Eipä Kustaa kuningas kauemmin täyttänytkään tätä lupausta kuin hätä pakoitti. Muutamien vuosien kuluttua rajoitettiin jo tullittoman kaupan oikeus, jopa viimein peruutettiin kokonaan. Vapauttaakseen alamaisiansa Lybeckin kauppavallasta Kustaa kehoitti Hollantia lähettämään laivoja Itämerelle. Hallitusaikansa lopulla hän peräti kielsi kaupan Lybeckin kanssa ja kehoitti alamaisiansa lähtemään laivoineen läntisille merille ja noutamaan tavaroitansa suoraan Englannista, Ranskasta, Alankomailta sekä Portugalista. Tällä keinoin hän arveli sen voiton, mikä Lybeckille välikaupasta karttui, lankeavan omalle maalle. Suomen valtaneuvokset sekä aatelisto, joille tämä kehoitus myös oli lähetetty, vastasivat pitävänsä asiaa varsin suotavana. Nähtävästi, sanoivat he, nuot Lybeckin "pippurisäkit" nylkevät meitä ja tahtoisivat alistaa meidät "orjikseen ja virolaisiksi". Muutamat meidän maassamme, lisäsivät he lopuksi, jo varustavatkin laivoja kaukaisemmille retkille.
Muutenkin Kustaa Vaasa koki kehoituksilla, neuvoilla sekä säädöksillä auttaa kauppaa. Paha vaan, että suuri osa hänen käyttämiänsä keinoja pikemmin haittasi kuin edisti. Hän näet arveli kaupan ja laivaliikkeen voivan menestyä ainoastaan kaupungeissa. Siitä syystä hän koetti tukehuttaa maalaisten osanottoa näihin toimiin. Suomen rannikkotalonpojat olivat jo vanhastaan harjoittaneet laveaa merenkulkua. Pohjalaiset, varsinkin Suu-Pohjasta, veivät ne ruoka-aineet, joita maakunta ei itse tarvinnut, Ruotsiin. Varsinais-suomalaiset, ahvenanmaalaiset, uusmaalaiset ja Viipurin lääniläiset kävivät edempänäkin kaikkialla Itämeren rannoilla. Turun pohjoispuolella olevan Vehmaan kihlakunnan miehet, joita nimitettiin vakkasuomalaisiksi, koska heillä oli eväänsä ja tavaransa isoihin vakkoihin eli kirstuihin pantuna, kuljettivat varsinkin veistämiänsä puuastioita Saksaan sekä Tanskaan. Uusmaalaiset jo siihen aikaan, niinkuin nytkin, möivät polttopuita ja kaloja Riikaan sekä Rääveliin. Viipurin talonpojat niinikään kuljettivat tavaransa samoihin kaupunkeihin. Kohta jäiden lähdettyä he veivät sinne merellisensä eli hylkeenrasvan, minkä syksyn ja talven kuluessa olivat saaneet; kesällä taas oli heillä silakoita ynnä muuta kalaa kaupan. Kaikki nämät laivamiehet toivat ulkomaalta tullessaan suoloja ynnä muuta tarvekalua. Viipurin rannikkolaisten käsissä oli sitä paitsi jo silloinkin laivarahti pitkin Inkerinmaan ja Viron rantoja. Tätä vilkasta liikettä Kustaa koetti kaikin keinoin lakkauttaa, koska se hänen mielestään oli vahingollinen maalle. Alinomaisilla kirjeillä hän teroitti voutien mieleen, etteivät he saisi sitä sallia. Suuria sakkoja, jopa hengenrangaistustakin hän uhkasi niille, joita näiltä luvattomilta teiltä tavattaisiin; ja tullialukset pantiin pitkin rannikkoa väijymään. Mutta luontoa vastaan ei maksa vaivaa ponnistella. Kuninkaan uhkaukset ja rangaistukset tietysti vähensivät talonpoikien merenkulkua, vaan ne eivät voineet sitä lakkauttaa. Tulipa kuningas itsekin loppuaikoinaan viisaammille tuumille kuultuansa, kuinka Alankomailla talonpojatkin laivaliikkeestä rikastuivat. Ulkosaarelaisille, joilla ei ollut tarpeeksi peltoa, annettiin nyt lupa viedä kaloja ulkomaille kerta kesässä. Jopa Kustaa viimein itse kehoitti Viipuria rakentamaan isoja 80-100 sälytystä[5] sisältäviä laivoja ja läntisille merille purjehtimaan "niinkuin waterlantilaiset Hollannissa tekevät".
Yhtä ankarasti, vaikka yhtä turhaan, Kustaa maakauppaakin esteli. Sitäkin harjoitettiin silloin suurin määrin. Rannikkotalonpojat kulkivat talvella ylämaissa vaihtaen suolojaan viljaan. Aatelismiehet, virkamiehet ja papitkin ostelivat maalla saatavia tavaroita ja kuljettivat niitä merenrannalle, missä monella heistä oli laivansa. Käkisalmen karjalaisia kulki jo silloin laukkuineen ympäri Viipurin ja Savonlinnan lääniä; soutivatpa veneillään, jotka vedettiin (karvastettiin) kannasten yli, vesiä myöten aina Pohjanmaan merenrannikolle asti. Kaikkea tätä kuningas kirjeissään yhä kielteli. Kunkin maakunnan talonpoikien piti viedä tavaransa lähimpään kaupunkiin eikä minnekään muualle. Erittäinkin koetti hän estää Venäjältä tulevien kauppiaitten käyntiä, niissä kun hän oli näkevinänsä vakoojia.
Kaupunkien vaurastuttaminen oli kaikkien näiden kieltojen tarkoituksena. Mutta kaupunkien omaakin liikettä haittasivat toiset säännöt, jotka myöskin olivat viisaita olevinansa. Porvaritkaan eivät saaneet kauppaa käydä mihin ja millä tavaralla he edullisimmaksi katsoivat. Ruokatavaroiden ulosviennin esim. kuningas peräti kielsi, ettei muka ruoka omassa maassa tulisi liian kalliiksi. Mitä Suomen porvarit eivät saaneet täällä myödyksi, se piti Ruotsiin vietämän. Joskus kaupungit pyysivät ja saivat erinäisen luvan viedä ulkomaille jonkun kymmenkunnan voisälytyksiä. Paljon enemmän ynnä muutakin syötävää he kuitenkin kuljettivat varkain. Raumalaisista esim. valitettiin, että heillä oli puuastiain alla, jotka olivat luvallisia, koko laiva täynnä kiellettyä ruokatavaraa. Pienemmiltä kaupungeilta Kustaa muuten pian kielsi ulkomailla käynnin peräti; heidän alustensa piti mennä Ruotsiin. Ainoastaan Turku ja Viipuri saivat lähettää laivansa ulommalle. Viimeinpä kuningas, kun talonpojat olivat valittaneet, että porvarit ottivat heidän tavaransa polkuhinnalla, rupesi itse määräämään hintoja.
Silloinkin, kun kuninkaan käskyt ja neuvot eivät suorastaan estäneet porvareita heidän mielitoimistaan, ne monasti tuntuivat rasittavilta. Sillä Kustaa Vaasa kohteli alamaisiaan aivan niinkuin isä pieniä, ymmärtämättömiä lapsiaan. Hän ei arvellut heidän osaavan tehdä yhtään mitään omin päin. Sentähden hän katsoi velvollisuudekseen neuvoa heitä kaikissa heidän asioissaan. Hän neuvoi esim., mitkä tavarat mihinkin maahan olivat vietävät ja mitkä mistäkin maasta tuotavat. Hän neuvoi heitä purjehtimaan suurin joukoin turvaksi rosvoja vastaan ja taas satamiin poiketessaan menemään yksitellen, ettei tavaran liika paljous alentaisi hintoja j.n.e. Näyttää muuten siltä, kuin olisivat silloin porvarit Ruotsissa sekä Suomessa todellakin olleet tämmöisen isällisen kurin tarpeessa. Kustaa kumminkin, joka kerran otti itse tutkiakseen ulkomaille pyrkivien Turun porvarien taitoa, valittaa havainneensa, ettei heillä ollut mitään käsitystä ammatistaan. Eivätpä he tietäneet edes oman ja ulkomaan rahan suhdettakaan. Sentähden oli kuningas määrännyt hinnat ja toimittanut luvunlaskut valmiiksi, jotta he tietäisivät, kuinka paljo heidän piti vaatia tavarastaan.
Suuresti erehtyisimme kuitenkin, jos luulisimme tämän sekaantumisen yksityisiin asioihin sekä erittäinkin kaupalle asetettujen ahdasten rajojen silloin tuntuneen yhtä rasittavilta kuin ne olisivat meidän ajan ihmisille. Ne kyllä taisivat nurista, joita estettiin jostakusta hankkeestaan. Mutta ylimalkaan kuningas vaan noudatti niitä mielipiteitä, mitkä hänen kansansa parissa silloin olivat yleiset. Kaikki porvarit valittivat lakkaamatta talonpoikien kauppaa ja merenkulkua vahingolliseksi. Suuremmat kaupungit taas olisivat mielellään hävittäneet pienemmät, ettei heillä olisi kilpailijoita. Pienillä maapäivillä esim., joita v. 1547 Turun lähiseudun aatelisto, papisto ynnä Turun porvarit pitivät, laadittiin anomus kuninkaalle, jossa pyydettiin, että hän käskisi naantalilaisten sekä raumalaisten muuttaa Turkuun, ja tammisaarelaisten[6] ynnä ulvilalaisten Viipuriin. Parempihan hyöty muka oli maalle kahdesta suuresta "pääkaupungista", kuin monesta pienestä "pilkusta". Kuningas tosin ei tähän anomukseen suostunut; mutta rupesipa hän itsekin pari vuotta myöhemmin puuhaamaan samallaista pikkukaupunkien muuttoa. Hänelle oli näet silloin juolahtanut päähän perustaa suuri kauppapaikka, mihin venäläisten toiselta puolen ja hollantilaisten toiselta olisi mukava tulla tavaroineen. Paikaksi tälle uudelle kaupungille valittiin v. 1550 Vantaanjoen suu, missä vielä Helsingin "vanha kaupunki" seisoo. Vantaanjoen kosken mukaan sai se ruotsalaisen nimensä Helsingfors, suomeksi Helsinki. Niin innoissaan oli Kustaa tästä puuhasta, että hän käski Helsinkiin tuoda kaikki kruununveroista tulevat viljat ynnä muut tavarat Raaseporin, Porvoon ja Hämeenlinnan, jopa myös Viipurin ja Savonlinnankin lääneistä asti, niin että kauppaa tekevät muukalaiset saisivat tarpeekseen ostettavia. Porvareiksi Helsinkiin piti kuninkaan käskystä kaikkien Ulvilan, Rauman, Tammisaaren ja Porvoon porvarien muuttaa kaluineen, kiluineen. He kun eivät tämmöiseen muuttoon mielellään ruvenneet, niin kuningas kirjoitti ankaria nuhdekirjeitä toisen toisensa perästä ja käski heidän "korjata luunsa" sinne kovan rangaistuksen uhalla. Ja vastahakoisimmat vietiin lopulta kuninkaan voutien toimesta uuteen paikkaan. Kylmenipä kuitenkin kuninkaankin into parin vuoden kuluttua, kun ei kauppa Helsingissä ruvennut loistamaan, niinkuin oli toivottu. Silloin muutti osa porvareista takaisin entisiin koteihinsa. Ainoa kaupunki, joka Kustaan aikana todella siirtyi sijaltaan, oli Ulvila; se muutettiin v. 1558 Kokemäenjoen suulle ja sai ruotsalaisen nimen Björneborg, mistä meidän Pori on lyhennys.
Kuninkaan neuvokirjeestä ja kaupankäyntisäännöstä v. 1550 me näemme, mitä tavaroita silloin oli tapana tuoda Suomeen ja mitä viedä ulos. Tärkeät olivat jo siihen aikaan metsäntuotteet. Lautoja kuljetettiin paljon ulkomaille, vaikka sahamyllyjä vasta nyt alettiin rakentaa ja siis laudat enimmiten olivat kirveellä veistettävät. Mastot, terva ja piki olivat myös vientitavaroina. Lisätkäämme vielä siihen jo ennen mainitut Rauman puuastiat. Silloin vielä runsasantinen metsästys antoi paljon turkiksia ulkomaalaisille kaupiteltaviksi. Erittäinkin mainitaan hirvennahkoja, vaikka Kustaa yhdessä kirjeessään valittaa tämän jalon eläinlajin jo olevan Savonmaasta melkein hävitetyn. Suomen karjantuotteista jo silloinkin voi kelpasi saksalaisille; vietiinpä myös paljon vuotia ja talia ulkomaille. Suomen hevoset olivat jo niinikään ulkomailla hyvin haluttuja, ja Kustaa kuningas yhä varoitti, ettei saisi myödä pois kovin hyviä ratsuja. Ruokatavaroista, joista hänellä aina oli enimmin murhetta, vietiin varsinkin paljon kapakaloja. Merellisen olemme nähneet rantalaisten tavaroiden joukossa. Viljaakin siihen aikaan myötiin jotensakin paljon, myötiinpä myös itse viljamaalle, Venäjälle. Tuontitavaroista näkyy suola ja kankaat olleen tärkeimmät. Tarpeettomampia, vaikka kuitenkin ylhäisen säädyn parissa suuresti haluttuja, olivat silloin kaikenlaatuiset ryydit: kanelit, pippurit, korintit, sahramit, neilikat, muskottipähkinät sekä -kukat, inkivääri, kardemumma y.m. Näin myös monenlaiset sokerit. Näitä Euroopassa vasta äsken tutuksi tulleita maustimia pantiin silloin niin runsaasti kaikkiin ruokiin, että meidän aikalaisemme niitä maistaessaan olisivat luulleet tulta syövänsä. Pöytää varten tuotiin myös sitrunia, luumuja, viikunoita ynnä muita etelämaiden hedelmiä; samaten myös monennimistä Saksan, Ranskan ja Portugalin viiniä. Komeat vaatteensakin Suomen pohatat tuottivat ulkomailta. Puodeissamme nähtiin jo silloin Englannin mainioita verkoja, Alankomaiden hienoja palttinoita ynnä koreita kulta-, hopea-, sametti- ja silkkikankaita. Saksasta tulivat paremmat teräsaseet ynnä rautapaidat ja -kypärät; samoin myös kaikellaista pientä rihkamatavaraa. Venäjältä taas saatiin kalliita soopelinnahkoja, vahaa eli vaksia, pellavia, liinoja, huopaa sekä nahkaa. Venäjän nahka oli silloin jo niin kuuluisa, että meikäläiset ostivat sieltä valmiitakin sormikkaita ja saappaita.
Rahana käytettiin Suomessa paitsi kotimaista (sitä lyötiin Turussakin) myös paljon ulkomaalaista. Räävelin rahat olivat Etelä-Suomessa tavallisemmat kuin Ruotsin. Unkarin kultarahoja näkyy meillä myös paljon käytetyn. Saksan talareita käytettiin paljon. Ruotsin ja Suomen rahat luettiin silloin markoittain, joista yksi vastasi noin puolentoista markkaa nykyistä rahaamme. Markassa oli kahdeksan äyriä, äyrissä kolme aurtuata ja aurtuassa kahdeksan penninkiä. Turun aurtuat ja Räävelin rahat olivat melkein yhdenarvoiset. Neljä markkaa vastasi yhtä talaria. Rahalla oli silloin paljoa suurempi arvo kuin tätä nykyä. Ruistynnyriltä maksettiin esim. v. 1555 Viipurin puolella 2,50 markkaa, voileiviskältä 2 markkaa, lehmältä 3 markkaa. Ulkomaan tavarat sitä vastoin olivat verrattain paljoa kalliimmat; kippunta suoloja maksoi hienouden mukaan 2,50-6 markkaa, naula kanelia 5,50 ja pippuria 3 markkaa, kyynärä samettia 6-8 ja silkkikangasta 3-5 markkaa.
Tuontitavaran luettelosta olemme jo nähneet, että teollisuus meidän maassa oli vielä varsin mitätön. Vuorityö, joka Ruotsissa jo oli aikaa kukoistanut, sai täällä vasta nyt ensimäisen alkunsa. Eerikki Fleming avasi Suomen ensimäisen rautakaivoksen Ojamon kylässä Lohjan pitäjässä Uudellamaalla. Rautaa omaksi tarpeeksi lienevät suomalaiset sitä ennenkin suurimmaksi osaksi saaneet soista ja järvien pohjasta. Kuitenkin näemme kuninkaan kirjeistä usein, että tarpeellinen rauta Suomen linnoihin tuotiin Ruotsista. Sepän taito, vanhastaan kansassamme tuttu, alkoi nyt jo kohota hienompiin haaroihinsa. Vaskiseppiä mainitaan tältä ajalta, ja Marttilan pitäjässä oli pyssytehdas käymässä. Savossakin tiedetään jo olleen hyviä pyssyseppiä; mutta Viipuriin sitä vastoin lähetti kuningas kerran ruotsalaisen pyssysepän, kun siellä ei ollut semmoista. Hän sai käskyn opettaa ammattiansa nuorille Suomen pojille. Kutomisen taito talonpoikiemme parissa ei liene ollut aivan halveksittava, koska Suomen palttinaa ja sarkaa joskus vietiin Ruotsiinkin.
Ylimalkaan Kustaa Vaasan hallitus, vaikkei hän aina osannut valita kaikkein soveliaimpia keinoja, kohotti suuresti kaupan ja teollisuuden tilaa maassa. Samaten merenkulku virkosi aivan uuteen eloon. V. 1559 oli koko valtakunnassa yhteensä 62 laivaa ulkomaan kauppaa varten, paitsi 32 pienempää alusta, jotka purjehtivat vain Inkerinmaan rannoille.