Syvä oli kuninkaan suru tästä pahasta sanomasta. Kerran ennenkin oli hän sanonut Hornista ja De la Gardiesta: "Kalliimpi minulle on teidän henkenne kuin koko Suuri Novgorod." Syvä oli myös kaikkien kansalaisten suru; sillä näin nuorelta mieheltä — hän kuoli 34 vuoden iässä — olisi vielä saattanut suuria töitä toivoa. Surivatpa häntä itse vihollisetkin, jotka monta kertaa olivat nähneet ja kokeneet hänen ritarillista, jaloa mieltänsä. Ruumis vietiin ensin Kankaisten kartanoon, sitten Turun tuomiokirkkoon, ja laskettiin levolle sankarin itsensä voittamien venäläisten lippujen varjoon. Kuningas itse oli hautajaisjuhlallisuudessa läsnä.
Eevert herra, niinkuin ennenkin olemme nähneet olleen vanhana tapana Hornin suvussa, oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hän osasi perin pohjin latinan, ranskan sekä saksan kieltä ja oli muutenkin tieteellisesti oppinut mies. Matkustaessaan ulkomailla oli hän hankkinut itselleen tietoa ihmisistä ja oloista ja samassa harjaantunut länsimaiden hienompiin tapoihin.
33. Rauhansovinto Stolbovassa.
Pihkovan piiritystä ei Hornin kuoleman jälkeen enää jatkettu kauan aikaa. Englanti ja Hollanti, joiden kaupalle tuo pitkällinen Ruotsin ja Venäjän välinen sota oli haitallinen, kokivat kaikin tavoin saada viholliset sopimaan. Heidän kehoituksistaan lakkautti Kustaa Aadolf piirityksen, jotta siitä ei olisi estettä rauhanhieromisen alottamiselle. Sovinnon aikaansaaminen ei kuitenkaan ollut helpoimpia toimia, sillä molemmin puolin olivat vaatimukset ensi alussa aivan kohtuuttomat. Ruotsi tahtoi pitää kaikki, mitä se oli valloittanut, nimittäin paitsi Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata, Audovan ja Porkhovan rajalinnat, Staraja Rusan kalliit suolakaivokset, vieläpä itse Novgorodinkin, Rurikin vallan pesäpaikan. Tsaari puolestaan ei olisi tahtonut luopua mistään, päinvastoin hän vaati Vironmaankin omakseen. Tuskinpa he lienevät sentään itsekään pitäneet näitä ehtojansa mahdollisina; suuresta osasta luovuttiin siis kohta, mutta kestipä sentään vielä enemmän kuin vuoden aikaa, ennenkuin lopullisesti sovittiin. Venäläiset myönsivät ruotsalaisille Käkisalmen läänin, tarjoten rahaa, muutamia satoja tuhansia ruplia muista linnoista. Mutta ruotsinpuoliset sovintomiehet eivät siihen suostuneet millään ehdolla, ei varsinkaan Pähkinälinnan takaisinantamiseen. "Omenoita ja päärynöitä", vastasivat he, "saattaa rahasta antaa, vaan ei tämmöistä pähkinää!" Samaa mieltä oli myös kuningas. Sillä Kustaa Aadolfin terävä äly ymmärsi sen, että Ruotsille olisi vaaraa siitä, jos Venäjä kauemmin saisi pitää jonkun sataman Itämeren rannalla, vaikkei se vielä ollut osannutkaan käyttää hyväkseen siitä johtuvia etuja. Vimmoissansa uhkasivat venäläiset sopia puolalaisten kanssa ja yhdistynein voimin käydä Ruotsin kimppuun. Mutta Sigismundin ehdot olivat vielä kovemmat. Täytyi siis kun täytyikin suostua Kustaa Aadolfin vaatimuksiin. Rauhansovinto päätettiin Stolbovassa Olhavajoen varrella helmik. 27 p. 1617. Ruotsi sai pitää Käkisalmen lääninensä ja linnat, lisäksi koko Inkerinmaan sekä siihen kuuluvat Pähkinän, Joanan ja Kaprion linnat. Munkkien, aatelismiesten ja porvarien näissä maakunnissa piti saada muuttaa tsaarin alueelle, jos niin tahtoivat. Vaan talonpojille sitä valinnanvaltaa ei suotu. Jäipä muuten usea venäläinen pajarikin maahan asumaan ja vannoi uskollisuudenvalansa Ruotsin kuninkaalle. Tällä lailla esim. on laaja Aminoffien suku muuttunut suomalaiseksi.
Suomi oli tässä sodassa suurimman rasituksen kantanut. Se oli varoillansa maksanut melkein kaikki kulungit, sillä Ruotsi ponnisteli silloin kaikin voimin Tanskaa vastaan; se oli myös säästämättä antanut parhaitten poikiensa veren vuotaa. Mutta Suomen osaksi tulikin suurin hyöty ja voitto. Uudet rajalinnat tekivät venäläisten ryöstöretket meidän maahan melkein mahdottomiksi. Vielä suurempi oli se etu, että erillään olleet karjalaiset Käkisalmen läänissä sekä Inkerissä nyt tulivat saman hallitsijan alle kuin heidän sukulaisensa. Aivan yhteen Suomen suuriruhtinaskunnan kanssa ei näitä voittomaita kuitenkaan yhdistetty. Ne pysyivät erinäisenä päämaaherrakuntana, eikä niiden asukkaat saaneet lähettää edusmiehiä Ruotsin valtiopäiville.
Suuri oli myös ilo Ruotsissa. "Nyt", lausui riemuiten Kustaa Aadolf, "on venäläinen niin suljettu pois Itämerestä, ettei hän voi työntää pientä venettäkään sen vesille. Suomenmaa, Ruotsin eteinen", niin hän jatkoi vielä, "on nyt saanut vahvan suojan Nevajoesta ja Laatokasta, ja sen ojan yli ei venäläinen aivan hopussa hypänne!"
Venäjällä sitä vastoin kaikui haikea valitus ja parku, kun oli täytynyt jättää niin suuri kappale vanhaa, pyhää perintömaata vääräuskoisten käsiin. Mutta keskeltä tätä valitusta jo kuului myös toisiakin, koston ja toivon ääniä. Kaksi vanhaa pyhää miestä, niin kävi yleinen huhu venäläisten parissa, oli noussut haudasta nuhtelemaan ja lohduttamaan. "Tämä nykyinen onnettomuus", olivat he sanoneet, "on ansaittu rangaistus kansan suurista synneistä. Mutta se päivä on kuitenkin kerran koittava, jolloin Venäjän raja toisessa sodassa siirretään jälleen lännemmäksi, siirretään itse Turun taakse."
Viiteselitykset:
[1] "Tule Pyhä Henki Luoja".
[2] Malaspina merkitsee suomeksi "paha oka".