Muutenkaan ei Suomessa juuri välitetty herttuan käskyistä ja säätämisistä. Kaarle ryhtyi senvuoksi voimallisempaan keinoon. Hän kutsui taas säädyt kokoon syksyllä 1595. "En voi kauemmin", ilmoitti hän niille, "jatkaa tällä lailla hallitusta. Joko minun pitää saada hallita ja vallita täydellä valtionhoitajan vallalla, tai luovun hallituksesta kokonaan." Nyt seurasi tarkempi ehdoitus, mitä päätöksiä hän säädyiltä tahtoi. Kuninkaan käskyjen piti olla mitättömät ja voimattomat, kunnes herttua ja valtaneuvoskunta olivat antaneet niihin suostumuksen. Herttualla ja valtaneuvoskunnalla eikä kellään muulla piti olla valta asettaa ja luovuttaa virkamiehiä. Kaikki läsnä- ja poissaolevat, jotka laillisitta syittä tätä päätöstä vastustaisivat, olivat kaikin voimin kukistettavat, niinkuin kapinoitsijat ja maanpetturit ainakin.
Kun nämät vaatimukset olivat julkaistut, kääntyi herttua säätyjen puoleen ja kysyi niiltä: "Tahdotteko te jokainen kaikkien ja kaikki jokaisen puolesta[5] tätä päätöstä puolustaa, ja auttaa minua rankaisemaan niitä, jotka sitä vastaan panevat?" — "Tahdomme, ruhtinaallinen armo, kyllä tahdomme!" huusivat kohta talonpojat ja porvarit kaikki yhteen suuhun. Aatelisherroista yksi osa, varsinkin valtaneuvokset, jotka pelkäsivät herttuan paisuvaa valtaa, olisivat mielellään vastustaneet; mutta he eivät tohtineetkaan alhaisten säätyjen uhkaavan pauhun ja melun tähden.
Suomesta ei ollut näillä Söderköpingin valtiopäivillä ollut monta miestä. Aatelisherrat olivat melkein kaikki yksissä mielin Flemingin kanssa, ja muiden säätyjen valtiopäivämiehiä oli Klaus herra estellyt uhkauksilla ja vartijoillakin, jotka väijyivät kaikkien Ruotsiin menevien teitten varsilla. Nuo harvat Söderköpingissä käyneet, niiden joukossa myös piispa Eerikki Sorolainen, saivat sitten kokea Flemingin kovaa kohtelua. Arvattavaa siis oli, mikä vastaus Suomesta annettaisiin, kun Ruotsista Kaarle Hornin johdolla tulleet lähettiläät kysyivät, tahtoivatko meidänkin miehet suostua heidän päätökseensä. Flemingin käskystä Turkuun kokoontuneet aatelisherrat vastasivat kierrellen, sanoen jättävänsä asian kokonaan kuninkaan haltuun; jos hän oli myöten taikka vastaan, siten hekin. Flemingin mielestä tämäkin vastaus oli kuitenkin vielä liian myöntyvä; hän pani sittemmin toisen kokoon, jossa hän suorilla sanoilla väitti Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi ja niiden päätökset mitättömiksi. Ja saipa hän tähänkin vastaukseen useitten Suomen aatelismiesten allekirjoitukset.
Muu ei siis enää ollut tarjona kuin sotaonnen koettaminen, kumpi toisensa saisi kukistetuksi. Molemmin puolin ruvettiin nyt ankariin valmistuksiin. Herttua kokosi 6-8,000 miestä ja tahtoi lähettää ne Suomeen Yrjö Possen johdolla. Fleming puolestaan tähän aikaan vannoi: "Henk'-rist'! Se ei saa tapahtua, niinkauan kuin veri suonissani on lämmin, että Kaarle herttua pääsisi Suomessakin vallitsemaan. Ja jos herttua tulee ja tahtoo minut lyödä, niin kylläpä minä hänelle mokoman löylyn ja kyydin laitan, että hän huomaa minun olevan miekkamiehen eikä muijan!" Syksyllä 1596 hän sitten toi uusilla laivoilla enennetyn ja kaikin tavoin varustetun laivastonsa Turkuun. Sinne hän myös oli kutsunut kaikki aatelisherrat sekä ratsumiehet ja otti nyt heiltä sen lupauksen, että he seuraisivat häntä sotaan, vaikkapa oman valtakunnankin alamaisia vastaan. Ja Ruotsiin hän samana syksynä kirjoitti siellä oleville Sigismund kuninkaan puoluelaisille: "Muutamat kuukaudet pian kuluvat, sitten se on tuleva, joka teidät on sorron alta pelastava."
Tuumasta toimeen ei sentään päässyt kumpainenkaan riitaveljeksistä. Posse ei ottanut hänelle tarjottua päällikkyyttä vastaan, ja muutkin valtaneuvokset vastustelivat sisällistä sotaa. "Se lääke", sanoivat he, "on paljoa turmiollisempi vielä, kuin sillä lääkittävä valtion vamma." Asia näet oli se, että hekin nyt alkoivat kallistua kuninkaan puolelle; sillä he näkivät yhä selvemmin, ettei Kaarle herttua aikonut antaa heille paljon sananvuoroa valtakunnan asioissa. — Fleming puolestaan sai pian kotonakin tarpeeksi tekemistä. Sillä juuri tähän aikaan leimahti yleinen, ankara talonpoikaiskapina ilmi Suomenmaassa.
6. Linnaleiri ja talonpojat.
Täyssinässä oli toukokuun 18 p:nä 1595 vihdoin viimeinkin saatu rauhansovinto Venäjän kanssa toimeen. Siitä oli suuri riemu koko Ruotsin valtakunnassa, etenkin Suomessa, vaikka tosin viimeinenkin tähde Pontus herran voittosaaliista, tärkeä Käkisalmen linna läänineen, oli luvattu pois. Se oli annettava venäläisille takaisin, niin pian kuin vanha raja olisi uudestaan tarkkaan käyty ja vahvistettu. Mutta tuon pitkällisen sodan synnyttämät rasitukset olivat olleet niin vaikeat, ettei nyt voinut tuntua muuta kuin iloa, niiden loputtua.
Sotamiehetkin olivat jo aivan suuttuneet noihin lakkaamattomiin, vaivalloisiin ja vaarallisiin retkiin, joista ei kuitenkaan lähtenyt mitään hyötyä. Välistä oli täytynyt kietoa Suomesta Viroon vietävät nuoret rekryytit köysiin, etteivät tiellä karkaisi. Niin pahasti peloitti heitä tuo "miesten syöjäsija", missä rutto ja nälkä kilpaa vihollisen miekan kanssa tuhosivat heitä. Olipa kerran Räävelissä, niinkuin jo on kerrottu, noussut oikein ilmikapina sotajoukossa.
Minkälainen oli sitten talonpoikaisparkain mieli Suomessa, joka yhtä mittaa oli ollut sodan jaloissa? Heidänkin täytyi alinomaa, samoinkuin sotamiesten, panna henkensä alttiiksi tappeluissa, kun heidät nostoväkenä käskettiin rajalle. Heidän oma samoinkuin myös heidän perheensä henki tai ainakin heidän tavaransa olivat sangen usein menneet hukkaan, kun venäläiset partiokunnat pujahtivat linnojen sivuitse maahan. Heidän piti suorittaa raskaita lisäveroja sodan tähden. Ja kaiken tämän lisäksi heidän täytyi vielä kärsiä sanomatonta sortoa "puolustajiensa", sotaväkensä puolelta.
Tapa näet oli silloin semmoinen, että sotaväki osaksi majoitettiin talonpoikien luo, osaksi, jos he asuivat kuninkaankartanoissa tai linnoissa, saivat he elatuksensa määrätyiltä pitäjiltä. Tätä talonpoikien majoitus- ja elätysvelvollisuutta nimitettiin linnaleiriksi. Itsestään jo olisi linnaleiri ollut sangen raskas taakka, sillä Suomessa majaili siihen aikaan jommoinenkin sotavoima. Mutta se vasta saattoi talonpoikaisparkoja vieläkin kurjempaan viheliäisyyteen, kun sotamiehillä oli lupa itse käydä linnaleiriänsä kokoamassa. Huoveille piti mitata heidän saatavansa kukkurapäämitoilla, vieläpä antaa lahjoja ja hyväntekijäisiä päälliseksi. Heitä piti, niinkauan kuin he talossa olivat, kestitä paisteilla ja oluella, vaikka isäntäväellä itsellään olisikin ollut vain petäjäinen ruokana, vesi särpimenä. Heille piti kuljettaa saatavat tavarat heidän kotiinsa asti, monasti parinkymmenenkin peninkulman päähän. Ja koko ajan heitä kumarrella ja imarrella kuin parhaita herroja, sillä pienimmänkin vastahakoisuuden sattuessa oli huoveilla tapana ryöstää ja piestä, taikka piloillaan lyödä kaikki rikki, niinkuin vihollisen maassa ainakin.