11. Maanviljelys ja talonpoikainen kansa Kustaa Vaasan aikana.
Suuren huolen piti Kustaa Vaasa myös maanviljelyksen edistymisestä. Hänen keinonsa tässä asiassa, vaikka ne olivatkin viisaammat ja enemmän tarkoituksenmukaiset kuin kaupan alalla, olivat kuitenkin sangen väkivaltaisia. Hän määräsi, miten talonpoikien tuli hoitaa talouttansa (esim. että heidän piti välttämättömästi pitää sekä lehmiä että lampaita ja vuohia); muuten heitä oli rangaistava. Eikä tämä ollutkaan mikään tyhjä uhkaus vain. Se talonpoika, jonka talous ei ollut täydessä kunnossa, ajettiin pois maaltansa ja toinen asukas pantiin sijaan. Kustaa Vaasalla oli näet se mielipide, että muka kaikki maa, mikä ei ollut aatelisten rälssimaata, olisi kruunun omaa. Talonpojat olivat muka vaan kruunun lampuoteja, jotka veroa vastaan saivat viljellä maataan. Jolleivät he sitä kelvollisesti tehneet, piti heille meneteltämän samoin kuin aatelismiehet tekivät yksityisille alustalaisilleen. Vasta Kustaan toisen pojan, Juhanan, hallitessa alettiin antaa lupaa verotalojen perinnöksi ostoon.
Tämän luullun omistusoikeutensa nojalla kuningas myös, kun hän hallituksensa lopulla tahtoi perustaa omilla palvelijoillaan hoidettavia kruunun karjataloja, otti itsevaltaisesti siihen tarpeeseen ne talot, mitkä hänestä näyttivät soveliaimmilta. Entisille omistajille hän antoi toista maata, mikä otettiin sellaisista taloista, jossa muka oli "liikaa". Joskus vaan, jos karkoitetut olivat vanhoja, kykenemättömiä, maksettiin heille muutamia markkoja kruunun varoista. Alkuperäisesti oli Kustaan aikomus perustaa yksi tämmöinen karjatalo kuhunkin pitäjään. Niissä hän tahtoi oikein suuressa määrin pitää kaikellaista karjaa ynnä hevosia. Jokaisessa talossa oli täten elätettävä pieni sotamiesparvi. Sillä tavoin toivoi kuningas saavansa suuremman armeijan rajojen suojaksi, rasittamatta silti alamaisiaan. Todenteolla ei tämä aikomus kuitenkaan näy tulleen tarkoin täytetyksi muualla Suomessa paitsi Savossa. Muissa maamme osissa näyttää karjataloja olleen sangen harvassa. Samalla lailla kuningas antoi voutiensa etsiä sopivia koskipaikkoja, mihin hän rakennutti myllyjä sekä suuria kalanpyydyksiä; sillä virratkin ja vedet olivat hänen mielestään kruunun omat.
Talojen poisotto ei muuten ollut ainoa väkivaltaisuus, mikä talonpoikaiselle kansalle tapahtui kuninkaan toimesta. Yhä vaan hän myös kirjoitteli voudeilleen ja käski heidän toimittaa hänelle työväkeä Suomesta Ruotsissa tehtäviä kruununtöitä varten. Jollei tätä työväkeä hyvällä saatu lähtemään, niin otettiin ne väkisin ja vietiin sotavoimalla. Rikkaammat ja taitavammat kuitenkin, niin kuningas usein valittaa, pääsivät tavallisesti sillä, että he lahjoivat voudin. Erittäinkin tuotti Kustaa itselleen salvomiehiä Suomesta. Käskipä kerran Savosta kaivonkatsojia, jotka osasivat hyvää vettä löytää. Toisen kerran taas hän halusi samasta maakunnasta saada "lääkäritaitoon" pystyviä talonpoikia. Nähtävästi oli Savon loitsijaukkojen maine hänen korviinsa asti joutunut.
Mutta jos Kustaa Vaasan koura usein oli kova ottamaan, niin olipa se myös hätäaikoina taas aulis apuun. Katovuosia sattui silloinkin sangen usein. Etenkin oli 1550-luvun edellinen puolisko onneton.[7] Nälkävuodesta 1551 piispa Agricola on Jeremias profeetan kirjan reunaan pannut hirvittävän kuvauksen. Petäjän kuoret, vehka ynnä oljet ja akanat olivat yleisenä ruokana; haavankuoret olivat leipänä ja viidan lehdet kaalina. Maanteiden vieristä löydettiin kuolleita ihmisiä, kaikellaista tieltä noukittua likaa suussa. Samaten valittaa hän muutamassa ruotsinkielisessä kirjeessään: Suomen ennen olleen suotuisan maan (Finland var ett fijnt land), vaan nyt ei enää antavan mitään viljaa. Tämmöisinä aikoina kuningas koki auttaa puutetta niin paljon kuin voi. Hän kehoitti aatelisia sekä porvareita, kellä oli säästössä viljaa, myömään sitä kohtuulliseen hintaan. Kruununkin varoista hän antoi tarvitseville, ei kuitenkaan lahjaksi, vaan rahasta tai nahoista ynnä muista tavaroista, taikka myös lainaksi. Erittäinkin hän piti huolta hyvien kylvösiementen hankkimisesta; ne olivat toimitettavat Pohjanmaalta tai Norjasta, koska etelästä tulevat siemenet eivät Suomessa aina kypsy.
Ylimalkaan oli tähän aikaan vielä maanviljelys meidän maassamme sangen huonolla kannalla. Tavallisinakin vuosina pidettiin erinomaisena Jumalan armona, jos yhdestä kylvetystä tynnyristä saatiin kolme tynnyriä satoa. Tämä kuitenkin koski ainoastaan varsinaista peltomaata, jota luultavasti pidettiin huonosti lannoitettuna. Kasket sitä vastoin antoivat tavallisesti paljon parempia tuloksia kuin nykyään, koska siksi kaadettava metsä, asukasten harvalukuisuuden vuoksi, kerkesi kasvaa suuremmaksi. Paitsi yleisesti viljeltyä ruista, ohraa ja kauraa mainitaan tähän aikaan myös vehnää Turun puolella ja tattaria Savossa. Papujakin viljeltiin yleisesti; herneitä eli riistoja vähemmän. Etelä-Suomessa viljeltiin vielä pellavaa, hamppua sekä humalaa, joista viimeksimainituista osattiin tehdä hyvää olutta.
Maanviljelijän sivuelatuskeinoista oli tervan- sekä sysienpoltto silloin sangen tärkeä. Kalastus antoi myös sekä kotona syötävää että muualle myötävää. Niinikään oli metsästys vielä sangen tuottava. Tuhansittain jäniksiä, teeriä sekä pyitä tuotiin vuosittain Savonlinnaan veroksi; Porvoonkin läänistä sai kruunu metsoja sekä teeriä sadottain. Hirviä tapettiin joka vuosi Satakunnassa ja Pohjanmaalla niin paljon, että niitä verotavaroiden joukossa luetellaan. Kuitenkin alkoi levenevä viljelys jo vähän supistaa metsänsaalista. Savossa metsännahka-vero tästä syystä muutettiin muiksi aineiksi. Kuuluipa myös valitus, että hirvet tässä samassa maakunnassa jo olivat melkein hävinneet.
12. Suomen sydänmaiden asutus.
Tärkein Kustaa Vaasan toimenpide Suomen maanviljelyksen edistämiseksi ei muuten ollutkaan viljelystavan parantaminen, vaan viljelysmaitten laajentaminen. Piispa Maunu Tavastin ajoista saakka, jolloin matkustaja Mikkelin ja Sysmän välillä ei vielä tavannut yhtään ihmisasuntoa, oli tosin kansa paljon karttunut ja levinnyt. Siitä huolimatta olivat pääasiallisesti vain rantamaat asuttuja. Niillä seuduin oli jo asukkaita sangen tiheässä. Etelä-Savossakin kuuluu olleen 1200-1300 talonpoikaa pitäjässä. Joka paikassa, Kustaa Vaasan omien sanojen mukaan, oli vielä suomalaisten vanha asumistapa vallalla. Suvut, vaikka kuinkakin suuriksi sikiytyivät, pysyivät hajoamatta yksillä tiloilla. Sisämaa, pohjoinen Savo ja Häme ynnä Satakunnan sekä Pohjanmaan takamaat olivat yhä vielä aivan autioina "erämaina", sen ajan puheenpartta käyttäen. Ainoastaan joitakuita jäljellejääneitä lappalaisperheitä asuskeli niissä vuoden umpeensa. Siitäpä erämaat olivatkin saaneet nimityksen Lapit. Maakuntien etelä- ja rantapuolella asuvilla suomalaisilla talonpojilla oli tapana ainoastaan _erä_retkillään (metsästys- ja kalastusretkillä) käydä niissä. Kohta Pietarin päivän jälkeen läksi kylistä aina suuri osa "joutselle tulleita" miehiä erämaihin. Työnsä tehtyään he palasivat asuntopaikoilleen, kätkien erämaahan saaliinsa, jotka sitten rekikelillä noudettiin.
Vaikka nuo takasalot olivat laajoja, niin eivätpä ne kuitenkaan antaneet sovun sijaa ihmisten liialliselle ahneudelle. Vanhastaan oli riitaa Hämeen ja Satakunnan asukkailla savolaisten kanssa, jotka kävivät oman maakuntansa rajojen ulkopuolella naapuriensakin pyyntikankailla. Samallaisia riitoja oli myös Pohjan-Kyrön hämäläisten ja rantamaan ruotsalaisten välillä. Poltto, ryöstö ja murha olivat vanhempina aikoina olleet aivan tavallisia näiden naapurusten välillä; sen näemme Kaarle Knuutinpojan aikuisista rajatuomioista. Nämät riidat, jotka alkuperäisesti myös olivat olleet eri heimokuntien ja kansallisuuksien taistelua, eivät olleet vieläkään peräti asettuneet. Tuli niistä valituksia viimein Kustaa kuninkaankin korviin. Sepä nyt veti hänen huomionsa noille kaukaisille saloille. Hän katsoi parhaaksi muuttaa nuo erämaat viljamaiksi. Sillä tarkoituksella hän lähetti v. 1550 kehoituksen kaikkiin Suomen maakuntiin, että liiat asukkaat kustakin talosta lähtisivät sinne uusia taloja itsellensä raivaamaan.