9. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming.
Oikein asiata punniten olisi Kustaa ukon pitänyt pikemmin kummeksia Suomen rahvaan kärsivällisyyttä ja malttia kuin pelätä heitä liian vallattomiksi. Olihan hän heidän alinomaisten valitustensa kautta monasti saanut nähdä, minkä väkivallan ja sorron alaisina he olivat. Ruotsissakaan ei aatelisherrojen ja virkamiesten käytös talonpoikia kohtaan ollut kiitettävä; mutta Suomessa, kaukana kuninkaan silmistä, se oli vielä paljoa pahempi. Maatilusten rajat eivät olleet silloin vielä tarkoin mitatut eikä yhtään kartoitetut; sitä seikkaa aatelisherrat käyttivät hyväksensä ja ryöstivät naapurina olevista talonpoikaisista taloista milloin niittypalstoja, milloin peltosarkoja, väittäen niiden kuuluvan heidän maihinsa. Toisin kerroin he taas lainasivat rahaa talonpojille, joilla ei veronmaksuaikana sattunut sitä olemaan, ja ottivat sitten koko talon omakseen, jollei velkaa ajoissa suoritettu. Linnanisäntinä ja vouteina, jotka virat enimmäkseen olivat aateliston käsissä, he veroa kantaessansa käyttivät tavallista suurempia mittoja ja painoja, tai ottivat suorastaan laittomia lisäveroja. Omia alustalaisiansakin, vaikka he niitä kokivat pitää kruununveroista vapaina, he nylkivät ja polkivat aivan armottomasti.
Pahimmat kaikissa tässä suhteessa olivat Fleming-veljekset, joiden suku tällä vuosisadalla teki nimensä kuuluisimmaksi kaikista Suomen aatelissuvuista. Mainitut veljekset, Eerikki ja Iivari, laskivat jo perustuksen tälle maineelle. Lukija muistanee vielä, kuinka molemmat urhoollisesti ottivat osaa taisteluun tanskalaisia vastaan ja kuinka varsinkin edellinen siinä sodassa osoitti suurta sukkeluutta ja taitoa. Heidän suurista ansioistaan olikin Kustaa kuningas heille suonut senmukaisen palkinnon. Eerikille oli hän antanut Raaseporin linnan ja alustan, s.o. koko läntisen Uudenmaan läänitysmaaksi ynnä vielä Sauvon pitäjän Turun läänistä sekä useampia yksityisiä taloja. Iivari oli saanut Kastelholman linnan sekä Ahvenanmaan. Edellinen oli samassa asetettu eteläisen, jälkimäinen pohjoisen Suomen laamanniksi. Molemmat olivat myös koroitetut valtaneuvoston säätyyn ja Eerikki sitä paitsi saanut kuninkaan kruunausjuhlassa ritariarvon. Kun lisäämme tähän vielä, että kumpaisellakin oli sangen suuret perintötilukset, jotka olivat vielä suuresti karttuneet kirkontilusten ryöstön johdosta, niin voimme saada käsityksen näiden veljesten mahtavuudesta ja rikkaudesta. Ei ollut Suomessa siihen aikaan ketään muuta, paitsi kuninkaan lankoa, Hoyan kreiviä, joka heistä olisi vienyt voiton.
Tavallisiakaan aatelisherroja ja virkamiehiä vastaan ei vääryyttä kärsineen talonpojan ollut helppo saada apua oikeudesta. Sillä tuomariviratkin olivat melkein kaikki aatelisten hallussa. Oikeutta istui tavallisesti aatelisen väärintekijän ystävä ja juomaveikko, usein hänen sukulaisensa; välistäpä sattui niinkin hullusti, että hänen tuli itse tuomita oma asiansa. Ei ollut näet kielletty, että kihlakunnantuomari saisi myös samalla alueella olla voutina tai linnanisäntänä.[3] Eikä hän silläkään tullut jäävinalaiseksi, että hänellä siinä kihlakunnassa oli tiluksia. Mitäpä sitten oli tehtävä, jos Flemingit, itse lamaannit, korkeimmat oikeudenvalvojat maassa, tekivät vääryyttä ja väkivaltaa!
Yksi keino tosin talonpoika paroilla vielä oli. "Herroillakin oli toki vielä herransa." Aatelisten ja virkamiesten pahantekoja saatiin mennä itse kuninkaalle valittamaan, jota tehtiinkin hyvin tiheään. Olipa Kustaa Vaasalla luja tahto pitää sorrettujen talonpoikien puolta. Mutta hallituksensa alussa ei hänellä siihen ollut tarpeeksi voimaa. Hänen kirjeensä eivät usein vaikuttaneet mitään, välistäpä valittajat joutuivat vielä pahempaan pulaan. Eerikki Fleming esim. sidotti ja panetti kahleihin muutamia talonpoikia Raaseporin läänistä, jotka v. 1528 olivat kuninkaan luona käyneet. Hän pieksetti ja rääkkäsi heitä niin julmasti, että muut samalla asialla käyneet koko seuraavan talven piilivät saloissa ja korvissa, peläten häntä sekä hänen huovejansa. Tämän johdosta Kustaa lähetti tuolle röyhkeälle herralle ankaran nuhdekirjeen, muistuttaen, että semmoinen teko oli kuninkaan rauhavalan rikkomista, uhaten ottaa pois häneltä läänitysmaan. Pian sen perästä asetettiinkin todella erityinen kuninkaan vouti Raaseporin lääniin. Mutta vähän ajan perästä sai Fleming jälleen läänitysmaansa takaisin aivan entisillä ehdoilla. Ja laamanninviran riistämisestä niin väkivaltaisen miehen käsistä ei ollut puhettakaan nostettu. Samana vuonna tehtiin myös Iivari Flemingistä ynnä vielä kolmannestakin veljestä, Jaakkimasta, samallaisia valituksia. Mutta hekin pääsivät vain nuhteilla. Asianlaita oli näet se, niin Kustaa Vaasa itse yhä valitti, että taitavista miehistä Ruotsin valtakunnassa oli varsin suuri puute. Kuninkaan täytyi ummistaa silmänsä virkamiestensä monilta virheiltä sentähden, ettei hänellä ollut toisia saatavana.
Taisipa tähän aikaan toinenkin syy vaikuttaa, joka esti kuningasta kovin käsin koskemasta Flemingeihin. Ajat olivat, niinkuin olemme nähneet, juuri niinä ja seuraavina vuosina kovin meteliset. Kustaa ei liene tohtinut suututtaa niin mahtavia herroja, joista hänelle saattoi olla paljon apua, joskin myös paljon vastusta. Mutta kun kruunu hänen päässänsä oli lujemmin vakaantunut, tarttui hän asiaan ankarammalla tavalla. V. 1537 oli hänelle jälleen valitettu Suomen aateliston ja erittäinkin Eerikki Flemingin menettelyä. Asia koski nyt sortamistapaa, joka edellisessä vielä jäi mainitsematta. Vanha tapa oli näet Ruotsin valtakunnassa, että kuninkaan lähettiläitten sekä muiden hänen asioillaan ajavien virkamiesten piti saada vapaa kyyti sekä elatus nimismiestaloista.[4] Mutta melkein yhtä vanha oli myös se tapa, että aatelisherrat sekä virkamiehet omillakin asioillaan kulkiessaan vaativat samaa vapautta. Pakoittivatpa sitä paitsi usein talonpoikia kuljettamaan heidän kauppakuormiansa rantakaupunkeihin. Nimismiehen tai muun talonpojan taloon poiketessaan herrat ja heidän palvelijansa huutamaan, haukkumaan. Ja jollei kohta tehty heille kaikessa mieltä myöten, he vielä päälliseksi löivät ja pieksivät talonväkeä, käyttääksemme Kustaa kuninkaan kirjeen sanoja, "niinkuin osto-orjia ja virolaisia". Tästä menettelystä kuningas kirjoitti ankaran kirjeen Suomen aatelistolle; saipa Eerikki Fleming, pahin heistä, lisäksi vielä erinäiset nuhteensa, jotka eivät olleet leikintekoa. "Jollette lakkaa kyyditsemisestä ja pieksemisestä nimismiestaloissa", uhkasi hän, "niin laitan minä teille semmoisen kyydin sieltä, että naksaa ja raksaa luissanne. Jumalan avulla pitää talonpoika parkojen saada suojaa, niin kauan kuin minä olen teidän herranne ja kuninkaanne!" Eikä kuningas tällä kertaa tyytynyt tyhjiin uhkauksiin. Samana vuonna jo hän peruutti Iivari Flemingiltä Ahvenanmaan, ja v. 1540 menetti myös Eerikki Fleming läänitysmaansa.
Nyt luulivat Kustaan ulkoviholliset saavansa tilaisuuden viekoitella pois hänestä nämät mahtavat miehet, jotka tietysti eivät olleet aivan hyvällä mielellä. Preussin herttua Albrekt, Ruotsin liittolainen kreivisodassa, oli perästäpäin riitaantunut Kustaa Vaasan kanssa. Kostoa miettien ja itsellensä vallan lisäystä toivoen, hän tähän aikaa salaa lähetti erään miehensä, Hannu Gerichin, Suomeen Eerikki Flemingin puheille. Hänen piti ehdoittaa kuningasvallan poistamista Ruotsista, ja sen sijaan hallitus oli vasta uskottava kahden valtaneuvoksen käsiin. Vaivastaan piti herttuan saada osa Suomenmaata. Luultavasti olisi Fleming ylenkatseella hylännyt tämän tarjouksen; sillä uskollisen Suomen kansan parissa ovat Flemingit tehneet nimensä erittäin kuuluisaksi järkähtämättömällä uskollisuudellaan. Mutta eipä kiusaus päässyt häntä likellekään, sillä Gerich saatiin jo sitä ennen kiinni ja hän kuoli vankeudessa. Flemingin viattomuus näkyy paraiten siitä, että epäluuloinen Kustaakin pian luopui ensihetken pelosta ja antoi Flemingille jälleen suuria luottamuksen osoituksia. Dacken sodan aikana näet sai Eerikki Fleming olla tärkeän Tukholman linnan isäntänä. Myös suotiin hänelle muutamat hänen pienemmistä läänitysmaistaan takaisin. Vuonna 1548 kuolivat sekä Eerikki että Iivari Fleming sekä myös Niilo Grabbe, kolmas vapautussodan sankareista.
Me olemme nähneet, että Kustaa Vaasa hallituksensa loppupuolella voimallisella kädellä piti mahtavimmatkin alamaisensa kurissa. Pienempiä väärintekijöitä hän koko aikanansa rankaisi säälimättömästi. Kerran esim. hän Suomessa v. 1556 käydessään, tuomitsi "hirteen ja oksaan" kolme voutia, kaksi kirjuria ynnä vielä kuudentena yhden muun pienen virkamiehen. Verotuksen epätietoisuuden ja erilaisuuden poistamiseksi alkoi Suomessa v. 1538 uusi veronlasku, jota lännestä alkaen itäänpäin pitkitettiin koko Kustaan hallitusaikana.
10. Kauppa ja elatuskeinot Kustaa Vaasan aikoina.
Lybeckiläisten apu vapautussodassa oli, niinkuin olemme nähneet, Kustaa Vaasalle tullut sangen kalliiksi.. Paitsi suurien rahasummien maksua oli hänen täytynyt luvata heille aivan verottomia kauppaetuja. Ei sillä hyvä, että Lybeck ja Danzig ynnä muut hansakaupungit, jotka he päästivät osallisiksi, saivat tullittomasti tuoda maahan ja viedä ulos mitä tavaraa hyvänsä. Sen lisäksi vielä ei pitänyt Ruotsin alamaisten saada tehdä kauppaa kenenkään muun kuin ensinmainittujen kahden kaupungin kanssa. Nämät etuoikeudet olivat nähtävästi niin rasittavat, jopa kuolettavat kaikelle kotimaiselle kaupalle ja laivaliikkeelle, että yksi valtaneuvoksista, suomalainen Knuutti Kurki, ei kirjoittanut nimeänsä sovinnon alle.