4. Sigismundin kruunaus.
Nyt vietettiin kruunaus täydellä loistolla ja juhlallisuudella. Kun arkkipiispa oli kruunaussaarnan pitänyt, astui Sigismund alttarin eteen vasemmassa kädessään pärmäkirja, joka sisälsi Upsalan päätöksen vahvistuksen. Herra Eerikki Sparre lausui kruunausvalan, jonka kuningas toisti polvillaan oikean käden sormet ylös kohotettuina. Vähitellen alkoivat kuitenkin Sigismundin sormet vaipua alemmaksi, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut tällä ulkonaisella merkillä vahvistaa valaa, jota hän ei aikonut pitää. Mutta Kaarle herttua huomasi tämän juonen ja teki sen johdosta muistutuksen, jonka jälkeen Sigismund sitten piti sormensa kohossa loppuun asti. Vesteroosin piispa painoi kruunun Sigismundin päähän, sillä kuningas ei sallinut uuden arkkipiispa Angermannuksen sitä tehdä, koska hän oli tunnettu ylen kiivaaksi luterilaiseksi. Sigismundin käytyä nyt valtaistuimelle istumaan, tuli Kaarlen vuoro vannoa hänelle uskollisuusvalansa. Samettityyny tuotiin nyt esille, jolle herttuan piti laskeutua vasemmalle polvellensa. Mutta siksi hän oli liian ylpeä, väitti vain, ettei hän ollut taivuttanut polveaan ennenkään Sigismundin isän, Juhana kuninkaan, kruunauksessa. Hän laski vain hattunsa, joka oli herttuakruunulla koristettu, tyynylle alamaisuuden osoitteeksi, ja vannoi sitten valansa seisoallaan pitäen valtakunnan lipusta kiinni.
Kruunauksen jälkeen, niinkuin tämmöisissä juhlissa oli tapana, suotiin armonosoituksia ja pidettiin kaikellaisia pelejä. Sigismund ei kuitenkaan sivaltanut ainoatakaan Ruotsin herraa ritariksi; tällä tavoin hän tahtoi osoittaa heille mielipahaansa. Paitsi muita pelejä pidettiin sitten myös turnaus, jossa tapahtui seuraava huvittava seikka. Eräs puolalainen herra ratsasti röyhkeästi esiin tantereelle ja vaati Ruotsin herroja taisteluun, uhaten parhaankin voittavansa. Tulipa hänelle silloin vastaan ritari, jonka kypärän ristikko oli suljettu, niin ettei kasvoja voitu tuntea. Ankaran tappelun jälkeen puolalainen vierähti voitettuna satulasta maahan, ja kun voittajan päästä sitten riisuttiin kypärä, valahti sen alta pitkiä, tuuheita kähäriä esiin. Nainen se olikin, joka uhkaylpeän muukalaisen oli kurittanut. Helppo on arvata, kuinka neidon kansalaiset tästä riemastuivat, ja kuinka suuri sitä vastoin oli puolalaisten harmi ja häpeä.[3]
Kruunauksessa vannottua valaansa ei Sigismund monta päivää pitänyt pyhänä. Upsalan päätöksen mukaan ei ollut katolinen jumalanpalvelus sallittu Ruotsissa muualla kuin kuninkaan omassa hovikappelissa. Siitä huolimatta Sigismund antoi nyt pari kirkkoa Tukholmasta uskolaisillensa käytettäviksi. Niissä jesuiitat julkisesti pauhailivat luterilaista väärää uskoa vastaan, vaan kun luterilaiset papit alkoivat saarnata vastaan, kielsi kuningas heitä ankarasti. Verisiä tappeluita sattui joka päivä puolalaisten henkivartijain ja porvarien välillä, ja kuningas tuomitsi aina edelliset syyttömiksi. Suuttumus tästä muuttui pian peloksi, kun saatiin kuulla, että Puolasta oli vielä enemmän sotaväkeä tulossa. Puolalaisten saavuttua Tukholmaan asettui Ruotsin miesten pelko kuitenkin jälleen. Ainaisen tapansa mukaan oli Sigismund taas toimittanut asiansa puolinaisesti. Tuotettu lisäväki ei ollut millään muotoa riittävä, jos tahtoi väkisin kukistaa vastarinnan Ruotsissa. Sen Sigismund itsekin pian huomasi, ja alkoi nyt suoriutua lähtöön, aikoen tulla toisten takaisin suuremmalla voimalla ja sopivammassa tilaisuudessa. Paljon apua hankkeillensa hän toivoi näet olevan siitä kateudesta ja eripuraisuudesta, jonka hän tiesi kytevän herttuan ja valtaneuvosten välillä, vaikka he nyt uskonasiassa olivatkin pitäneet yhtä. Tätä eripuraisuutta vielä enentääkseen kuningas, Malaspinan neuvosta, ei määrännytkään tarkkaan, millä tavoin valtakuntaa hänen poissaollessansa oli hallittava. Hän vain sanoi jättävänsä hallituksen herttualle ja neuvoskunnalle yhteisesti. Mutta kuinka suuri osa vallasta kumpaisellekin oli tuleva, siitä ei saatu häneltä mitään määräystä. "Anna vääräuskoisten riidellä ja raadella toinen toisiansa", arvelivat kuninkaan neuvonantajat; "sitä helpompi on sitten kukistaa heidät kaikki." Paitsi tätä koetti Sigismund vielä toisellakin keinolla heikontaa vastustajainsa voimaa, joiden haltuun hänen täytyi jättää Ruotsinvallan hallitus. Hän asetti näet joka maakuntaan uskottuja miehiään maaherroiksi, joiden piti kaikissa tärkeissä asioissa totella ainoastaan hänen omia käskyjänsä, huolimatta Tukholmassa olevista hallitusmiehistä. Suomenmaan ynnä myös ylimmäisen vallan Vironkin ylitse sai Klaus Fleming, ja ruotsinpuolisista maakunnista suotiin suuri osa hänen langoilleen, Stenbockeille. Taalainmaa sai katolinuskoisen Eerikki Brahen maaherraksensa, vaikka Upsalan päätös nimenomaan sääti, ettei kukaan katolilainen saisi pitää minkäänlaista kruununvirkaa Ruotsin valtakunnassa.
Täten mielestään kaikki viisaasti ja taitavasti järjestettyänsä Sigismund astui laivoihinsa ja purjehti Puolaan takaisin. Matkalla kohtasi heitä raju myrsky ja ukkonen iski sen aluksen mastoon, jossa Malaspina oli. Sen seikan ruotsalaiset sitten selittivät siten, että Jumala muka oli tahtonut osoittaa vihaansa Antikristuksen[4] pahanilkiselle lähettiläälle. Malaspina puolestaan arveli laivallensa tapahtuneen turmion noitien syyksi, joita tuo jumalaton, pakanallinen Ruotsinmaa muka oli aivan täynnä.
5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua.
Kaarle herttuan ensi toimia kuninkaan lähdettyä oli se, että hän eroitti virasta kaikki ruotsinpuolisiin lääneihin asetetut maaherrat. Samoin aikoi hän Suomessakin tehdä; mutta Klaus herraa ei voinutkaan paljaalla kynänpiirrolla saada pois. Hänellä oli luonansa ja käskynalaisenaan melkein koko valtakunnan laivasto ynnä suuri osa armeijaa, joka venäläisten vuoksi yhä vielä majaili Suomessa. Väkivaltainen menettely hänen suhteensa oli siis sangen arveluttava asia. Viekkaus oli ainoa mahdollinen keino, mutta sitä osasi Klaus herra vastustaa yhtä suurella viekkaudella.
Epäluulo ja eripuraisuus Flemingin ja Ruotsin valtamiesten välillä oli jo näyttäytynyt kohta Juhana kuninkaan kuoltua. Klaus herra pelkäsi alusta alkain, että herttua aikoisi anastaa kruunun itsellensä. Senvuoksi hän otti koko sotavoimaltansa sekä Suomessa että Virossa erityisen uskollisuusvalan Sigismund kuninkaalle. Myös asetti hän vartijoita saaristoon kaikille Suomen ja Ruotsin välisille kulkuväylille, ettei herttuan lähettämiä houkuttelijoita pääsisi hänen väkensä puheille. Herttua puolestaan heti yritti viekoitella Flemingiä pois Suomesta. Hän kirjoitti hänelle ja sanoi hallituksen suuresti tarvitsevan hänen läsnäoloansa ja neuvojansa, jonka tähden hän pyysi häntä Tukholmaan tulemaan. Mutta Klaus herra ei ollutkaan niitä lintuja, jotka joka paulaan menevät. Hän ymmärsi kohta, että hänen ei enää sallittaisi palata Suomeen, jos hän jalallaan astuisi Ruotsin rannalle. Sentähden hän vastasi kieltävästi, vaikka kohteliaasti, sanoen esteeksi sen, ettei lopullista rauhansovintoa Venäjän kanssa vielä oltu saatu aikaan. Muuten sanoi hän mielellään tottelevansa herttuan ja valtaneuvoskunnan käskyjä "kaikissa asioissa, jotka hänen mielestään olivat kuninkaalliselle majesteetille ja valtakunnalle hyödyksi". Tämän kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat herrat kiivastuivat kiivastumistansa; sillä he olivat kumpainenkin ylen tulisia, vihaisia luonteeltaan. Pian Fleming allekirjoitti erään kirjeensä seuraavilla sanoilla: "Klaus Fleming, Viikin vapaaherra, pääamiraali ja sotamarski, jolla nyt on monta hallitsijaa ja jolle kaikki jakavat käskyjään; vaan minä en ketään tottele paitsi yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus; — jos minun vertaiseni tulevat ja käskevät jotain, niin isken heitä päähän."
Flemingin käytös Ruotsissa, silloin kun hän kuninkaan seurassa oleskeli siellä, kiihdytti tietysti vielä enemmän herttuan vihaa. Eräänä päivänä, kun Kaarle Upsalassa meni puolisonsa kanssa kuninkaan luokse, ajaa karahutti Klaus herra komeassa reessä heitä vastaan, pyssymiesparvi saattoväkenään, joilla oli ladatut aseet käsissä. Herttua tästä muka ylpeydestä suuttui aivan silmittömäksi ja uhkasi toimittaa Flemingiltä pois sekä henkivartijat että hengenkin vielä päälliseksi.
Kuninkaan palattua Puolaan Kaarle herttua lähetti Flemingille kirjeen, jossa taas kutsui hänet Tukholmaan ja ilmoitti määränneensä Aksel Kurjen Suomen ylimaaherraksi. Mutta Klaus herra oli nyt vielä entistäkin rohkeampi, hänellä kun oli selvä käsky kuninkaalta olla välittämättä Ruotsin hallitusmiehistä. "En ole teidän kyytimiehenne", vastasi hän herttualle röyhkeästi, "jotta minun täytyisi kulkea teidän jäljissänne. Enkä pidä mitään lukua kirjoituksistanne, jos ne ovat vastoin kuninkaallisen majesteetin käskyjä. Te olette minun vertaisiani, Hän yksin on kuningas ja on pysyväkin kuninkaana."