Kaikesta tästä kurjuudesta luulivat Suomen talonpojat päässeensä nyt, kun sanoma rauhanpäätöksestä levisi heille. Mutta ihmeeksensä ja tuskaksensa he pian havaitsivat, ettei elätettävien huovien luku suinkaan näyttänyt vähenevän. Ja soturien ahneus ja väkivaltaisuus nyt vielä, siltä ainakin talonpoikien mielestä tuntui, oli tullut pahemmaksi kuin sodankaan aikana.
Mistä heidän piti saada apua tähän hätäänsä? Vanha tapa oli talonpojilla Ruotsin valtakunnassa, että he aina, kun muut neuvot eivät enää auttaneet, kävivät valittamassa itse kuninkaan luona. Mutta kuningas oli nyt kaukana tuntemattomassa maassa, mihin ei kukaan talonpoika uskaltanut lähteä. Muutamat koettivat siis kääntyä Klaus Flemingin puoleen, joka kuninkaan nimessä ja sijassa hallitsi maata. He pyysivät, että linnaleiri heiltä helpoitettaisiin, koska ei nyt rauhan aikana enää niin paljon sotaväkeä tarvittu; tai ainakin he pyysivät, että sotamiesten väkivalta ja vääryys heitä kohtaan lopetettaisiin. Mutta Flemingiltä he eivät saaneet muuta kuin haukkumisia ja soimauksia vastaukseksi. Aikoipa hän ensi vimmassaan panna heidät kaikki Turun linnan vankikomeroihin kitumaan; mutta hänen rouvansa, jalomielisen Ebba Stenbockin rukoukset viihdyttivät häntä kuitenkin vähän. Sittenkään hän ei ottanut mitään puheita linnaleirin helpoituksesta korviinsa. Muutamat aatelisherrat, jotka yrittivät saada häntä taipumaan, saivat tylyjä sanoja kuulla; ja kun joku heistä ei sittenkään lakannut puhumasta, rankaisi häntä Fleming ottamalla pois hänen läänityksensä. Mahdotonta olikin hänen mitään helpoitusta myöntää, sillä kuningas oli käskenyt hänen yhä edelleen pitää kaikki sotavoimat Suomessa koolla ja varalla. Sigismund näet aikoi jo kesällä 1595 tai 1596 tulla uudestaan Ruotsiin uppiniskaista Kaarle herttuata kukistamaan, ja silloin hän tarvitsi Flemingin väkeä.
Tästä lähtien eivät talonpojat enää yrittäneetkään pyytää apua omalta maaherraltansa; he alkoivat käydä yksistään Kaarle herttuan luona. Mutta siitä Klaus herra vasta oikein vimmastui. "Jokaisen Ruotsin-kävijän", uhkasi hän, "minkä saan kiinni, hakkautan pieniksi säpäleiksi, niin että niiden, jotka tahtovat korjata hänen raatonsa, pitää tuoda säkkejä mukaansa." Kaikissa salmipaikoissa väijyivät taas Flemingin vartijat pyydystellen niitä, jotka pyrkivät meren yli. Moni joutuikin heidän käsiinsä, niinpä myös moni kotiin tultuansa kopattiin kiinni. Vankeja kohtaan Fleming tosin ei sananmukaisesti täyttänyt julmaa uhkaustansa; mutta paljon kurjuutta he sentään saivat kärsiä Turun linnan komeroissa, joihin muutamat heistä myös kuolivat. Moni Ruotsin-kävijöistä, joka pelkäsi samallaista kohtaloa, pakeni senvuoksi kodistansa synkkiin saloihin. Ja mitä apua oli muutenkaan näistä valitusretkistä. Lähettiläät saivat tosin aina herttualta uudet suojeluskirjat. Mutta huovit eivät niistä pitäneet pienintäkään lukua. Usein he ottivat ne pois talonpojilta, kastelivat niitä kapakoissa oluthaarikkoihinsa ja paiskelivat niillä toisiansa korville, pilkalla lausuen: "Istu herttuan rauhassa!" Mutta sittenkin talonpojat väsymättä jatkoivat näitä käyntejänsä herttuan puheilla, huolimatta mistään vaivoista tai vaaroista. Talvella he ajoivat jäljettömiä teitä meren jäätä myöten, kesällä purjehtivat salamutkia Pohjanlahden ympäri; keväälläkin, kaikkein vaarallisimpana aikana, he väliin soutelivat jäälohkareitten välitse, väliin vetivät veneitänsä suurempien jääjänkkäreitten yli. Pitäähän hukkuva kiinni lastustakin, vaikka ei itsekään voi toivoa pelastusta!
Kaikkein vastahakoisimmat linnaleirille ja ahkerimmat valitusretkillä kävijät olivat Pohjanmaan asukkaat. Pohjalaiset näet olivat Suomen taalalaisia, jäykempää, itsenäisempää, sorrolle arempaa sukua kuin muut heidän kansalaisensa. He eivät olleetkaan tähän saakka tottuneet mihinkään sortoon. Heidän maakunnassaan ei ollut suuria herraskartanoja, joiden alustalaisina he olisivat oppineet nöyryyteen ja alamaisuuteen. "Aateli ja äyriäiset (kravut) eivät menesty Pohjanmaalla", sanoo vanha sananlasku. Pohjanmaa oli melkein pelkkää talonpoikaismaata, sillä kaupungeita ei ollut silloin vielä ainoatakaan, ja papitkin olivat kaikki talonpoikaista sukua ensimäisessä tai toisessa polvessa. Tämä varsinaisten herrojen puute vaikutti sen, että koko Pohjan kansa vähän herrasteli ja piti itseänsä suuremmassa arvossa. Yhtä vähän kuin herrojen vallasta olivat he ennen aikaan tietäneet sotaväen sortamisistakaan. Suurempaa sotaa käytiin aina vain eteläisemmillä seuduilla, ja partioretkiä heillä oli tapana itse torjua päältään. Juhana kuninkaan aikana, kun näilläkin mailla sota kiihtyi, oli ensikertaa viety sotaväkeä Pohjanmaalle. Mutta pohjalaiset olivat heti pyrkineet jälleen irti näistä vieraistansa ja olivatkin, niinkuin ennen jo kerrottiin, saaneet vapauden linnaleiristä urhoutensa palkaksi. Tätä kallista oikeutta, josta välittämättä Fleming oli pannut heidänkin elätettäväkseen huoveja, koettivat he nyt alinomaisilla valituskäynneillä valvoa.
Vuosi 1595 oli tällä lailla kulunut umpeen, ja vuodesta 1596:kin oli jo tullut syksy. Silloin saapui taasen Tukholmaan lähettiläsparvi Pohjanmaalta, Pentti Pouttu etunenässä. He sanoivat tulleensa nyt viimeistä kertaa apua pyytämään. Jolleivät he sitä nytkään saisi, ei heillä ollut muuta neuvoa enää edessä, kuin anoa turvaa Venäjän tsaarilta ja antautua hänen alamaisikseen. Sattumalta oli samaan aikaan myös useammista muistakin Suomen maakunnista, hamasta Savosta ja Viipurista asti, valittajia Tukholmassa. Nämät kaikki yhdistyivät nyt pohjalaisten kanssa yhteiseen valitukseen ja yllämainittuun uhkaukseen. Mutta Kaarle herttuasta oli paraikaa vähemmän auttajaksi ja suojelijaksi kuin milloinkaan. Hän oli juuri luopunut hallituksesta, suuttuneena siitä, että kuninkaan puolelle kallistuvat valtaneuvokset lakkaamatta hangoittelivat häntä vastaan. Kun siis pohjalaiset vielä toisenkin kerran kävivät hänen luonaan kysyen, eikö hän edes jotakin neuvoa voisi heille antaa, puhkesi Kaarle katkerassa tuskassaan näihin sanoihin: "Toimittakaa itsellenne rauha itse. Ainahan teitä toki niin monta lienee, että voitte torjua huovit päältänne, jollei muulla niin aidanseipäillä ja nuijilla!"
7. Nuijasodan alku.
Ne ajattelemattomat sanat, jotka maltittomuuden hetkenä olivat Kaarle herttuan suusta päässeet, lankesivat niinkuin kipinä kuivaan kuloon. Pohjanmaan rahvas, joka siihenkin asti tuskin oli salannut vihaansa, alkoi nyt näyttää sitä julkisesti, rohkeasti.
Marrask. 25:nä päivänä 1596 vuotivat jo ensimäiset veripisarat. Mainittua päivää, Katrinan päivää, siihen aikaan oli vielä tapana viettää kirkkopyhänä täydellä jumalanpalveluksella. Siitä syystä oli Isonkyrön kirkonmäelle kokoontunut suuri kansan paljous. Olipa myös muutamia sotamiehiä saapuvilla, jotka pitäjässä asuivat. Siellä näin seistessään vastakkain, silmä silmää vastaan, riitaveljekset eivät malttaneet kauan olla hiljaa. Talonpojat rupesivat ensiksi laskemaan haukkuma- ja pistosanoja suustansa. "Katsoppas noita konnia", virkkoi eräs; "nehän ne meitä määrättömällä linnaleirillänsä syövät typityhjiksi." — "Eipä haittaisi", lisäsi Pentti Piri, yksi Ruotsissa käyneistä, joka nyt oli täydessä humalassa ja siis rohkeimmillaan, "eipä haittaisi, jos heiltä sisälmykset revittäisiin ulos!" — Sanasodasta syntyi pian nyrkkisota, ja siinä kahakassa soturit jäivät tappiolle, sillä heitä oli varsin vähän. Talonpoikien päämiehet tuosta nyt läksivät Yrjänä Kontsaan luokse, jonka talo oli likellä kirkkoa, ja rupesivat juomaan olutta ensimäisen voittonsa kunniaksi. Mutta kesken parasta riemua kosto yhtäkkiä jo saavutti mässääjät. Sotamiehet olivat kokoonkutsuneet kaikki lähiseuduilla asuvat virkakumppaninsa, sekä ratsu- että jalkamiehet, ja palasivat nyt huovin Pietari Gumsen ja jalkaväen päällikön Lassi Niilonpojan johdolla takaisin. Mitäpä vastarintaa humalaiset talonpojat olisivat voineet tehdä! Hetkessä he olivat kukistetut ja sidotut, ja vietiin sitten Kyrön nimismiestaloon. Siellä nyt soturit vuorostaan alkoivat voittojuhlaa juoda. Mutta heidänkään riemunsa ei ollut kovin pitkällinen. Sydänyöllä, kun sotamiehet makasivat aivan päissään, karkasi suuri talonpoikaisparvi heidän päällensä ja vapautti vangit. Yksi jalkamies tappelussa menetti henkensä.
Tätä tapausta olisi vielä voinut luulla yksityiseksi kahakaksi, jotka Pohjanmaan puukkojunkkarien kesken aina ovat olleet tavallisia. Mutta viikkoa myöhemmin leimahti kapina jo uudestaan paljoa suuremmalla, kiivaammalla liekillä. Aiheen siihen antoi se, että muuan ratsumies Suomesta[6] oli tullut viljaa, heiniä ynnä muuta linnaleiriveroa kantamaan, ja samalla aikaa Lassi Niilonpoikakin vaati vuosimuonaa Pohjanmaalla asuvalle jalkaväelle. Kaikki linnaleirin rasitukset tulivat nyt täten talonpojille yhtä haavaa. Siitä hurjistuneina he tarttuivat aseisiin. Lapualaiset nousivat ensiksi ja ryöstivät heidän seurakunnassaan asuvan huovin talon paljaaksi; sitten he menivät Kyröön, jossa samoja töitä jatkettiin. Kostonvimma kiihtyi kostaessa yhä villimmäksi. Pietari Gumsen talossa ei ainoastaan ryöstetty tavaroita, vaan tehtiin vielä kaikellaista vallattomuutta päälliseksi. Ikkunalasit[7] särettiin ja kattohirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto romahtaisi kotiin tulevan väen niskoille. Lehmiltä päät leikattiin ja asetettiin ikkunoihin seisomaan, suut irvillänsä. Ja vihatun lainlukijan eli tuomarin sijaisen Eerikki Olavinpojan talo poltettiin tuhaksi. Tästä talosta talonpojat olivat toivoneet saavansa paljon hopeita saaliiksi, sillä lain vaaka noina surkeina aikoina ei punninnut oikeutta, jollei sitä vielä silaeltu. Mutta suureksi harmikseen ryöstäjät eivät löytäneet pienintäkään hopealusikkaa eikä pikaria; kaikki oli viety pois taikka kätketty. Vasta kun talo oli poltettu ja lähtöä jo tehtiin, huomasi eräs mies jotain kiiltävää valuvan ulos kiukaan raosta. Siihenpä kaikki nyt kiireesti käsiksi! Keihäillä ja tuurilla tehtiin rako väljemmäksi, ja silloinpa valahti siitä kaunis, kirkas hopealähde, joka ei näyttänytkään ehtyvän. Lainlukijan vaimo oli näet muurannut hopeansa kaikki kiukaan seinään, ja siinä ne olivat palon hehkusta sulaneet. Saalis punnittiin siinä paikassa ja se painoi koko kuusi leiviskää! — Saipa Eerikki Olavinpoika vielä onneansa kiittää, kun ainoastaan hopeat häneltä siinä hukkaan menivät. Sillä surma oli tarjona kaikille huoveille ja virkamiehille, jotka joutuivat vimmastuneen rahvaan käsiin. Muutamat upotettiin jokeen jään alle; toiset sidottiin puihin, ja sitten talonpojat ammuskelivat heitä jousillansa, niinkuin pilkkataulua, kunnes kurja henki viimein lähti. Vaimoille ja lapsille ei sentään tehty mitään pahaa, olkoon se talonpoikien kunniaksi sanottu. Päinvastoin he pelastivat yllämainitun lainlukijan vaimon, joka pelosta mielettömänä ei osannut itse paeta ulos palavasta talostaan.
Menestys kiihdytti nyt pohjalaisten toivoa ja rohkeutta yli kaiken määrän. He eivät enää tyytyneet siihen, että olivat "itselleen itse rauhan toimittaneet", vaan päättivät lähteä Suomenkin puolelle siellä olevia säätyveljiänsä vapauttamaan. Matkalla piti nostettaman joka pitäjän miehet lisäksi, ja niin oli viimein koko Suomen talonpoikainen kansa yhtenä vastaanseisomattomana tulvana vyöryvä Turkuun ja kukistava Flemingin huovineen, päivineen.