Savolaiset eivät tämmöistä käskyä tarvinneetkaan. Heissä näkyy vanha vilkas ja uskalias karjalaisluonne olleen vielä vireillä. Alinomaiset rajamelskeet ylläpitivät tätä henkeä, eikä ollut koko Savossa yhtään aatelisherraa, joka sorrollansa olisi masentanut kansan rohkeutta. He olivat jo edellisellä vuosikymmenellä omin päin ruvenneet levittämään asuntojaan pohjoiseenpäin. Alussa kuninkaan voudit typeryydessään olivat sakoittaneet heitä muka luvattomasta viljelyksestä. Mutta toimelias Kustaa Fincke,[8] v. 1547 tultuaan Savonlinnan isännäksi, rupesi uudisasutusta edistämään. Että Savon miesten muuttointo kuninkaan kehoituksesta vielä enemmän kiihtyi, on helposti arvattava. V. 1552 oli jo Pohjois-Savossa niin paljon asukkaita, että siitä saatettiin tehdä erityinen kirkkokunta, nimeltä Tavisalmi. Siihen kuuluivat nykyiset Leppävirtain, Kuopion, Maaningan, Pielaveden, Iisalmen sekä Nilsiän pitäjät.
Tämä Savon miesten uutteruus ja uskaliaisuus sai pian suuren, arvaamattoman palkinnon. Muut maakunnat eivät olleet yhtä kerkeästi täyttäneet kuninkaan käskyä. Pohjanmaan rannikkoruotsalaisia oli kyllä alkanut asettua Maanselän kupeille asti, vaan heidän asutuksensa kävi hitaasti. Hämäläiset puolestaan olivat, kuninkaan käskystä huolimatta, jättäneet asian aivan "entiselleen". Silloinpa Kustaa jo v. 1551 laittoi Savon miehille sanan, että saisivat Pohjois-Hämeenkin ottaa omaksensa. Sinnepä heitä rupesikin kilpaa virtaamaan vanhastaan tutuille riitamaille. Tällä tavoin syntyi Rautalammin pitäjä, mistä myöhemmin Laukkaat, Viitasaaret ja Saarijärvet ovat lohjenneet. Ulottuipa se Satakunnan koilliskulmankin yli, missä nykyiset Keuruun ja Ruoveden pitäjät ovat enimmän osan asukkaitansa saaneet Savosta. Samaten antoi Kustaa savolaisille myös luvan lähteä Pohjanmaan eli Korsholman läänin takamaille, jotta nekin pikemmin täyttyisivät. Siellä tuli Lappajärven seutu Savon uudisasukasten pääpesäksi; ennen sinne siirtyneet ruotsalaiset sulautuivat heihin, jättäen ainoastaan joukon ruotsalaisia sanoja paikkakunnan murteeseen. Levisipä muutamia savolaisparvia sieltä Kauhajoelle, jopa yli Pohjanmaan rajan sille puolen Satakuntaa, Normarkkuun asti, likelle Kokemäenjoen suuta.
Toiset suuret savolaisparvet taas muuttivat Oulunjärven seuduille. Tästä asutuksesta on meillä laveimmat tiedot, niin että voimme kuvailla mielessämme, miten se ylimalkaan kävi. Ensi vuonna uudisasukkaat hakkasivat kaskensa valmiiksi ja asuivat majoissa, elättäen itseänsä kaloilla sekä metsän saaliilla. Toisena vuonna jo leipääkin saatiin; silloin myös rakennettiin varsinainen asuintalo. Ensimäiset kolme vuotta olivat uudisasukkaat vapautetut kaikista veroista. Näitä kun sitten ensikerta otettiin, oli jo talojen luku täällä 131, ja v. 1560 lohkaistiin Oulunjärvi (nykyinen Paltamo, Sotkamo ja Hyrynsalmi kappeleineen) eri kirkkokunnaksi Limingasta, mihin se alussa luettiin.
Tämä viimemainittu oli tärkein kaikista savolaisten valloituksista; sillä se ei ainoastaan vallannut viljelykselle uutta alaa, vaan myös vakuutti Suomenmaan rajat. Tähän asti oli näet yhä vielä Ruotsin ja Venäjän raja Pohjan perillä ollut sangen epätietoinen ja riidanalainen. Olipa jo näille samoille Oulunjärven seuduille alkanut asettua venäjänkarjalaisia. Mutta Savon miesten väekäs tulo ratkaisi nyt asian. Venäjän puolelta tulleet asukkaat taisivat joko paeta pois tai sulautua yhteen, ja tuo avara kulma oli iäksi päiväksi liitetty meidän maahamme.
Aivan rauhassa ei tämä valloitus saanut kuitenkaan tapahtua. Venäjän puolelta tehtiin partioretkiä Oulunjärven uusia asukkaita vastaan. Sentähden kuningas lähettikin sinne parven sotamiehiä heille suojaksi. Sentähden hän myös rakennutti Oulunjärveen kolme pientä alusta, joiden piti estää venäläisten kulkua vesiä myöten ainoalla silloin olevalla tiellä. Mutta olipa uudisasukkailla paitsi näitä vielä toisetkin viholliset. Perä-Pohjan rannikkolaiset näet kävivät alussa myös heitä ahdistamassa, kun eivät tahtoneet suoda heille vanhoja kalastuspaikkojaan. Samasta syystä tappelivat myös Lappajärvellä tulokkaat rannikkomaan ruotsalaisten kanssa. Vimmatuimmat kaikista olivat kuitenkin hämäläiset. Liian myöhään havaittuaan, että heidän olisi pitänyt totella kuninkaan kehoitusta, he riensivät miehissä erämailleen omistusoikeuttansa puolustamaan. He ryöstivät ja polttivat monta uudistaloa sekä savolaisilta että myös rannikkoruotsalaisilta ja tappoivat asukkaat. Kauan aikaa kesti, ennenkuin he tyytyivät siihen, mikä ei enää ollut autettavissa. Vielä v. 1582 täytyi silloisen kuninkaan Juhana III:n antaa rautalampelaisille suojeluskirja.
Lappalaisparat menettivät taas erämaiden asutuksen kautta avaran alan ja heidät ajettiin Pohjan tuntureille. Heillä ei siis olisi syytä kiittää Kustaa Vaasan hallitusta, jollei sama kuningas v. 1554 myös olisi vapauttanut heitä pirkkalaisten orjuudesta. He tulivat nyt kuninkaan voutien hallittaviksi niinkuin muutkin alamaiset.[9]
13. Ruotsin ja Venäjän väli Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolella.
Suomen kansa, niinkuin näimme, oli rauhallisena pysynyt kaikkien kapinoiden aikana, jotka Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolta häiritsivät. Eivätkä ulkovihollisetkaan sinä aikana ahdistaneet siltä kulmalta. Suureksi helpoituksekseen sai siis Kustaa vaikeimpana aikanaan käyttää kaikki voimansa valtakunnan läntisellä ja eteläisellä puolella. Huolellisesti olikin viisas kuningas alusta alkaen koettanut lujittaa sovintoa venäläisten kanssa. Kohta, kun Suomi oli tanskalaisista vapautettu, hän lähetti Knuutti Kurjen, Björn Klaunpojan ynnä Turun kanungin Johanneksen Novgorodiin. Siellä he tämän kaupungin maaherran kanssa uudistivat Svante Sturen aikana 60:ksi vuodeksi solmitun rauhan. Seuraavana vuonna piti taas Venäjältä tulla lähettiläitä Tukholmaan tätä rauhaa puolestansa vahvistamaan. Mutta heitä ei näkynyt, ei kuulunut. Silloin Kustaa v. 1527 lähetti Eerikki Flemingin itse suuriruhtinaan luokse peläten, että kenties Novgorodin maaherra ei ollutkaan toimittanut edellistä rauhantarjousta perille. Moskovassa tuli nyt vakinainen sovinto toimeen vanhoilla ehdoilla: kauppa molemmin puolin piti olla esteetön, rajalaisten ryöstöretket rangaistavat ja korvattavat ynnä viimeiseksi raja tarkemmin käytämän vasta määrättävällä ajalla. Silloisen suuriruhtinaan Vasili IV Iivananpojan kuoltua lähetti Kustaa taas v. 1537 miehiänsä uudistamaan sovintoa uudenkin hallitsijan Iivana IV:n kanssa. Silloin päätettiin, että rajankäynti oli tehtävä kymmenen vuoden perästä.
Vaikka tällä tavoin molemmat valtakunnat yhä lujensivat keskinäistä sopuansa, ei sillä kuitenkaan saatu täydellistä rajarauhaa aikaan. Pientä sissisotaa kesti melkein lakkaamatta rajalaisten välillä. Enimmiten tämä sota oli vain kummankinpuolisten talonpoikien keskinäistä ryöstelemistä. Mutta usein rajalinnojen isännätkin tulivat siihen osallisiksi siten, että he ottivat veronsa saaliista ja jättivät pahanteon rankaisematta. Tapahtuipa myös, eikä niinkään harvoin, että juuri nuo kuninkaan tai suuriruhtinaan käskyläiset, joiden virkana oli estää rajameteleitä, vartavasten itse palkkasivat ja lähettivät väkeä rajan yli hevosia tai muuta tavaraa varastamaan. Varsinkin oli tämä vanhan sissipäällikön Niilo Grabben tapana, joka 1540-luvun alkuvuosina hallitsi Viipurin lääniä. Kuninkaan täytyi useammat kerrat lähettää hänelle kovat nuhteet siitä. Huomattavaa on kuitenkin, ettei Kustaa niin kovin itse tekoa nuhdellut, vaan paljoa enemmän sitä seikkaa, ettei kruunulle mitään osaa saaliista annettu. Kirkot Viipurin läänissä, valitti hän, ovat täynnä ryöstettyä tavaraa, enkä vielä ole siitä nähnyt ainoatakaan äyriä. Ahneus, Kustaa Vaasan perisynti, villitsi hänen viisautensa; myös oli nyt, kun asiat lännen puolella olivat vakaantuneet, hänen pelkonsa venäläisten suhteen vähentynyt. Täytyipä kuitenkin, kun venäläisten valitukset yhä enenivät ja he jo rupesivat julkisotaa uhkaamaan, viimein tehdä jotain heidän lepytyksekseen. Grabbe pantiin pois viralta ja uudelle linnanisännälle, Maunu Niilonpojalle, Ahtisten herralle, annettiin käsky menetellä varovaisemmin. Kokonaan ei kuningas nytkään kieltänyt kostamasta venäläisten ryöstöjä. Piti vain järjestää siten, kuin kaikki olisi yksistään ollut talonpoikien tekoa, ilman linnanisännän tietoa ja lupaa. Jos venäläiset nostivat sen johdosta kanteita, niin oli vietävä joitakuita miehiä, jotka muusta syystä jo olivat hengiltä tuomitut, rajalle ja mestattava valittajain nähden! Arvattavasti olivat myös venäläisten käskyt ja toimet yhtä totiset.
Kummin puolin oli tällä tavoin viha yhä kiihtymässä ja julkisota lähenemässä. Useissa kirjeissään Kustaa Vaasa nyt ilmoitti haluavansa käydä Venäjän kimppuun, jos vaan voisi olla varma rauhasta Ruotsin vallan muilla rajoilla. Iivana puolestaan, joka v. 1547 oli omistanut itselleen tsaarin arvonimen ja perustanut pienen armeijan säännöllisiin sotatemppuihin harjoitettuja pyssymiehiä (strelitsit), mietti valtansa laajennusta kaikille haaroille. V. 1547 hän itse tuli Novgorodiin ja alkoi koota sotavoimiansa sinne. Suuresti pelättiin Suomessa hänen tulevan miekalla rajaa raivaamaan. Kaikki varustuslaitokset olivat maassamme pitkällisen rauhan aikana joutuneet aivan rappiolle. Viipurissa oli vain yksi ainoa taitava tykkimies, sekin jo vanha ukko. Kaupungin muurit olivat monin paikoin hajallaan. Kiiruun tähden, kun ei luultu ennätettävän rakentaa niitä täyteen kuntoon kivestä, tukittiin aukot edes puisilla salvoksilla, jotka täytettiin hiekalla.