Vaikka Kustaa Vaasan oli onnistunut karkoittaa tanskalaiset maasta, eipä hän kuitenkaan vielä saanut moneen aikaan elää täydessä rauhassa. Ei pelko ulkomaalaisista vihollisista lakannut silloinkaan, kun Kristiern Tyranni viimein v. 1532, niinkuin ennen on kerrottu, joutui Tanskan kuninkaan Fredrik I:n vangiksi. Kohta sen jälkeen näet syttyi taas ankara sota Kustaan ja hänen entisen liittolaisensa, Lybeckin kaupungin välillä. Heidän välinsä oli jo kauan aikaa ollut rikonnainen. Ruotsin kuningas valitti, että he kaikellaisilla tyhjillä syillä olivat ylen määrin koroittaneet heille maksettavaa velkaa. Lybeckiläiset puolestaan olivat vihoissaan siitä, että Ruotsissa vasten sovintoa sallittiin hollantilaisten juuri silloin alkaa kaupankäyntiä Itämerellä. Olipa Lybeckissä juuri näinä aikoina kaksi kunnianhimoista, alhaissäätyistä miestä päässyt ylimpään valtaan. Ne olivat seppä Markus Meyer ja kankuri Yrjö Wullenweber, jotka kaupungin alhaisen kansan avulla olivat kumonneet entisen rikasten sukujen vallan ja ruvenneet edellinen pormestariksi, jälkimäinen raatimieheksi. Nämät miehet kiihoittivat lybeckiläisten muutenkin jo liiallista röyhkeyttä. Jollei Ruotsin ja Tanskan[1] kuninkaat, sanoivat he, jotka meidän avullamme ovat päässeet valtaan, tahdo tehdä meille mieliksi, niin voimmehan heidän kruununsa antaa jälleen Kristiernille takaisin. He kokosivat siis suuren sotavoiman ja määräsivät ylipäälliköksi Oldenburgin kreivin,[2] joka oli Kristiernin sukulainen, ynnä oman pormestarinsa Meyerin.
He toivoivat kumpaisessakin valtakunnassa saavansa puolustajia. Suomessa he olivat salaisen kirjevaihdon panneet alulle Juhanan, Hoyan kreivin kanssa, jonka hallussa oli Viipurin, Savonlinnan sekä Kokemäen linnat alustoineen. Tämä oli saanut Kustaa Vaasan sisaren puolisokseen ynnä mainitut suuret läänitykset. Sittenkään ei se voinut kiinnittää röyhkeän saksalaisen uskollisuutta. Hän oli v. 1529 kuninkaan käskystä käynyt lybeckiläisten puheilla velan maksamisen johdosta ja ollut liian myöntyväinen sovinnon teossa. He olivat saaneet mielin määrin määrätä velan summan sekä muut ehtonsa. Sovinnon oli kreivi kunniasanallaan taannut. Sittenpä, kun ei kuningas tahtonut hänen antamiinsa ehtoihin tyytyä, Hoyan kreivi suuttui ja rupesi Lybeckin puolelle. Kustaan käskystä, joka näistä salavehkeistä oli saanut tiedon, vartioi Eerikki Fleming valppaasti kaikkia kreivin tekoja; se luultavasti esti häntä Suomessa julkista sotaa alottamasta. Hän purjehti siis v. 1534 pois Viipurista. Fleming, joka häntä ajoi takaa, saavutti hänet ja hävitti laivat Räävelin edustalla. Mutta kreivi oli päässyt maalle, eikä Räävelin raati tahtonut luovuttaa häntä Flemingin käsiin. Pakolainen pääsi siis onnellisesti Lybeckiin, missä hän pääsi yhden armeijanosaston päälliköksi. Hänen linnansa Suomessa valloitti Fleming yhdessä vanhan sotatoverinsa Niilo Grabben kanssa lyhyen piirityksen perästä.
Tanskassa sitä vastoin Lybeckin apulaisten vehkeet näkyivät paljoa paremmin onnistuvan. Molemmat isoimmat kaupungit, Kööpenhamina ja Malmö, ilmoittivat heti julkisesti pitävänsä lybeckiläisten puolta. Niinikään myös talonpoikainen kansa sekä saarilla että Ruotsin puoleisissa mannermaakunnissa nousi aseisiin, polttaen aateliskartanoita, murhaten aatelisperheitä ja vaatien takaisin Kristierniä, joka oli koettanut vapauttaa heitä orjuudesta. Mutta Kustaa Vaasan voimallisella avulla nuori Tanskan kuningas Kristian III (Fredrik 1 oli kuollut 1533) sai kuitenkin sekä sisäiset että ulkomaiset vihollisensa kukistetuiksi. Ensiksi Ruotsin sotavoima vangitsi Meyerin ja karkoitti Hoyan kreivin, jotka Skoonessa komensivat vihollisen väkeä. Seuraavana vuonna 1535 suomalainen Eerikki Fleming, joka oli asetettu Ruotsin laivaston päälliköksi, sai loistavan voiton Bornholman kohdalla. Sopimattoman tuulen vuoksi lybeckiläiset lyhyen vastarinnan perästä alkoivat painua Juutinraumalle päin. Mutta Fleming ei heitä niin helpolla päästänyt. Hän ajoi takaa amiraalilaivallaan, joka oli nimeltään Iso Kraveli, huolimatta siitä, että ensin hänen tanskalaiset ja preussiläiset liittolaisensa ja vihdoin myös melkein kaikki hänen omatkin laivansa jäivät hänestä jäljelle. Hän laski vaan eteenpäin, pitäen koko ajan silmällä vihollisen amiraalilaivaa "Mikaelia", joka pakeni hänen edestään "koukutellen", kertoo vanha aikakirja, "niinkuin kettu kahden koiran edessä". Saavutettuaan sen vihdoin ja upotettuaan sen pohjaan, ei hän siihenkään vielä tyytynyt. Hän laski nyt aivan vihollislaivaston keskitse ja ampua paukutti kaikille haaroille, kunnes lybeckiläiset peräti hajosivat pakoon. Edemmäksipä ei nyt kyennyt Iso Kravelikaan enää heitä seuraamaan; niin pahasti olivat sen omat mastot sekä purjeet vikaantuneet.
Myöhemmin saavutti ja hävitti kuitenkin Fleming Lybeckin laivaston tähteet ja auttoi sitten maaväkeä Kööpenhaminan sekä Malmön piirittämisessä. Lopun koko sodasta teki viimein voitto, jonka Kristian III saavutti Fyenin saarella. Siinä kaatui muiden muassa Hoyan kreivi, ja vanha ruotsalainen maapetturi, arkkipiispa Trolle sai myös surmahaavan. Vangittu Meyer teloitettiin, ja vastoinkäymisistä vihastunut kansa riisti Wullenweberiltä hänen virkansa. Lybeckissä pääsivät rikkaat suvut jälleen valtaan, mutta entistä mahtavuuttaan ei tuo ylpeä Hansa-kaupunki enää saavuttanut. Se oli ollut ja mennyt iäksi päiväksi. Tanskan valtakunnassa myöntyivät kaikki kuuliaisesti Kristian III:nnelle. Paha vaan, että samassa talonpoikien orjuus siinä maassa tuli uudestaan ja entistään lujemmin vahvistetuksi.
8. Talonpoikaismetelit Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana.
Näiden ulkomaisten hyökkäysten rinnalla häiritsivät Kustaa Vaasan hallituksen alussa sisällisetkin metelit useamman kerran valtakunnan rauhaa. Ruotsin talonpoikien aseisiin harjaantuminen ja sotainen luonne oli ollut hänelle parhaana apuna vapautussodassa. Mutta sama aseisiin harjaantuminen ja sotainen luonne tuotti hänelle myöhemmin myös monta huolta ja vastusta. Engelbrektin ja Sturen ajoista asti olivat talonpojat tottuneet nousemaan kuningasvaltaa vastaan, niinpian kuin se heitä rasitti. Voitettuaan äskettäin tanskalaiset oli heissä vielä vahvistunut luottamus omaan voimaan ja heidän ylpeytensä paisunut. Erittäinkin olivat taalalaiset, Kustaan ensimäiset ja parhaat sotakumppanit, tulleet röyhkeiksi ja vallattomiksi. Talonpojat eivät muistaneet, ettei heillä nyt ollut vierasta hallitsijaa, vaan omamaalainen, heidän itsensä valitsema kuningas, jonka etu oli yhteinen heillekin. Milloin missäkin maakunnassa he nostivat kapinoita, niinpian kuin joku asetus ei ollut heidän mielensä mukainen. Varsinkin puhkesi rahvaan tyytymättömyys uskonnon muutoksesta katolisten pappien saarnojen kiihoittamana yhä uusiin meteleihin. Sama Lybeckin velka, jonka vuoksi Hoyan kreivi luopui uskollisuudestaan, oli esim. myös syynä taalalaisten kolmanteen kapinaan, he kun eivät tahtoneet antaa liikoja kirkonkellojaan velan suorittamiseksi. Vaarallisin kaikista näistä talonpoikaiskapinoista, joka Smålannissa vv. 1542 ja 1543 syttyi, aiheutui kuitenkin aivan toisesta syystä. Sen maakunnan talonpojat olivat etupäässä vimmastuneet aatelisherrojen ja virkamiesten ankaran menettelyn ja vääryyden johdosta heitä kohtaan sekä myös useammista kuninkaan asetuksista, jotka tosin tarkoittivat hyvää, vaan väkivaltaisuudellaan häiritsivät rahvaan elämää. Kapinoitsijoiden päällikkönä oli rikas ja taitava talonisäntä, nimeltä Dacke, joka koetteli saada apua Kustaan ulkomaisiltakin vihollisilta. Olipa hän kirjeenvaihdossa myös Kaarle V:n, Saksan keisarin ja Kristiern Tyrannin langon, kanssa.
Tämä kapina oli viimeinen Kustaa Vaasan ajalla. Se ei ollut kyennyt järkähyttämään kuningasvaltaa, vaan päin vastoin oli syynä siihen, että se vielä vahvemmaksi vakaantui. V. 1540 Kustaa jo oli saanut aateliston sekä korkeimman papiston suostumaan siihen tärkeään muutokseen Ruotsin perustuslaissa, että kruunun valta ei enää olisi vaalinalainen, vaan tulisi Vaasan suvun perinnöksi. Nytpä kaikki säädyt, kokoonnuttuansa v. 1544 Vesteroosiin, vahvistivat juhlallisesti uudestaan tämän kruunun perintöoikeuden, jotta hallitus näinä rauhattomina aikoina tulisi voimallisemmaksi. Samassa tilaisuudessa he jo vannoivatkin uskollisuusvalansa Kustaan vanhimmalle pojalle, Eerikille.
Suomenmaa oli kaikkien näiden metelien aikana pysynyt kuuliaisena. Sen mahtavimmat aatelismiehet olivat Kustaa kuninkaan vanhoja sotakumppaneita ja hyviä ystäviä. Piispa Skyttessä, niinkuin olemme nähneet, ei ollut vastarinnan nostajaa, vaikkeivät kuitenkaan kaikki toimet olleetkaan hänelle mieleen. Suomalaiset talonpojat taas olivat syrjäisen asemansa vuoksi ottaneet varsin vähän osaa taisteluihin tanskalaisia vastaan ja siis vähemmän kapinoihin tottuneet, kuin heidän säätyveljensä Ruotsin puolella. Paitsi sitä ei pääsyytä ruotsalaisen rahvaan meteleihin, tyytymättömyyttä uskonnon muutokseen, näytä meidän maassa olleenkaan. Katolinen usko ei ollut meidän kansamme parissa vielä ehtinyt oikein juurtua eikä saavuttaa vanhan perintötavan pyhyyttä. Muistakaamme, ettei Hemming piispan autuuttamisjuhlassa uskallettu toimittaa kaikkia tavallisia temppuja "Suomen rahvaan pikamielisen ja röyhkeän luonteen tähden". Jos talonpoikien mieli oli vielä niin vähän katolinen katolisen uskon pesäpaikassa maassamme, niin miten sitten mahtoi ollakaan laita muissa maakunnissa.
Dacken kapinan valtiolliset syyt olivat kuitenkin Kustaan hallituksen loppupuolella Suomessakin sytyttämäisillään vaarallista meteliä. Oli näet nyt entisten kahden käräjien sijasta ruvettu pitämään niitä neljästi vuodessa, joten talonpoikien maksut olivat suuresti enentyneet. Sillä tuomareita suurine seuroinensa oli näissä tilaisuuksissa aina syötettävä ja juotettava rahvaan kustannuksella. Lapveden kihlakunnan talonpojat, jotka luulivat herrojen panneen toimeen käräjien lisäyksen, lähettivät 1551 muutamia miehiä Tukholmaan kuninkaalle asiasta valittamaan sekä samalla anomaan, että he saisivat omiksi tarpeikseen käyttää ylijäävän käräjämuonan. Takaisin tultuansa lähettiläät rupesivat yllyttämään kansaa, sanoen kuninkaan myöntyneen kaikkiin heidän pyyntöihinsä. Kielsipä yksi heistä, Maunu Nyrhi, säätyveljiänsä peräti veroja maksamasta ja uhkasi kirveellä voutia, joka tuli niitä kokoamaan. Seuraavanakin vuonna, kun Henrik Horn ja Kustaa Fincke kuninkaan puolesta tulivat asiaa tutkimaan, Nyrhi uudestaan vakuutti kuninkaan luvanneen poistaa liiat käräjät. Herrat silloin kääntyivät lautamiehiin, joita oli neljäkolmatta, ja kysyivät, mitä he siihen sanoivat. Kohtapa yksi näistä, Inki Multiainen, nousi ja huusi useampaan kertaan: "Emme me huoli liikoja käräjiä! Emme me huoli liikoja käräjiä!" Herrat vaativat nyt lautakuntaa tuomitsemaan molemmat kapinoitsijat kuolemaan; mutta kesti kauan, ennenkuin he kehoituksillaan ja uhkauksillaan saivat lautamiehet siihen suostumaan. Ja kun Nyrhiä sekä Multiaista ruvettiin viemään mestattavaksi, ryntäsi kokoontunut kansa heidän päälleen ja yritti vapauttaa vangit: vaan sotamiehiä oli tarpeeksi tätä estämään, ja tuomio täytettiin. Siitä säikähtyneinä muut talonpojat nyt alistuivat. "Olisi ollut syytä", kirjoittivat Horn ja Fincke kuninkaalle, "mestata vielä useampia talonpoikia, vaan pelkäsimme, ettei rahvas sen jälkeen uskaltaisi enää käydä kuninkaan luona valittamassa, jos kaikkia Teillä käyneitä rangaistaisiin." Tämä viisas toimenpide, joka samalla ilmaisi sekä ankaruutta että malttia, nähtävästi esti yleisen talonpoikaiskapinan syttymistä Kaakkois-Suomessa. Sillä Jääskestä, Savosta, jopa Hämeestäkin oli talonpoikia ollut läsnä Lapveden tutkintokäräjissä. "Tahdomme nähdä", olivat he sanoneet, "mitä vapauksia lapveteläisille suodaan, niin mekin sen mukaan asiamme järjestämme."
Tämä tapaus herätti luultavasti Kustaan mielessä epäluuloa ja pelkoa Suomen talonpoikia kohtaan. Niinpä hän kerran kirjoitti ankarat varoitukset nuoremmalle pojallensa Juhanalle, joka myöhemmin asettui Suomeen asumaan. "Älä suinkaan", sanoi ukko, "ole paljon Suomen talonpoikien seurassa, vaan varo ja vältä heitä niin paljon kuin mahdollista! Muistathan", lisäsi hän vielä, "kuinka he, kun me molemmat kuljimme Lohjan pitäjän kautta, huusivat ja pauhasivat humaltuneina!" Toisen kerran taas hän käski poikansa tiedustelemaan Savonlinnan isännältä, Finckeltä, millä mielellä senpuolen talonpojat olisivat kuningasta kohtaan, johon Fincke vastasi heidän olevan uskollisia. Eriskummallinen oli tämä epäluulo meidän miehiämme kohtaan, jotka kaikista hänen alamaisistaan olivat ainoat, joita ei ollut tarvinnut aseilla kuuliaisuuteen pakoittaa. Muistettava on kuitenkin, että Kustaan mieli vanhoilla päivillään oli kaikin puolin tullut synkäksi ja epäileväiseksi, niin että hän joka paikassa pelkäsi petturuutta.