Yhdessä liturgian kanssa hyljättiin tässä kokouksessa myös koko joukko muitakin, siihen asti vielä käytännössä olleita katolisia kirkonmenoja, ja kiellettiin kaikki muu jumalanpalvelus paitsi luterilainen. Se Ruotsin alamainen, joka siirtyi toiseen uskoon, oli maanpakolaisuudella rangaistava. Maaliskuun 20 p:nä kirjoittivat kaikki läsnäolevat nimensä Upsalan päätöksen alle, joka siitä lähtien melkein meidän aikoihimme asti on ollut Suomenkin kirkon ojennusnuorana. Paljon siinä tosin on moitteen sijaa, jos sitä nykyiseltä kannalta katselemme. Erittäinkin loukkaa meitä se kova kuri, jolla se hallitsee ihmisten ajatuksia uskon asioissa, vainoten vierasuskolaisia melkein yhtä armottomasti kuin katolinen kirkko. Mutta tämä kovuus oli siihen aikaan välttämätön. Jos katolisille olisi pienintäkin jalansijaa maassa sallittu, niin he olisivat pian viekkaudella tai väkivoimalla anastaneet vallan käsiinsä ja sortaneet protestantteja.
Kokouksen loputtua päätös lähetettiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa jokainen pappi sekä myös etevimmät aatelismiehet saivat sen allekirjoituksellansa vahvistaa; sitä paitsi sen vahvistukseksi painettiin kaupunkien ja kihlakuntien sinetit sen alle. Suomessakin tehtiin samoin, niinkuin muissakin valtakunnan osissa. Vaan kuitenkin kesti vielä useampia vuosia, ennenkuin Upsalan päätös pääsi meidän maassamme täyteen voimaansa. Pari katovuotta seurasi peräkkäin juuri lähinnä seuraavia aikoina. Sen johdosta oppimaton talonpoikainen kansa alkoi nurista ja valittaa, että Jumala muka rankaisi heitä siten, kun Häntä ei enää palveltu entisellä juhlallisuudella. Jopa tapahtui väkivaltaakin paikkapaikoin. Muutamassa kirkossa papin alkaessa toimittaa jumalanpalvelusta uudella, koruttomalla tavalla, läsnäolevat sotamiehet tempasivat hänet pois saarnatuolista, laahasivat hänet ulos kirkosta ja viskasivat viimein pahanpäiväiseksi piestynä kirkkotarhan muurin yli. Eikä ollut tälle rahvaan röyhkeydelle hillitsijää, sillä Suomen ylimaaherra, vapaaherra Klaus Fleming ei itsekään totellut Upsalan päätöstä. Klaus herra oli kuninkaalle umpiuskollinen. Hänen mielestään oli siis vasten kuninkaan tahtoa ja kieltoa tehty päätös aivan mitätön, voimaton, "mokoma vasikannahka" vaan, hänen omia sanojaan käyttääksemme. Koska piispa oli toimittanut pois pyhäinkuvat ynnä muut sellaiset koristeet Turun tuomiokirkosta, tuotti Fleming kuninkaan käskystä ne takaisin paikoillensa. Tätä asiaa koskevan kuninkaallisen kirjeen hän sitten syksyllä 1596 luki kansalle, joka oli kokoontunut Heikinmarkkinoille Turkuun, ja suomensi lukiessaan sanat aivan väärin. Hän näet julisti kuninkaan käskynä, että uskonmenot joka paikassa, missä kansa sitä halusi, olivat pidettävät vanhoillansa. Samassa tilaisuudessa valitti piispa hänelle yllämainitusta papille tehdystä väkivallasta. Mutta Fleming vain pilkkasi vastaukseksi. "Jos", päätti hän, "pappi on viskattu muurin yli kirkkotarhasta ulos, niin enpä minä siihen muuta neuvoa tiedä, kuin että annetaan sotamiehille käsky viskata hänet taas samaa tietä kirkkotarhaan, ja vieläpä kovemmalla vauhdilla."
3. Sigismund tulee Ruotsiin.
Ottaaksemme selkoa siitä, miten Upsalan päätös Suomessa pantiin toimeen, olemme rientäneet useampia vuosia eteenpäin; mutta nyt tulee meidän kääntyä jälleen muihin seikkoihin, jotka tapahtuivat heti mainittujen valtiopäivien perästä.
Loppupuolella kesää 1593 Sigismund suoriusi lähtöön Varsovasta, käydäksensä uudessa valtakunnassaan. Hänen matkansa meren rannalle kävi Länsi-Preussin maakunnan kautta, joka siihen aikaan oli Puolan alusmaana, ja jossa kansa enimmäksi osaksi oli luterilainen. Näitä kuningas matkansa varrella kohteli sellaisella tavalla, joka vielä enensi Ruotsin miesten pelkoa. Monessa paikassa karkoitettiin luterilaiset pois kirkoistansa ja heitä kiellettiin jumalanpalvelusta julkisesti pitämästä. Danzigin kaupungissa nousi tämän johdosta kova kahakka porvarien ja kuninkaan puolalaisten henkivartijain välillä, niin että suuri joukko ihmisiä sai surmansa. Ja että Sigismund Ruotsissakin aikoi levittää katolinuskoa, se saatettiin arvata siitä, että hänellä oli muassansa useita jesuiittoja ynnä muita katolisia pappeja soittoniekoiksi puettuina. Olipa vielä päälliseksi parvessa erinäinen paavin lähettiläs eli legaatti, nimeltä Malaspina, jonka neuvoja Sigismund kaikissa asioissa noudatti.
Danzigissa oli Ruotsin valtakunnan laivasto, viisikymmentä alusta, jo varalla; valtioamiraali Klaus Fleming oli ne tuonut Suomesta sinne, saattaaksensa kuninkaan meren yli Ruotsiin. Mutta Sigismund vuokrasi kuitenkin itseänsä, puolisoansa ynnä hoviseuraansa varten sievän hollantilaisen kauppalaivan, joka sattui olemaan satamassa. Sillä Ruotsin ja Suomen alukset olivat epämukavia ja könttyräisiä, niin etteivät päässeet muuta kuin myötätuulessa kulkemaan. Niihin pantiin kuninkaan saattoväkeen kuuluvat sotamiehet ja palvelijat. Syyskuun 30:nä päivänä, Mikonpäivänä, nousi Sigismund maihin Tukholman linnasillan luona. Hän oli tahallaan juuri sen päivän valinnut, sillä Pyhä Mikael oli hänen suojeluspyhänsä, ja kuningas toivoi voivansa kukistaa luterilaisuuden Ruotsin valtakunnassa, samoinkuin Pyhä Mikael oli kukistanut pimeyden ruhtinaan.
Tukholmassa oli Kaarle herttua kuningasta vastaanottamassa yhdessä valtaneuvosten kanssa, ja niin myös arkkipiispa pappeineen. He lausuivat Sigismundin tervetulleeksi tähän valtakuntaan, mutta samassa he myös vaativat, että hänen tuli vahvistaa Upsalan päätös ja lähettää pois jesuiittansa, varsinkin paavin lähettiläs. "Tuo paha oka",[2] sanoivat he, "pistää kansaa kipeästi silmään." Vaan kuningas ei suostunutkaan tähän pyyntöön. Päinvastoin hän näytti aivan selvästi, etteivät muut kuin katolinuskoiset voineet toivoa häneltä suosiota. Hänen seuralaisinansa ja neuvonantajinansa oli, paitsi muassa tulleita muukalaisia, ainoastaan pari katolinuskoista ruotsalaista herraa. Ainoa protestantti, jota hovissa suvaittiin, oli Suomen ylimaaherra Klaus Fleming; sillä hän ei ollut Upsalan päätöksessä ollut osallisena eikä sitä jälkeenkäänpäin allekirjoittanut.
Kolme kuukautta kului täten turhiin ehdoitteluihin ja väittelyihin. Viimein kuitenkin neuvoskunta suostui siihen, että valtakunnan säädyt kutsuttaisiin Upsalaan. Näiden avulla he toivoivat paremmin saavansa kuninkaan taipumaan hänelle asetettuihin ehtoihin. Mutta Sigismundkin yritti siellä viekoitella puolellensa valtiopäivämiehiä, varsinkin talonpoikia. Klaus Fleming kutsui hänen käskystänsä suuren joukon talonpoikaissäädyn jäseniä luokseen pitoihin, juotti heidät juovuksiin ja vei sitten heidät yhdessä muutamien omien alustalaistensa kanssa kuninkaan puheille. Tälle he olutinnossansa nyt vakuuttivat olevansa valmiit suostumaan kaikkeen, mitä hän tahtoi. "Papit", niin he huusivat, "yksin ovat syynä siihen, että Teitä vastaan, kuninkaallinen majesteetti, on hangoiteltu ja juoniteltu." Mutta humalasta selvittyään talonpojat pian jälleen muuttivat mielensä. Kaarle herttua, joka oli oikea rahvaan mies ja osasi seurustella talonpoikien kanssa, selitti heille tarkkaan asian oikean laidan. Nyt he taas olivat tappaa erään säätyveljensä, joka uskalsi väittää, etteivät Klaus Fleming ja Malaspina sittenkään olleet niin mustat, kuin miksi heitä mustattiin. Jopa rupesivat muutamat tarjoamaan kruunua Kaarle herttualle. "Me rukoilisimme", lausui vanha Upsalan nimismies, "että te, herttuallinen korkeus, olisitte niin armollinen ja rupeaisitte meille kuninkaaksi. Olettehan tekin Kyösti-kuninkaan poika, ja osaisitte varmaan yhtä hyvin kuin se vainajakin hallita maan ja kansan hyväksi. Sigismundista sitä vastoin ei näytä olevan mihinkään." Mutta Kaarle käski heidän vaikenemaan sellaisista asioista.
Viekoittelun rauettua tyhjiin kuninkaan neuvonantajat keksivät toisen keinon. Kaarle herttua oli murhattava; siten kaikki vastarinta oli itsestään masentuva. Niinpä eräänä aamuna, kun Kaarle taas oli tullut kuninkaan puheille, puolalaiset henkivartijat kävivät paljastetut miekat kädessä oven eteen seisomaan ja estivät herttuan seuralaisia pääsemästä sisään. Mutta tässäkään vaarallisessa tilassa ei Kaarlen luja luonto pettänyt. Rohkeasti niinkuin ainakin hän ilmoitti taas Sigismundille: "Jos ette te, kuninkaallinen herra, meidän ehtoihimme suostu, niin me emme salli teidän kruunaustanne." Puolalaiset odottivat keskustelun aikana vain kuninkaan viittausta, karatakseen miehissä vihatun herttuan päälle. Mutta Sigismund, vaikka hän olikin suostunut neuvottuun murhakeinoon, ei nyt ratkaisevalla hetkellä tahtonut kuitenkaan antaa käskyä. Tämmöinen oli hänen pehmeä, saamaton luonteensa: voimaton vastustamaan kiusausta ja voimaton toimeenpanemaan päätetty pahaa. Tämänkin vehkeen rauettua puolalaiset päättivät tehdä toisen yrityksen salaa, kuninkaan tietämättä. Herttua piti murhattaman omassa majatalossaan. Mutta asia tuli jollakin lailla Kaarlen tietoon, ja kun murhaajat yöllä saapuivat paikalle, oli hän jo poissa kaupungista. Kaukaa kankaalta paistoivat nuotiotulet hänen leiristänsä.
Seuraavana aamuna tuli herttualta kirje Sigismundille. "Sekä minä että säädyt", kirjoitti hän, "olemme nyt jo kolmatta viikkoa olleet täällä, turhaan odotellen vahvistusta vaatimuksillemme. Nyt me olemme jo tähän viivyttelemiseen kyllästyneet, ja jollette te, kuninkaallinen majesteetti, anna suostumustanne vuorokauden kuluttua, niin minä lähden pois ja käsken valtiopäivämiehetkin kaikki kotiin." Sigismund pahassa pulassansa taas kääntyi ainaisen neuvonantajansa, paavin legaatin puoleen. Ja nytpä Malaspinakin katsoi suostumisen välttämättömäksi. "Mutta eihän", lohdutti hän, "vääräuskoisille vannottuja valoja ole synti rikkoa." Tätä neuvoa seuraten taipui siis Sigismund kun taipuikin ja vahvisti Upsalan päätöksen. Suuri oli tietysti kansan riemu, ja valtiopäivämiehet riensivät kaikki tuomiokirkkoon kiitosvirttä veisaamaan Jumalalle. He eivät aavistaneetkaan, että kuningas oli jo sydämessään rikkonut antamansa juhlallisen lupauksen.