Nämät vaihtelevat käskyt ja säädännöt uskonasioissa synnyttivät tietysti suurta levottomuutta kansassa, varsinkin papistossa. Juhana vaati näet näiltä ehdotonta tottelevaisuutta; se pappi, joka rupesi vastaan hangoittelemaan, menetti heti virkansa ja muutenkin joutui vainon alaiseksi. Harvat sentähden uskalsivatkaan näyttää vastahakoisuuttansa, jos he sellaista tunsivat. Suomessa oli Juhana, isänsä esimerkkiä noudattaen, antanut Turun hiipan seisoa jouten sillä aikaa kuin hän pani muutoksiansa toimeen. Samoin myös Härkäpään kuoltua v. 1580 ei asetettu uutta piispaa Viipuriin. Vasta v. 1583 määräsi Juhana jälleen piispan Turkuun; se oli jo mainittu Eerikki Eerikinpoika, Sorolan herra, joka samassa myös sai Viipurinkin hiippakunnan hoidettavakseen. Hän oli sangen suopea, myöntyväinen mies, joka piti uskonnon menoja syrjäseikkana ja mukaantui kuninkaan tahtoon. Hän asetti kirkonmenot jälleen entiselleen; eikä ole tietoa monesta muustakaan Suomen papista, joka olisi pitänyt uskoansa kalliimpana kuin leipäänsä.
16. Juhanan kuolema.
Väsyneenä omiin aikaansaamiinsa häiriöihin Juhana vihdoin vaipui kuolemaan marrask. 17 p. 1592, melkein viidenkuudetta vuoden iällä, Hänen viimeisiä sanojansa kerrotaan olleen sen käskyn, että "liturgia oli poistettava, koska se on tuottanut niin paljon levottomuutta ja pahennusta".
Näin loppui tämä kuningas, jonka velttous ja turhamainen kunnianhimo oli tyhjäksi tehnyt hänen muut hyvät avunsa ja saattanut valtakunnan sangen surkeaan tilaan. Turhamaisuus oli, niinkuin äsken on kerrottu, kovasti järkyttänyt sitä uutta puhdistettua kirkkoa, jonka hänen isänsä Ruotsin ja Suomen kansojen onneksi oli perustanut. Sama turhamaisuus oli myös hävittänyt Kustaa Vaasan ajalla vaurastuneen toimeliaisuuden ja varallisuuden viimeisetkin tähteet. Onhan totta, että venäläissota, joka tämän hävityksen oli saanut aikaan, ei ollut Juhanan alottama. Mutta hänen syytään oli kuitenkin, ettei se vielä ollut lakannut. Sillä De la Gardien suurten voittojen jälkeen olisi saatu aikaan kunniallinen ja edullinen rauha, jos vaan Juhana olisi tahtonut luopua tuosta joutavasta "Inkerinmaan ja Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinaan" nimestä, johon kuuluvia maakuntia hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa varjella.
Enemmän kuin mikään muu Ruotsin valtakunnan osa, Virosta puhumatta, oli Suomi saanut kokea tämän sodan rasitusta. Sotaverot ja sotamiehenotot olivat olleet meillä yhtä raskaat kuin Ruotsissakin. Mutta paitsi sitä oli Suomen kansan täytynyt elättää koko se suuri armeija, joka sen rajoilla majaili, ja päälliseksi kärsiä vihollisen julmia hävityksiä.
Suuresti olisi siis ollut tarpeellista, että kuningas itse olisi joskus käynyt meidän maan oloja katsomassa ja auttamassa. Mutta sitä ei Juhana tehnyt yhtään ainoaa kertaa. Syynä siihen oli kuitenkin pikemmin velttous kuin kylmäkiskoisuus. Loppuun asti hän näkyy erityisesti suosineen Suomea, hänen nuoruutensa unelmien luvattua maata. Useissa tilaisuuksissa ja monella tavalla hän tätä suosiotansa osoitti. V. 1570 esim., kun venäläiset täällä hirmuisesti ryöstelivät, kuningas kehoitti julistuskirjeellä avuntuontiin, koska "Suomi on niin tärkeä Ruotsille, sen maisemat niin hyötyisät ja sen asukkaat niin uskolliset."
Osan Juhanan suosiosta sai myös osakseen meidän kielemme, joka vähää ennen, niinkuin kerrottu, oli astunut ensimäiset askeleensa sivistyksen tiellä. Hänen käskystään Jaakko Suomalainen sepitti suomenkielisen virsikirjan ynnä muita hyödyllisiä kirjoja, ja sai runsaita tuloja palkinnoksi. Kerrotaanpa Juhana herttuan pitäneen meidän kieltämme niin suuressa arvossa, että kerran, kun hänellä oli asiaa Ranskan kuninkaalle, kirjoitti kirjeensä suomeksi. "Suomen herttua minä olen", oli hän silloin sanonut, "sentähden minun ei sovi kirjoittaa toisella kielellä." Siitä voi arvata, kuinka mahdollista olisi ollut hänen kuninkaana ollessaan saada suomi myös viralliseksi kieleksi, samoin kuin kirkolliseksi, jolleivät vain meidän suomalaiset, niinkuin valitettavasti monasti muulloinkin, olisi olleet liian kykenemättömiä etuansa valvomaan.
VIITESELITYKSET:
[1] Ne olivat syntyneet hänen toisesta, hellästi rakastetusta puolisostaan Margareeta Lejonhufvudista, kun sitä vastoin Eerikki oli Saksin-Lauenburgin herttuan tyttären, Katariinan, poika, jonka vaimonsa kanssa hän aina oli riidellyt.
[2] Liivinmaiksi nimitettiin silloin yhteisesti kaikkia kolmea Itämeren maakuntaa. Siinä merkityksessä on tässä käytetty nimeä Liivinmaat, eroitukseksi varsinaisesta Liivinmaasta.