Baggen joukkojen saapuessa Viipuriin oli itse Kustaa kuningaskin siellä heitä vastassa. Hädissään venäläisten uhkaavasta kostosta tämä nyt kirjoitti kirjeen Novgorodiin, lykäten koko Inkerin retken syyn Baggen hartioille, joka muka oli sen omin luvin tehnyt. Jos niin on, tuli sieltä vastaus, niin lähetä Bagge, Viipurin linnan isäntä, Maunu Niilonpoika ynnä muut syylliset päälliköt rajalle, tsaarin väen nähden mestattaviksi. Tämmöiseen ehtoon ei tietysti ollut suostumista. Ei ollut siis muu tarjona kuin kaikin voimin varustautua vastarintaan. Säännöllistä sotaväkeä oli nyt 6,000 jalkamiestä ja 6 lippukuntaa ratsumiehiä Viipurissa. Näiden lisäksi tuotiin nostoväkeä. Arpakapula kulki kylästä kylään ja käski aseihin Viipurin ja Savonlinnan lääneistä joka miehen; Hämeestä ja Uudeltamaalta piti tulla joka neljännen, Satakunnasta ja Varsinais-Suomesta joka viidennen miehen.[11] Olipa myös Ruotsin puolelta nostoväkeä hankkeissa. Aateliston, voutien sekä pappien piti varustaa miehensä pyssyillä ja hevosilla. Talonpojat tulivat jalkasin, puolet varustettuna suksilla ja jousilla, toiset puolet keihäillä. Koska heillä ei ollut rautapaitoja, käskettiin heidän tuoda mukanaan laudoista kyhättyjä kilpiä. Hevosmiesten päälliköiksi pantiin ruotsalaiset herrat Lejonhufvud ja Grip; Bagge ja Klaus Horn taas saivat jalkaväen komennettavaksensa. Ankarasti kielsi kuningas, etteivät he saisi enää tehdä päällekarkausta. Heidän piti tyytyä oman maan suojelemiseen. Kaikille teille oli murroksia kaadettava vihollisen esteeksi; sen keinon oli Kustaa oppinut kapinoivilta Smoolannin talonpojiltaan. Näin kaikki järjestettyänsä kuningas palasi jälleen Turkuun.
16. Venäläisten toinen käynti Viipurin edustalla.
Ennenkuin tämä nostoväki kerkesikään tulla koolle, venäläiset tulivat jo tammik. 12 p. 1556 äärettömin joukoin rajan yli. Erään vangiksi joutuneen pajarin tiedon mukaan heitä oli nyt 50,000 miestä, ja niissä 2,000 tsaarin uusia strelitsejä eli pyssymiehiä. Olipa vielä 2,000 tatarilaistakin, joita johti Astrakanin entisen hallitsijan (khaanin) poika Kaibula. Koko armeijan ylipäälliköiksi nimitettiin itse Novgorodin maaherra Dimitri Paletskoi ynnä Moskovasta tullut ruhtinas Pietari Shtenjatev. Yksi osa venäläisiä tuli Käkisalmen, toinen Inkerin puolelta.
Tämmöistä ylivoimaa vastaan ei Kivennavan pieni varustus olisi mitään kestänyt. Sentähden vouti sen itse poltti ja pakeni joukkoinensa Viipuriin. Matkalla heidät kuitenkin saavutettiin ja yksi osa tapettiin. Kivennavalla jäi 7 kanuunaa ynnä paljon muita kiireen tähden hyljättyjä aseita vihollisen saaliiksi.
Tammik. 21 p. lähenivät venäläiset Viipuria. Viiden virstan päässä kaupungista joutui ensinnä kulkeva ratsumiesparvi kahakkaan Viipurista ulos lähetettyjen tiedustelijoiden kanssa. Etujoukon molemmat päälliköt, Rostovski ja Pushkin, saivat tässä surmansa, ja heidän miehensä hajosivat. Mutta tulipa pian taas viipurilaisten vuoro paeta, kun suurempi venäläisjoukko kahden Sheremetjev-ruhtinaan johdolla saapui perille. Virstan matkan peräydyttyään he seisahtuivat mäen kukkulalle, missä he toivoivat voivansa tehdä vastarintaa. Etupuolelta ei vihollinen päässytkään mäen kukkulalle, kun korkeaa kivikkoa oli kovin vaikea rynnätä ylös. Mutta he lähettivät yhden osaston takaa kiertämään, ja pakoittivat siten viipurilaiset vetäytymään muuriensa suojaan. Vasta tähän, kun jo kaupunginkin tykit alkoivat heihin ulottua, pysähtyivät takaa-ajajat.
Kolme päivää seisoivat nyt venäläiset Viipurin edustalla, ampuen tykeillään kaupunkia, joka ei kuitenkaan suuresti vahingoittunut. Tammikuun 23:n ja 24:n päivän välisenä yönä äkillinen säikähdys ajoi heidät karkuun. Luoteen puolelta oli näet kulku kaupunkiin yhä vielä auki, koska ei vihollinen ollut päässyt lahden yli sitäkin kulmaa saartamaan. Siltä puolelta tuotti mainittuna yönä linnaväki heinäkuormia latokartanosta kaupunkiin. Venäläisetpä, kun kuulivat rekien ratinaa ja hevoskavioiden kopinaa pitkältä sillalta, luulivat useampien tuhansien ratsumiesten saapuvan kaupungille avuksi. Päälliköt arvelivat nyt mahdottomaksi valloittaa kaupunkia ja veivät enimmän osan väkeänsä pois. Ainoastaan muutamia tuhansia jätettiin näön vuoksi autioon leiriin, etteivät Kustaan sotajoukot huomattuaan peräytymisen tulisi matkaa häiritsemään. Karanneen tatarilaisen kautta sai Bagge kuitenkin heti tiedon asiasta ja ryntäsi jo aamulla varhain kaupungista ulos. Leirin vartijat yrittivät vähän aikaa tehdä vastarintaa, vaan läksivät viimein pakoon. Heitä ajettiin vielä puolen peninkulman matkaa jälestä.
Sillä tavoin oli siis Viipuri nyt taas ikäänkuin ihmeen kautta pelastettu, samoin kuin 60 vuotta aikaisemmin Knuutti Possen aikana. Mutta rajaseudut, joiden läpi vihollinen oli kulkenut, olivat melkein autiona erämaana. Tullessaan ja mennessään olivat venäläiset tien varrella hävittäneet kaikki. Viipurin edustalla seisoessaan olivat he myös lähettäneet parvikuntia Vuoksen varrelle, jopa Saimaankin etelärannoille asti. Lavretsan pitäjässä (nähtävästi Lauritsalassa, Saimaan kanavan suussa) kertoo venäläinen aikakirja myös suuren joukon Ruotsin kuninkaan sotamiehiä tulleen tapetuksi. Asian laita oli sellainen, että huovit kuninkaan lähdettyä olivat ruvenneet ylellisesti juomaan ja tulleet niin huolettomiksi, että vihollinen äkkiarvaamatta pääsi heidän kimppuunsa. Ääretön joukko Viipurin läänin rajalaisia oli tässä sodassa saanut surmansa, sillä venäläiset ja varsinkin heidän kanssaan tulleet tatarilaiset eivät säästäneet vaimojen eikä lapsienkaan henkeä. Ääretön joukko oli myös viety vangiksi Venäjälle, missä heitä myötiin kymmenestä kopekasta miehet ja viidestätoista tytöt!
Kustaa kuningas, jota vanhoilla päivillään oli jo alkanut lapsettaa, säikähtyi tästä venäläisten retkestä aivan pahanpäiväisesti. Hän rupesi kiroilemaan niitä sotapäälliköitään, jotka perättömillä sanomillaan olivat houkutelleet häntä niin vaarallista sotaa alottamaan. Jopa hän oman henkensäkin puolesta hädissään käski Ruotsista aluksia, joilla hän vaikkapa jäälohkareitten välitse pääsisi Ahvenanmeren yli. Pohjanmaalle hän lähetti taas sellaiset käskyt, että pitkin rantaa oli varustettava hevosia ja koottava suojelusväkeä, jotta hän sitä tietä voisi pelastaa itsensä. Pelon aiheuttajana oli myös suuri pyrstötähti, joka tähän aikaan ilmestyi näkyviin. Se varmaan ennusti pahaa. Pahinta kuitenkin oli se, kun voudit vakuuttivat, että yhtä mahdotonta oli paeta kumpaa tietä hyvänsä. Vasta maaliskuun alussa sai kuningas kalliit luunsa korjatuiksi Ahvenanmaalle. Sillä välin olikin jo ensi pelko ennättänyt asettua, niin että Kustaa jonkun aikaa viipyi siellä, jopa myöhemmin vielä uskalsi palata Turkuunkin takaisin. Vasta heinäkuulla hän todella läksi Ruotsiin.
17. Rauhansovinto.
Tämmöisellä mielellä ollen kuningas tietysti hartaasti halusi rauhaa. Siihen olikin monta muuta tärkeämpää syytä. Puolasta ja Liivinmaalta ei kuulunutkaan luvattua apua; molemmat katsoivat edullisemmaksi antaa Kustaan yksinänsä taistella. Oman armeijankaan voimaan, vaikka se nyt oli kokonaan koolla, ei näkynyt olevan liioin luottamista. Ankarat puna- ja lavantaudit, jotka olivat aiheutuneet ahtaiden asuntojen ja huonon ruuan johdosta, vähensivät vähentämistään sen lukua.[12] Paljon myös karkasi nuoria sotureita, sekä suomalaisia että ruotsalaisia, jotka olivat kyllästyneet sodan vaivoihin. Tsaari Iivanakaan ei ollut vastahakoinen sovintoa tekemään. Äskeiset retket olivat saattaneet hänet siihen vakaumukseen, ettei Suomenmaa ollut aivan helposti anastettavissa. Paljoa helpompi ja monin verroin haluttavampi saalis kuin meidän kivikot ja kankaat oli hänelle tarjona Liivinmaalla, missä saksalaisten valta paraikaa oli hajoamaisillaan eripuraisuuden vuoksi. Kesäkuun 4 p. 1556 sovittiin siis sotalakosta Alakylässä, ja kohta sen jälkeen lähetettiin Turun kirkkoherra Knuutti Juhananpoika Moskovaan lähettiläille esteetöntä kulkua anomaan.