Passikirjan sieltä saatuansa lähtivät sitten lähettiläät uuden vuoden aikana 1557 liikkeelle. Arvokkaimmat henkilöt matkajoukossa olivat Sten Lejonhufvud ja Upsalan arkkipiispa Lauri Pietarinpoika Ruotsista ynnä Turun piispa Agricola. Rajalla otti heitä venäläinen pajari vastaan, joka siitä saattoi heidät eteenpäin. Ylimalkaan kohdeltiin heitä joka paikassa sangen hyvin. Sattuipa kuitenkin Novgorodissa eräs paha seikka, johon yksi heidän palvelijoistaan oli käytöksellään antanut syytä. Hän oli näet pilkoillaan kärventänyt majatalossa olevan pyhänkuvan kuhmulle. Siitä kun kaupunkiin levisi tieto, kansa vimmastuksissaan tarttui aseisiin ja ympäröitsi talon. Yksitoista päivää pidettiin lähettiläät tällä tavoin piiritettyinä ja töin tuskin saatiin kansa viimein viihdytetyksi sillä, että syyllinen annettiin sen käsiin. Hän pantiin rautoihin ja vietiin pois; enempää ei hänestä ikänä ole saatu kuulla.
Helmikuun 1 p. läheni viimein lähettiläiden joukko, 150:ssä reessä ajaen, satakirkkoisen Moskovan porttia. Siellä oli taas toinen pajari sadan sotamiehen kera vastassa. Tämä saattoi vieraat heille määrättyyn asuntoon. Hän piti myös huolen kaikista heidän tarpeistaan. Mutta muuten täällä olo tuntui melkein vankeudelta; sillä lähettiläät eivät saaneet kävellä kaupungilla eikä heidän seuraansa myös päässyt keitään muita paitsi muutamia tsaarin virkamiehiä. Kolmantena päivänä vietiin heidät itse tsaarin puheille, missä he saivat tuoda esiin lahjansa sekä ehtonsa. Edellisistä kallein oli kullattu hopeapikari, minkä kanteen tuntikello oli kiinnitetty. Novgorodin maaherralle ynnä muille korkeille herroille olivat he myös tuoneet kalliita majavan sekä mustanketun nahkoja; täytyipä tulkillekin ynnä palvelijoille lahjoittaa hopeapikareita tai maljoja. Nähtyänsä ja kuultuansa, mitä Kustaa kuningas oli lähettänyt, käski tsaari lähettiläät pöytäänsä, missä he saivat syödä kultaisista astioista. Päivällisen jälkeen juolahti hänelle mieleen panna patriarkkansa (Venäjän ylimmäinen pappi) ja Upsalan arkkipiispa taistelemaan uskonasioista. Tsaari tahtoi keskustelua pidettäväksi saksankielellä, jotta hän voisi sitä ymmärtää; mutta sitä kieltä ei patriarkka osannut. Sovittiin sentähden, että arkkipiispa puhuisi kreikkaa, ja että tulkki kääntäisi hänen lauseensa. Ruvettiin siis taistelemaan paastosta sekä pyhäinkuvien palveluksesta. Mutta ei aikaakaan, niin piispa Agricola purskahti kovaan nauruun. Kun syytä siihen tiedusteltiin, niin tulikin ilmi, ettei tulkki ymmärtänyt yhtään sanaa kreikankieltä. Sitä ei hän kuitenkaan ollut uskaltanut ilmoittaa, peläten että tsaari, joka oli tunnettu julmaluontoisuudestaan, hakkauttaisi häneltä pään poikki. Hädissään oli mies parka siis laskenut suustaan vain kaikkein hulluinta lorua, mitä sylki suuhun oli tuonut. Senpä oli Agricola ymmärtänyt, joka osasi sekä kreikat että venäjät. Tämän johdosta tsaari lakkautti taistelun ja ripusti arkkipiispalle raskaat kultavitjat kaulaan suosionsa osoitukseksi.
Sitten saatettiin lähettiläät jälleen majataloon takaisin, jonne tsaari lähetti heille simaa sekä muita juomia omissa astioissaan. Pajareja tuli myöhemmin hänen puolestaan vastaamaan tarjottuihin ehtoihin. Kustaa kuningas oli vaatinut, että hän vastedes saisi toimittaa asiansa suoraan itse tsaarin kanssa; se muka oli halventavaa hänen majesteetilleen, jos hänen pitäisi vain kääntyä läänin hallitsijan, Novgorodin maaherran puoleen. Mutta tätä vaatimusta ei tsaari ottanut korviinsa. Ruotsin kuninkaalle, vastasi hän röyhkeästi, ei ollut halventavaa, vaan päinvastoin suureksi kunniaksi, kun hän sai vaihtaa kirjeitä Novgorodin maaherrojen kanssa. Tiesikö hän, mitä sukuperää he olivat? He olivat aina Venäjän tai Liettuan suuriruhtinasten tai Kasanin khaanien sukua. Ja mitäpä teidän kuninkaanne oli? Hän oli kyllä nyt kruunattu kuningas, vaan ei siitä ollut pitkä aika, kun hän vielä oli härkiä ajanut.[13] Tätä en tahdo sanoa hänelle solvaisuksi, vaan siksi, että hän malttaisi vähän mieltänsä. Ja jos teidän kuninkaanne ei tiedä, minkälainen kaupunki Novgorod on, niin tuntenevat meidän Pihkovat ja Ustjugit ja monta muuta Novgorodin alle kuuluvaa kaupunkia, joista jokainen jo on suurempi kuin teidän Tukholmanne.
Kieltävä oli vastaus toiseenkin Kustaan esittämään ehtoon. Tämä oli tahtonut, että kaikki vangit kummankin puolin vapautettaisiin. Mutta tsaari ei puolestaan siihen suostunut, vaikka hän kyllä vaati, että Kustaa laskisi vangitut venäläiset irti. Ruotsalaisethan rauhan olivat rikkoneet, sanoi hän, sentähden on kohtuullista, että he saavat siitä jonkun rangaistuksen. Lunastakoot vankinsa niiden omistajilta, jos nimittäin nämä tahtovat myödä niitä. Vaan jos joku vangeista jo on kreikanuskoon kastettu, niin pitää hänen pysyä Venäjällä.
Ainoa, mihin tsaari suostui, oli se, että rauha uudistettaisiin entisillä ehdoilla ja rajoilla neljäksikymmeneksi vuodeksi. Tähän vastaukseen sekä kahteenkymmeneen suomalaiseen tyttöön, jotka tsaari Kustaa kuninkaalle vastalahjaksi lähetti, saivat lähettiläät tyytyä. He läksivät maaliskuussa Novgorodiin, missä maaherra pani nimensä sekä sinettinsä rauhakirjan alle. Sitten saatatti hän lähettiläät hyvissä turvissa rajalle asti. Yksi heistä, piispa Agricola, ei kyennytkään paljoa kauemmaksi. Hän oli matkalla sairastunut ja kuoli Kyrönniemen kylään huhtik. 9 p. Hänen ruumiinsa haudattiin Viipurin silloiseen tuomiokirkkoon, joka nyt on jauhomakasiinina. Jonkun aikaa myöhemmin tuli Novgorodista lähettiläitä Tukholmaan, jotka juhlallisella ristin suutelemisella vahvistivat rauhan.
18. Vähäisen tavoista uskonpuhdistuksen aikakaudella.
Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus antaa suuressa kertomuksessaan Pohjoismaista seuraavan todistuksen Suomen kansan luonteesta 16:nnen vuosisadan alkupuolella: "Kristinuskoon käännyttyään", sanoo hän, "on Suomen kansa oppinut hyviä tapoja; varsinkin ovat he erittäin vieraanvaraisia. Keskenään ovat suomalaiset hyvänsuopia, nöyriä ja hitaita vihaan. Vaan jos heitä kauan ärsyttää, niin yltyvät he viimein julmaan kostonhimoon. Heillä on komeat kirkot ja he ovat halukkaita uusia rakentamaan. Pappejansa he pitävät suuressa arvossa ja maksavat rehellisesti kymmenykset kaikesta tavarastaan".[14]
Tämä kuvaus kansamme luonteesta ylimalkaan näyttää todenperäiseltä. Pappien arvon ja kymmenysten maksun suhteen oli kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, uskonpuhdistus saanut suuren muutoksen aikaan. Hitaat vihassa ja pitkävihaiset ovat kaikkina aikoina suomalaiset olleet. Mutta heidän nöyryyttään on kuitenkin syytä epäillä. Muistakaamme esim., mitä Kustaa kuningas valittaa Lohjan talonpojista. Sanoopa Olaus Magnus itsekin toisessa paikassa heidän olevan tylyjä luonteeltaan, josta syystä muka sota-aseiden pito suuren rangaistuksen uhalla on kielletty. Ainoastaan kirveitä he saivat pitää kotona. Sen jälkeen hän laveasti kertoo, millä keinoilla rajalaiset varsinaisten aseitten puutteessa varjelevat itseään venäläisiä vastaan. Tämä asia on niin tarkasti ja niin monin sivuseikoin kerrottu, ettei voi uskoa sen olevan aivan tuulesta temmatun. Mutta tähän aikaan ei se kielto kumminkaan enää ollut voimassa. Olemmehan nähneet Suomen talonpoikien tulleen Venäläissotaan kaikellaisilla aseilla. Ja itsekin Olaus Magnus toisessa paikassa kertoo, kuinka kansa lähtiessään kirkkoon aina oli täysissä aseissa. Kirveet olivat muassa, kun välistä oli pakko raivata tietä korven kautta ja rakentaa portaat jokien yli. Jouset olivat mukana siltä varalta, että sattuisi autioilla taipaleilla karhuja ja susia vastaan, miekat ja keihäät väijyvien kaksijalkaisten vihollisten varalta. Keihäitä käytettiin myös apuna, kun purojen yli oli hypättävä. Kaikki nämät aseet asetettiin aina kirkon eteiseen, jota siitä syystä nimitettiin asehuoneeksi.
Väijyviä vihollisia olikin silloin matkan varsilla täysi syy pelätä, sillä miestappoja ja murhia sattui hyvin usein. Ihmiset ennemmin turvasivat oman käden oikeuteen kuin lakiin, josta niinkuin näimme, olikin sangen vähän suojaa. Eikä näitä rikoksia tapahtunut yksin alhaisen kansan parissa. Kustaan aikuiset tuomio-kirjat ja muut paperit sisältävät monta esimerkkiä siitä, miten voudit ja aatelisherratkin vuodattivat ihmisverta, kerrotaanpa pappienkin, rauhan saarnaajien, kolahuttaneen toisiaan päähän. Tämmöinen verityö hyvin usein synnytti toisia, sillä verikosto oli vielä täydessä voimassa ja laissakin eri tapauksissa sallittu. Oikeus sitä vastoin ei aina vaatinut murhaajan henkeä. Jos vaan murhatun sukulaiset suostuivat siihen, pääsi pahantekijä vain sakkorahoilla, jotka olivat murhatun jälkeenjääneille maksettavat. Jokseenkin suuri tämä maksu kuitenkin oli tavaroiden silloisiin hintoihin verraten. Meillä säilyneistä tuomioista näemme sen nousseen 100-120 markkaan, s.o. 50-60 ruistynnyrin hintaan. Varkauden syytteestä voitiin niinikään päästä sakoilla, mutta oli myös paljon esimerkkejä siitä, että varkaat hirtettiin. Rangaistuksista tietää Olaus Magnus vielä kertoa, että Suomen aatelismies, jos hän oli hirtettävä, sai kuitenkin kunnian vuoksi pitää punaiset vaatteet yllään. Naisia taas ei hirtetty, vaan heidät haudattiin elävältä. Noidat poltettiin.
Uskonpuhdistus ei alkuaikoinaan meidän maassamme ylimalkaan parantanut tapoja, vaan päinvastoin pahensi ne. Paljon, mitä ennen pidettiin pyhänä, oli nyt halvaksi tehty; siitä ihmiset tottuivat kaikkea pyhää halveksimaan. Vallattomuus paisui hirmuisesti. Suurena syynä väkivaltaisiin tekoihin ynnä muuhun pahuuteen oli myös liiallinen oluen juominen. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirkkomäkeä, jossa ei Herran huoneen vieressä olisi seisonut olutjumalan temppeliä. Paitsi sitä oli niitä muuallakin ympäri pitäjää. Kustaa kuningas koki rajoittaa oluttulvaa hiukan siten, että hän kielsi useampien kuin 3-4 krouvin pitoa joka kirkkokunnassa. Paloviina, nykyinen pahantekijämme, oli silloin vasta tullut maahan, ja se oli vielä varsin viatonta. Sitä tuotettiin Saksasta ja käytettiin enimmäkseen vain lääkkeenä.