Tästä lähtien alkoivat novgorodilaiset osoittaa julkista vihollisuutta. He polttelivat likitienoilla olevia luostareita ja kyliä, jotta niistä ei saataisi ravintoa meidän väelle; he tavoittelivat ja surmasivat pienempiä partiokuntia, jotka olivat muonaa hankkimassa. De la Gardie puolestaan alkoi nyt toteuttaa rohkeaa tuumaa; hän päätti 5-6,000:n miehensä kanssa yrittää valloittaa kaupunkia, jossa oli 100,000 henkeä. Mitä väkivalta ei koskaan olisi voinut saada aikaan, se onnistui hänelle sukkelalla neuvokkaisuudella. De la Gardie oli näet aikovinansa rynnäkköä itäpuolelta. Yksi osa väkeä lähetettiin sinne ja aluksia tuotiin rantaan ikäänkuin koko armeijan olisi pitänyt mennä Olhavajoen yli. Novgorodilaiset siis kokosivat sille kulmalle kaikki voimansa. Mutta sydänyön aikana heinäkuun 16:tta päivää vasten v. 1611 veikin De la Gardie väkensä salaa länsipuolelta rynnäkölle. "Käykää rohkeasti päälle", kehoitti hän miehiänsä, "suuresta Novgorodista ei ole enää mitään suurta jäljellä paitsi sen nimi!" Petardi (ruutipanos) räjähytti portin auki, jopa rikkoi samassa osan muuriakin. Aukon kautta ryntäsivät kohta everstit Popler ja Cobron jalkaväen etunenässä sisään; heidän kintereillään Eevert Horn 1,000:n ratsumiehen kanssa. Sitten seurasi koko muu armeija, viimeiseksi De la Gardien henkivartijat, jotka sisääntultuansa rupesivat kovasti toitottamaan torviansa ja pärisyttämään rumpujaan. Tästä vasta novgorodilaisparat älysivät asian. Hädissään, hämmästyksissään pakenivat he joelle, pyrkien kaupungin toiseen osaan; mutta suuret parvet hukkuivat jokeen uidessansa yli. Harvat vain yrittivät vastarintaa ja saivat maksaa urhoollisuutensa hengellään. Erittäinkin osoitti Sofiankirkon protohierei eli pääpappi Amos ystäviensä kanssa oikein spartalaista urhoutta. Turhat olivat kauan aikaa kaikki rynnäköt sitä taloa vastaan, jota hän puolusti. Metropoliitta Isidor, joka sen näki linnasta, mihin hän itse oli paennut, seisoi vallilla veisaten virsiä, rukoillen sankarin puolesta ja rohkaisten häntä kaukaa siunaamalla. Mutta viimein saivat kuitenkin ryntääjät Amosin talon sytytetyksi ja siihen paloivat sen urhoolliset puolustajatkin kaikki tuhaksi.
Nyt taipuivat novgorodilaiset kaikkeen, mitä vaadittiin. Suuriruhtinaaksi valittiin Kaarle IX:nnen nuorempi poika Kaarle Filip; sillä vanhin, Kustaa Aadolf, jota ensin aiottiin valita, peri juuri tähän aikaan Ruotsin kruunun isänsä kuoltua. Novgorodilaisten vaaliin yhtyivät yhä useammat kaupungit Pohjois-Venäjällä; viimein huusi Moskovakin nuoren herttuan tsaariksensa. Mutta tämän tulo viipyi viipymistään. Uusi Ruotsin kuningas ei suonut mielellään Venäjän kruunua veljellensä; hän katsoi edullisemmaksi käyttää hyväksensä Venäjän silloista hajallisuutta ja riistää siltä niin monta rajamaakuntaa kuin mahdollista oman valtakuntansa lisäksi. Viimeinpä venäläiset puolestaan suuttuivat tuohon turhaan odottamiseen, ja kun Kaarle Filip v. 1613 vihdoinkin saapui Viipuriin, oli jo Moskovassa valittu toinen tsaari, nimittäin metropoliitan poika, pajari Mikael Romanov, nykyisen hallitsijasuvun esi-isä.
Novgorod yksin alustoineen pysyi vielä rauhansovintoon asti entisessä liitossa. Se oli kokonaan De la Gardien ansio. Suomen talonpojat, jotka näkivät toivotun rauhan vuosi vuodelta viipyvän, luulivat De la Gardien toimettomuuden olevan siihen syynä. He keksivät siis hänelle liikanimen Laiska-Jaakko ja lauloivat pilkaten:
"Suvi lähtee, lähtee talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko."
Mutta toimeton ei De la Gardie suinkaan ollut. Ilman hänen tointaan ja taitoaan olisi kyllä Ruotsin väki ennen lähtenyt Novgorodista, vaan ei suinkaan kunnialla. Vastuksia oli hänellä siellä lukemattomia, kaikenmuotoisia, vaan hänessäpä oli mies ne voittamaan. Kotimaasta saatavat varat ja väki olivat sangen vähäiset; mutta hän käytti niitä taitavasti, että sittenkin tuli toimeen. Alapäällikköjen välillä synnytti kateus yhä riitoja; mutta hän kehoitti heitä ja taivutti jälleen sovintoon. "Vaikka munat pesässä rupeaisivat tyrkkimään toisiansa", niin oli hänen tapansa sanoa, "niin pitää rehellisten miesten kuitenkin olla toisiinsa suuttumatta." Hoviherrat Tukholmassa, jotka De la Gardien suurta arvoa ja mainetta kadehtivat, koettivat panetella häntä; mutta hänen käytöksensä oli aina niin suora, hänen uskollisuutensa aina niin ilmeinen, ettei siihen kateuden hammas pystynyt. Venäläiset tietysti eivät mielellään kärsineet vierasta valtaa; mutta Jaakko herra piti ohjakset lujassa, vaikka samalla lempeässä kädessään.
Täydesti ansaitsi hän siis kaikki palkinnot, jotka kuningas hänelle antoi. Hän otettiin nimittäin valtaneuvosten joukkoon ja koroitettiin rauhanpäätöksen jälkeen kreivinarvoon, jonka mukana seurasi kaunis aluskunta Ruotsissa.
32. Eevert Hornin kuolema.
Samoinkuin retkellä Moskovaa vastaan oli Horn yhä edelleenkin tässä sodassa ollut ylipäällikön oikeana kätenä. De la Gardie Novgorodissa johti ja järjesti asiat; Eevert herra pani sitten tuumat toimeen, ajaen vastaansattuvat viholliset hajalleen niinkuin tuuliaispää akanakekoa. Ihmeteltävä ja ylentävä tosiaan oli näiden molempien jalojen miesten välinen suhde. Ei ollut hituistakaan kateutta, ei kipinääkään eripuraisuutta; kumpikin teki tehtävänsä isänmaan hyväksi, kysymättä oliko hänen paikkansa korkeampi vai alhaisempi, oliko hänen oma hyötynsä siitä suurempi vai pienempi.
Eevert Horn valloitti vuonna 1612 koko Inkerinmaan. Pähkinälinna, jonka urhokas suomalainen Klaus Slang oli pitkällisellä piirityksellä kukistanut, avasi hänelle ensiksi porttinsa. Sieltä hän itse vei jouten jääneen väen edemmäksi. Eikä aikaakaan, niin oli Kaprio hänen hallussaan, kohta sen jälkeen Jaama, pian myös Audova, sitten Joananlinna. Pihkova oli ainoa Venäjän rajakaupungeista, jota ei Hornin onnistunut saada valtaansa hyvällä eikä pahalla. Kertakin olivat pihkovalaiset pitkällisten puheitten perästä suostuneet päästämään hänet sisään ja antautumaan herttua Kaarle Filipin alamaisiksi. Mutta kun Eevert herra sitten iloisesti läheni porttia, paiskattiin se yht'äkkiä kiinni hänen nenänsä edessä; kaupunkilaisten mieli oli sillä välin jälleen muuttunut. Toisella kerralla oli eräänä yönä petardilla lyöty portti rikki. Mutta ryntäysväki, kuullessaan petardimestarin huutavan ennen ruudin sytyttämistä: "peräytykää!" oli luullut hänen havainneen joitakin salaisia vehkeitä ja paennut leiriin asti. Ennenkuin he pelostaan tointuivat ja jälleen lähenivät, oli kaupungissa kaikki jo hereillä ja varustuksissa.
Saman Pihkovan edustalla saavutti surmakin viimein meidän sankarimme. V. 1615 tehtiin tätä kaupunkia vastaan taas suuri yritys. Itse nuori kuningas Kustaa Aadolf oli tullut Ruotsista suuren sotavoiman kanssa. Horn, niinkuin ainakin, oli etumaisena kaikissa kahakoissa. Niinpä hän myös riensi uljaasti eturiviin, kun vihollinen heinäkuun lopulla ryntäsi piirittäjien päälle. Tästä tappelusta ei hän enää palannut; tykinluoti oli musertanut hänet.