Niinkuin jo mainittiin oli Kustaa Vaasa uuden uskon saarnaajille suosiollinen. Lybeckissä ollessaan hän oli jo tutustunut uskonpuhdistajien oppiin ja sen oikeaksi huomannut. Nytpä, kuninkaaksi tultuansa, oli hänellä myös tärkeitä valtiollisia syitä suosia sitä. Ruotsin kruunun raha-asiat olivat näet sangen surkeassa tilassa. Sen tulot olivat aikojen kuluessa yhä enemmän vähentyneet. Suurin osa veroja tuli maatiloista. Mutta niistä oli suuri joukko aatelisherrojen hallussa; vielä suurempi joukko oli testamenttien kautta joutunut kirkkojen tai luostarien omaksi. Kumpaisetkin olivat aivan vapaat kaikista kruunun veroista. Mistäpä nyt Kustaa ottaisi rahaa sen suuren velan suorittamiseen, jonka hän vapaussodan aikana oli saanut Lybeckin kaupungilta? Mistä saada palkkaa sille sotavoimalle, jota tarvittiin valtakunnan suojana Kristiernin yhä vielä uhkaavia hankkeita vastaan? Jäljellä oleva vähäinen parvi verollisia talonpoikia ei jaksanut suorittaa kruunun tavallisiakaan menoja, saatikka sitten niin suuria ylimääräisiä. Tästä kaikesta pulasta saattoi uuden opin vallallepääsy pelastaa, sen käsitti kohta Kustaan terävä järki. Sen seurauksena oli Saksassa joka paikassa ollut kirkon omaisuuden luovutus kruunun tarpeihin. Samalla lailla oli nyt Ruotsin valtakunnassakin tehtävä.
Tämä keino oli vaarallinen, sitä ei kuningas salannut itseltään. Tietysti ei papisto suostuisi muuten kuin väkisen luopumaan aarteistansa; luultavasti se myös yllyttäisi oppimatonta kansaa vastustamaan kuninkaan muka jumalatonta hanketta. Mutta toiselta puolelta Kustaa luotti siihen, että oma etu oli taivuttava enimmän osan kansaa hänen puolellensa. Vieläpä hän luotti siihen, että hän kykeni viisaasti ja varovasti ajamaan asiata.
Päätöksissään oli Kustaa Vaasa kaiken aikansa järkähtämätön. Minkä hän oli nähnyt hyväksi, sen hän myös pani toimeen esteitä ja vaaroja pelkäämättä. Mutta hän pani sen toimeen hiljaa ja varovasti, koetellen aina taivuttaa kansaa kernaasti myöntymään. Vasta kun neuvot ja selitykset eivät auttaneet, ryhtyi hän väkinäiseen pakoitukseen. Joskus myöskin, kun vastarinta oli liian voimakas, peräytyi hän päätöksessään; vaan eipä hän sitä silti unhoittanut. Niin pian kun hänelle oli voimaa tarpeeksi karttunut, toi hän tuumansa uudestaan esiin ja vei sen sitten perille.
Tässäkin asiassa kuningas noudatti taitavaa menettelytapaansa. Ensi alussa hän ei ilmoittanut päättäneensä tehdä perinpohjaista muutosta kirkon ja uskon asioissa. Uskonpuhdistajien oppia ei hän ottanut omakseen, vaikka salli heidän levittää sitä suojeluksensa alla. Itse sitä vastoin hän vain selitti talonpojille sekä porvareille, että heidän verokuormansa tulisi helpommaksi, jos kirkonkin omaisuudesta saisi ottaa valtiolle apua. Aatelistoa sitä vastoin hän houkutteli sillä toivolla, että he saisivat takaisin ne maatilat, jotka heidän esivanhempansa olivat kirkon omaksi lahjoittaneet.
Maallikkosäätyjen avulla oli Kustaa Vaasa jo hallituksensa ensi vuosina useamman kerran saanut kirkolta melkoisia summia kiskotuksi. V. 1525 valtiopäivillä oli tällä tavoin määrätty koko sen vuoden kirkonkymmenykset sotajoukon elatukseksi, vieläpä lisäksi olivat ratsuväen hevoset pantu laitumelle luostarien maille. Seuraavana vuonna oli taas 2/3 kymmenyksistä otettu valtiovelan lyhentämiseksi. Näiden valmistavien puuhien jälkeen Kustaa vihdoin katsoi soveliaan hetken tulleen pappisvallan perinpohjaiseen kumoamiseen.
Juhannuksen aikana 1527 kokoontuivat säädyt kuninkaan käskystä Vesteroosin kaupunkiin. Siinäpä kohta alussa saatiin nähdä outoja asioita. Pidoissa, jotka kuningas ennen valtiopäivien avaamista piti säädyille, eivät piispojen sijat olleetkaan niinkuin muulloin lähinnä kuninkaan istuinta. Siinä nyt istuivat valtaneuvokset sekä ritarit; piispat saivat sijansa vasta näiden alapuolella. Tästä jo kaikki arvasivat kuninkaan tarkoituksen ja odottivat seuraavan päivän kokousta liikutetuin sydämin, ken toivon, ken pelon vallassa.
Istunnon alotti seuraavana päivänä kuninkaan kansleri Laurentius Andreae pitkällä puheella kuninkaan puolesta. Hän muistutti mieleen, että Ruotsi oli Kustaalle kiitollisuudenvelassa siitä, että se nyt oli päässyt vapaaksi vieraasta vallasta. Perästäkin päin, jatkoi hän, on kuningas aina kaikella tavalla pitänyt maan etua silmämääränään. Mutta kruunun nykyisillä vähillä tuloilla on hänen mahdoton edelleen hallita. Aateliset ovat aikojen kuluessa lahjoitelleet maitaan kirkoille ja luostareille; niiden sijaan on heille aina täytynyt antaa kruununtiloja elatukseksi. Se seikka vaatii parannusta, muuten on koko valtakunnan turmio tarjona. Tuskinpa oli kansleri puheensa päättänyt, niin nousi rohkein Ruotsin papeista, Linköpingin piispa Hannu Brask, häntä kiivaasti vastustamaan. "Me emme ole", huusi hän, "vannoneet uskollisuudenvalaa ainoastaan kuninkaalle, vaan myös paaville, kirkkokunnan päällikölle. Ilman hänen suostumustaan emme saa sallia mitään uskon muutosta eikä kirkon omaisuuden ryöstöä!" — Kuningas puhkesi nyt itse sanoihin ja kysyi aateliston mieltä asiasta. Mutta heidän vastauksensa oli aivan toinen, kuin mitä Kustaa Vaasa oli toivonut. Mahtava Tuure Roos, joka samoinkuin muutamat muut hänen säätyveljistänsä kadehti entisen vertaisensa valtaa, rupesi Braskin puolta pitämään. Korkealla äänellä vastasi hän piispan olevan aivan oikeassa sen mukaan, mitä hän ymmärtää saattoi. — "No, eipä minua sitten kummeksutakaan", ärjäsi suuttunut kuningas, "että talonpoikainen kansa niin usein nostaa meteliä, koska heillä on tämmöisiä esikuvia. Tämä siis on palkintoni kaikista huolistani sekä vaivoistani. Te haluaisitte varmaan, että minua iskettäisiin kirveen terällä päähän, vaikkei kukaan uskalla tarttua kirvesvarteen! Te sanotte tahtovanne minua teidän kuninkaaksenne ja herraksenne, vaan kuitenkin asetatte pipit ja papit ynnä muun paavin karjan minua ylemmäksi. Parasta onkin, että luovun hallituksesta ja lähden pois koko maasta. Valitkaa itsellenne kenen haluatte sijaan." Näin puhuen hyrskähti Kustaa kovaan itkuun, nousi sitten äkkiä ja läksi ulos salista.
Valtiopäivämiehet jäivät hämmästyksissään seisomaan. Sen jokainen ymmärsi, että Kustaan luopuminen rohkaisisi Ruotsin ulkovihollisia, vieläpä lisäksi epäilemättä sytyttäisi sisällisen eripuraisuuden. Kuitenkin kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin papisto ja vastahakoinen aatelispuolue taipui. Viimeinpä talonpojat ja porvarit uhkasivat tappavansa kaikki niskoittelevat herrat, jollei sovintoa kuninkaan kanssa kohta saataisi aikaan. Kustaan luo lähetettiin lähettiläät anomaan, että hän peruuttaisi sanansa. Ensi aluksi hän ei tahtonut ottaa heitä kuullaksensa. Vasta kolmannen lähetyskunnan, joka nöyrästi polvillaan ja kyynelsilmin häntä rukoili, onnistui saada kuninkaan mieli taivutetuksi.
Valtiopäiväpäätös tehtiin nyt aivan kuninkaan mielen mukaan. Piispoilta piti heidän asuntolinnansa otettaman pois ja saatavat vähennettämän, etteivät enää, niinkuin monesti ennen, voisi tehdä vastarintaa kuninkaalle. Samoin myös oli tuomiokapituleille, kirkoille sekä luostareille sen verta tuloja jätettävä, minkä he välttämättömästi tarvitsivat. Kaikki Kaarle Knuutinpojan aikuiset kirkolle lahjoitetut tilat saisivat lahjoittajien perilliset ottaa takaisin taikka, jos ne olivat myödyt tai pantatut, lunastaa. Yllämainittua aikaa vanhemmat lahjoitukset sitä vastoin oli kruunu perivä. Sakot kirkkolain rikkomisesta piti tästä lähtien tulla kuninkaalle eikä piispoille. Pappien riita-asioita ja rikoksia ei annettu enää piispojen tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan tavallisiin käräjiin. Pappien virkaanasettaminen sekä eroittaminen huonon käytöksen tähden oli oleva kuninkaan vallassa. Viimeiseksi vielä säädettiin, ettei kukaan saisi estää Jumalan puhtaan sanan saarnaamista.
3. Vesteroosin päätöksen toimeenpano Suomessa.