Hyväksi onneksi vaara kuitenkin tällä kertaa jälleen hälveni.
Tatarilaiset tekivät ankaran hyökkäyksen Venäjälle, jopa polttivat itse
Moskovan Kremlin linnoineen. Tsaarin täytyi viedä kaikki voimansa heitä
vastaan.
14. Venäläisten ensimäiset retket Suomeen.
Kauan aikaa ei Suomi sentään saanutkaan olla rauhassa. Niinkuin ukkospilvi oli sota ollut pois siirtyvinänsä, vaan palasi pian kahta sakeampana, mustempana. Iivana lopetti voitollisesti sodan tatarilaisia vastaan ja hajoitti peräti heidän valtakuntansa Volgan rannoilla. V. 1552 joutui Kasan, v. 1554 Astrakan venäläisten haltuun. Nyt taisi siis tsaari täysin turvin kääntää kaiken voimansa länteen päin.
Riidat Suomen rajalla olivat sillä välillä yhä pahenneet. Länsipuolella Raja- ja Sääjoen lähteitä oli Hantolan (nykyisen Kivennavan) pitäjässä yhdeksän peninkulmaa pitkä ja viisi leveä maakaistale, jota venäläiset tahtoivat itselleen anastaa, vaikka se vanhojen rajakirjojen mukaan oli Ruotsin puolella. Kerran olivat he jo hävittäneet tämän "Riitamaan", niinkuin kansa sitä kutsui, aivan autioksi. Vaan Kustaa oli v. 1553 asuttanut sen uudelleen, luvaten kolmivuotisen verovapauden sinne siirtyville. Seuraavana vuonna venäläiset taas hävittivät nämät uudisasunnot ja veivät viljan kaskista. Suomen puoleltapa nyt tehtiin suuri kostoretki Inkerinmaalle, poltettiin monta kylää ja tapettiin muutamia tsaarin sotamiehiäkin. Surmattiinpa yksi heistä siihen aikaan joskus käytännössä olevalla hirveällä keinolla, että vihollinen pistettiin seipään nenään. Niinikään kiihtyivät rajametelit muuallakin pitkin koko rajaa perimmäiseen Pohjan porukkaan asti.
Vuosi 1555 jo kohta alkajaistuomisikseen toi suomalaisille vielä ankarampia uhkauksia. Tammik. 2 p. ilmaantui Viipurin edustalle kokonainen venäläisarmeija, 8,000 miestä luvultaan. Kolme päivää siellä seisottuansa he yrittivät Salakkalahden yli rynnätä linnaa vastaan. Mutta jää, joka siinä virtapaikassa aina on heikko, petti ryntääjien jalkojen alla, ja suuri joukko hukkui. Tähteet kiirehtivät omalle maallensa takaisin.
Kevättalvellapa vielä suurempi armeija, 30,000 miestä, marssi neljässä joukossa rajan yli. Pääosasto, 12,000, itse ylipäällikkö Iivana Bibikovin johdolla, marssi Hantolan[10] äskenrakennettua rajavarustusta vastaan. Mutta sen isäntä, Juhana Maununpoika, ei säikähtänyt vihollisen lukua, vaikka hänellä oli ainoastaan kolme lippukuntaa sotamiehiä ja 400 talonpoikaa. Venäläisillä ei näet ollut yhtään säännöllistä sotaväkeä mukanansa, kaikki olivat vain talonpoikaista nostoväkeä. Juhana Maununpoika ei pysynyt linnassakaan heidän rynnäkköänsä odottaakseen. Hän riensi rohkeasti heitä vastaan. Molemmat sotarinnat kun olivat nuolen ampuman päässä toisistaan, seisahdutettiin. Bibikov otti tuopillisen viinaa, joi sen suomalaisen päällikön terveiksi, ja viskasi sitten astian maahan. Juhana Maununpoika puolestaan vastasi laukaisemalla pari pientä tykkiä. Se tervehdys oli niin tulinen, että 300 vihollista sai iäksi päiväksi tarpeensa; itse päällikkökin oli kaatuneiden joukossa. Tästä säikähtyneenä pakenivat venäläiset, kunnes saivat toisen, eri haaralta tulevan osastonsa avuksi. Mutta Juhana Maununpoika löi heidät taaskin hajalleen; niinpä vielä kolmannenkin kerran. Näistä tappeluista, jotka taisteltiin maaliskuun 9 p:nä Valkjärvellä ja 11 p:nä Kivennavan edustalla, saivat Suomen miehet saaliikseen 29 lippua, aseita 2,000:lle miehelle, 500 ratsua ynnä kaikki vihollisten muonavarat. Seurasivatpa vielä rajankin yli pakenevien jälkeen ja kokivat polttaen ja murhaten maksaa velkaa niin paljon kuin mahdollista. Suurempi vahinko kuitenkin jäi Suomen puolelle. Sillä paitsi hävityksiä Viipurin seuduilla, suitsusi myös suuri osa Oulunjärven uudistaloista kekäleinä, ja olipa yksi venäläinen parvikunta käynyt aina Iijoella asti kalamiehiä tappamassa.
15. Jaakko Baggen retki Pähkinälinnaa vastaan.
Sota kun näin yhä kiivaammin alkoi leimuta, Kustaa kuningas katsoi tarpeelliseksi itse tulla asioita likemmältä katselemaan. Hän saapui Suomeen elokuussa 1555, tuoden kanssaan niin paljon sotaväkeä kuin vain oli saanut kokoon. Varova ukko olisi mielemmin yhä vielä koettanut sovituskeinoja. Mutta Puolan kuningas Sigismund ynnä Liivin ritariston maamestari yllyttivät häntä, luvaten liittoa ja apua. Yllyttipä häntä myös hänen nuorempi poikansa Juhana, joka oli hänen matkassansa ja jonka mieli paloi sotakunniaa. Yllyttivätpä viimein niinikään Viipuriin kokoontuneet suomalaiset ja ruotsalaiset aatelisherrat. Heidän tietojensa mukaan kuului rajalta sangen ilahuttavia seikkoja. Tsaari muka oli kuollut ja Venäjällä yleinen kapina. Itsellään he vakuuttivat olevan 20,000 miestä koolla, huoveja sekä talonpoikia. Nyt oli tilaisuus, jos milloin, valloittaa Inkerinmaa Ruotsin kruunulle.
Nämät yllytykset ja vakuutukset tekivät lopun kuninkaan epäilyksestä. Viipurissa oleva sotavoima sai käskyn marssia Inkerinmaalle. Ylipäälliköksi asetettiin ruotsalainen Jaakko Bagge; hänen johdollansa komensivat suomalaiset Henrik Horn, Niilo Boije ja Klaus Horn kukin osastoansa. Itse asiassa ei heillä ollut enempää kuin 4,000 tämmöiseen retkeen kelpaavata miestä; mutta hyvällä uskalluksella lähdettiin kuitenkin liikkeelle. Ratsuväki ynnä enin osa jalkaväkeä kulki maata myöten. Laivasto kiersi meren rannikkoa Nevajoen suulle. Siihen isot alukset seisahtuivat; mutta joukko saaristojaaloja, kussakin kolme kanuunaa ynnä 10-12 paria soutumiehiä, jatkoi matkaa jokea ylöspäin ja yhtyi maaväkeen Pähkinälinnan edustalla. Tällä oli ollut vaivalloinen retki tullessaan. Kuusikymmentä pajaria alustalaisineen oli hyökännyt heitä vastaan; ne oli täytynyt hajalle lyödä. Pahempi vastus vielä oli ollut siitä, kun venäläiset tapansa mukaan olivat vieneet pois kaikki ruoka-aineet ja polttaneet talot pitkin tietä, niin ettei tulijoilla ollut muonaa eikä suojaa saatavana. Itsekin olivat meidän miehet tehneet hävityksen vielä täydellisemmäksi, olivatpa kirkotkin saastuttaneet ja pyhäinkuvat rikkoneet.
Syysk. 15 p. alkoi Pähkinälinnan piiritys. Mutta se ei näyttänytkään menestyvän toivon mukaan. Rannassa ei ollut yhtään paikkaa, mihin olisi sopinut asettaa tykit. Joessa kyllä oli saari likempänä linnan muureja; mutta se taas oli niin linnalaisten tulen alla, ettei siihen voitu patteria rakentaa. Pähkinälinnan isäntä, Pietari Golovin, oli urhokas ja taitava mies, joka osasi hyvin käyttää kaikki vahvan asemansa edut. Kahdentoistapäiväisen piirityksen perästä päätettiin parhaaksi lähteä kotimatkalle. Mutta eipä sekään nyt ollut aivan helppo työ. Piiritettyjen avuksi saapui paraikaa 40,000:n miehinen armeija ruhtinas Nogtevin ja hovimarsalkki Sheremetjevin johdolla. He olivat alkaneet tappaa pääjoukosta eteneviä muonanhakijoita, jotta ruuasta tuli puute. Vähälläpä oli koko Nevajokeen saapunut ruotsalainen tykkivenheistö mennä hukkaan. Kova myrsky näet ajoi sen Nevan pohjoispuoliselle rannalle aivan linnan muurien alle. Venäläiset kohta karkasivat ulos sitä valloittamaan. Mutta Bagge kuljetutti kiireesti tykit rantaan, missä he vakavammalta perustukselta saattoivat ampua, ja paukutti niillä niin ankarasti, että ryntääjien täytyi tyhjin toimin palata. Tämän jälkeen johdatti Bagge kohta aluksensa joen suuhun pitkin matkaa yhä tapellen rantaa myöten seuraavien venäläisten kanssa. Kehuivatpa nämät saaneensa häneltä jaalan, jossa oli neljä tykkiä ja 150 miestä. Samaten täytyi palaavan maaväenkin yhä taistella takaa-ajavien vihollisten kanssa. Kuuden peninkulman päässä Pähkinälinnasta saavutti heidät itse venäläinen pääarmeija, mutta se torjuttiin takaisin.