30. Petos Kljushinossa.
Kolme kuukautta elettiin täten Moskovassa; sitten tuli käsky, että oli mentävä avuksi Smolenskin kaupungille, jota puolalaiset ahdistivat. De la Gardie totteli, vaikka olikin tsaarille suutuksissaan. Sillä tämä ei ollut vieläkään täyttänyt lupaustansa Käkisalmen suhteen ja oli kateuden ja epäluulon hetkenä myrkyttänyt De la Gardien ystävän, Mikael ruhtinaan.
Luultavasti liikkui sitä paitsi tälle uudelle retkelle lähtiessä paha aavistus jalon ylipäällikkömme sydämessä. Sillä pitkällinen joutenolo ja ylellisyys oli tehnyt hänen väkensä vielä entistään vallattomammaksi. Kohta Moskovan portilla tahtoivat jo englantilaiset repiä lipuistansa Ruotsin kolme kruunua ja panna oman kuninkaansa vaakunan sijaan. Matkalla alkoi sitten uudestaan tuo vanha riita palkasta.
Muukalaisen palkkaväen päälliköt vaativat täyden maksun lippukuntiensa alkuperäisen luettelon mukaan huolimatta siitä, että jo suuri osa miehistä oli kaatunut tai sairauteen kuollut. Näiden osan tahtoivat he pistää omaan taskuunsa. De la Gardie puolestaan ei ruvennut maksamaan useammista kuin todella rivissä tallella olevista.
Saavuttiin tällä lailla Kljushinoon, josta oli enää vain kolme peninkulmaa vihollisen leirille. Suurinta varovaisuutta oli siis noudatettava. De la Gardie valitsi yösijakseen vahvan paikan, jossa hänellä oli toisella puolella puro ja sakea metsä, toisella korkea aita suojana. Venäläinen liittosotaväki, tsaarin veljen Dimitri Shuiskin johdolla, asettui erikseen vähän syrjempään. Sopimuksen mukaan piti heidän hakata koko leirin ympäri murroksia ja lähettää vakoojia ulos vihollisen aikomuksia tiedustelemaan. Mutta he olivat päivän marssista väsyksissään ja löivät molemmat toimet laimin.
Sydänyöllä — oli juhannusyö v. 1610 — herättiin Ruotsin leirissä yht'äkkiä vartijain hätähuutoon. Samassapa ryntäsikin jo vihollisen ratsuväki päälle, 10,000 luvultaan. He tulivat siltä puolelta, jossa aitauksen piti olla leirin suojana; mutta siitä ei nyt ollutkaan apua, sillä muutamat petturit olivat murtaneet sen monin kohdin maahan. Sittenkin saivat De la Gardie ja Horn miehensä kutakuinkin sotarintaan järjestetyiksi ja ajoivat vihollisen uljaalla rynnäköllä takaisin tantereelle. Mutta Dimitri ruhtinas venäläisineen seisoi liikkumatta, avuksi rientämättä leirissään; niin myös osa De la Gardien muukalaisväkeä. Tämän johdosta pääsivät puolalaiset kuitenkin yhä enemmän voitolle. Viimein täytyi De la Gardien jälleen peräytyä leiriinsä, johon jalkaväki oli jäänyt. Mutta siellä häntä kohtasivat hurjat huudot ja ojennetut pyssyt sekä peitset. Muukalainen palkkaväki vaati, että ruvettaisiin antautumis-ehdoitteluun, koska muka ei ollut muuta pelastuskeinoa. Yhä villimmiksi vimmastuen rupesivat kapinoitsijat ryöstämään oman armeijansa kuormastoa ja jatkoivat sitten samaa työtä venäläistenkin leirissä, surmaten kaikki, jotka yrittivät estää. Pelästyneenä pakeni Dimitri ruhtinas, ja koko hänen sotavoimansa hajosi. De la Gardien täytyi nyt suostua sovitteluun vihollisen kanssa, mutta hänen nimellänsä oli tässä tukalassakin tilassa vielä niin suuri maine, että suodut ehdot olivat sangen edulliset tai ainakin kunnialliset. Ruotsin väen piti saada vapaasti liehuvin lipuin, aseineen ja tavaroineen lähteä kotirajoillensa; De la Gardie puolestaan antoi vain kunniasanansa, ettei hän eikä hänen väkensä enää auttaisi tsaari Shuiskia.
Sovintoa vielä hierottaessa luopui suuri osa muukalaisväkeä, 19 lippukuntaa huoveja, 12 lippukuntaa jalkamiehiä, ja marssi julkisesti puolalaisten puolelle. Jäljelle jääneetkin, kun De la Gardie oli palannut ehdoittelusta leiriin, haukkuivat ylipäällikköänsä ja ampuivat häntä kohti. Sitten he rupesivat uudestaan ryöstämään kuormastoa, ottaen kaikki, mitä edelliseltä kerralta vielä oli säilynyt. Mutta siinä toimessa syttyi heidän omassa keskuudessaan verinen riita. Saksalaiset ja englantilaiset alkoivat yhdessä hätyyttää ranskalaisia ja veivät heiltä melkein kaiken saaliin. Lopuksi sentään he sopivat jälleen ja marssivat miehissä kaikki puolalaisten puolelle. Ainoastaan neljäsataa miestä, suomalaisia sekä ruotsalaisia, pysyi uskollisina. Näiden kanssa läksivät De la Gardie ja Horn takaisin Ruotsin rajalle.
31. De la Gardie Novgorodissa.
Tämä onneton tapaus mursi jälleen maahan kaiken sen, minkä De la Gardien nero oli rakentanut. Vasili Shuiski luopui hallituksesta ja meni luostariin. Pajarit epätoivoissansa valitsivat Sigismundin pojan, Vladislauksen tsaarikseen. Näytti siltä kuin Venäjän valtakunnan olisi ollut pakko vaipua Puolan alusmaaksi. Kaarle kuningas puolestaan, jolta kaikki avuntuonnin palkinnot olivat luikahtaneet käsistä, päätti nyt anastaa ne itselleen väkisin. Hänen käskystänsä marssi De la Gardie kotiin palattuansa Käkisalmea vastaan ja valloitti sen jälleen 2 p. maalisk. 1611 kuusikuukautisen piirityksen ja urhoollisen vastarinnan jälkeen.
Pianpa näkyi Kaarlelle vielä suurempi, loistavampi onni koittavan. Suuri Novgorod ei ollut taipunut puolalaisen ikeen alle. Muutamat sen pajarit olivat ilmoittaneet De la Gardielle haluavansa ottaa yhden Kaarlen pojista suuriruhtinaakseen, jos saisivat apua Ruotsista puolalaisia vastaan. "Venäjän kohtalo", lausui yksi heistä, "ei salli omamaalaista hallitsijaa; sillä suurten herrojen kateus semmoisen aina tuhoaa." Kaarle suostui heidän tarjoumukseensa, mutta vaati Joanaa sekä Pähkinälinnaa Inkerissä ynnä vielä Kuolansuuta Lapissa Ruotsin kruunun omaksi. Tämän ehdon venäläiset inholla hylkäsivät. "Niitä aiomme me", huusivat he, "viimeiseen vereen ja hengenvetoon asti puolustaa; sillä kunniallisempaa on kuitenkin kuolla omassa maassa kuin vieraan vallan alaisessa!"