Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan miehet oikeastaan tämän rohkean päätöksen tekivät. He lähettivät kyllä sanaa hankkeestansa pohjoisillekin suomalaisille pitäjille, kehottaen heitä tulemaan kanssansa. Mutta he eivät kuitenkaan malttaneet odottaa näiden vastausta. Ruotsalaisista rantanaapureistansa he jo tiesivät, että ne eivät yhtyisi heidän tuumiinsa; siksi oli viha molempien eri kansallisuuksien välillä liian suuri. Sitä tarkemmin suupohjalaiset keräsivät kokoon kaikki omat miehensä. Ei kotiin saaneet jäädä muut kuin raajarikot ja ikäloput, eivätkä nekään muuten kuin erinäisen lupakirjan nojalla. Pyssyjä tällä tavoin kokoonsaadussa armeijassa tuskin mahtoi olla monta. Sitä vastoin oli sangen paljon ja taitavia jousimiehiä. Monella taisi myös olla keihäs tai miekka käsikahakkaa varten. Mutta kaikille ei näitä parempia aseita suinkaan voinut riittää. Suuret joukot siis, niinkuin vanha runokin todistaa, ottivat
"— nuijat nurkasta, pimeästä pitkät varret, joilla huoveja hosuvat, ryyttäreitä rynkyttävät."
Aivan halveksittavia aseita nämät nuijat muuten eivät olleetkaan käsikahakassa. Ne olivat näet paksulla, raskaalla ponnella varustettuja karttuja, ja ponsi oli tavallisesti vielä täynnä rautanauloja, kärjet ulospäin. Niillä saattoi siis kyllä paiskata, niin että
"veri parskui paidan päälle, suolet sinkoili sisältä huoveista hosutetuista."
Näiden nuijien mukaan, jotka olivat suuren joukon aseina, sanottiinkin luultavasti tätä talonpoikaista nostoväkeä nuijamiehiksi, ja on koko heidän kapinansa saanut nimen nuijasota.
8. Ilkkaisen sota.
Eteläänpäin mennessänsä pohjalaiset jakaantuivat kolmeen joukkoon. Läntinen parvi, Martti Tommolan johdolla, kulki pitkin merenrantaa Poriin päin. Pouttukin oli tämän joukon seurassa, vaikka, kummallisesti kyllä, ei päämiehenä, jonka vuoksi hänen kerrotaankin olleen kovin nyreissään. Itäinen parvi, joka oli sangen vähäinen, läksi Martti Vilpunpojan päällikkyydessä Rautalammin ja Savon miehiä nostattamaan. Päävoima marssi keskitietä yliseen Satakuntaan. Sen lukumäärä oli noin 7-800 miestä ja ylimäisenä päällikkönä oli Jaakko Ilkka eli Ilkkainen Ilmajoelta. Tämäkin mies oli kerran käynyt valitusretkellä Ruotsissa ja sen johdosta saanut istua Turun linnassa vankeudessa. Mutta hän oli silloin vapauttanut itsensä sukkelalla keinolla, oli nimittäin punonut köyden vaatteistansa, ja sen avulla pujottautunut muureja myöten alas. Epäilemättä oli tämä hänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa ollutkin syynä siihen, että hänelle nyt oli uskottu vaarallinen, mutta kunniakas ylipäällikön virka. Hänen allansa oli sitten tietysti muitakin johtajia, niiden joukossa myös Yrjänä Kontsas, jonka tuvassa ensimäistä voitonriemua oli pidetty.
Joulukuun keskipaikoilla läksi Ilkka joukkoinensa liikkeelle ja kulki tavallista talvitietä eteläänpäin Jalasjärven sekä Parkanon kautta. Pitkin matkaa eneni nuijamiesten luku enenemistänsä; sillä joka pitäjästä, jonka kautta he kulkivat, seurasi heitä aina enin osa aseihin kykenevää väkeä. Tällä lailla heidän lukumääränsä viimeiseltä oli paisunut useammiksi tuhansiksi. Kaikki aateliskartanot ja huovien talot, jotka matkalla eteen sattuivat, ryöstettiin tyhjiksi ja poltettiin. Yksinään Liuksialan kartano, jossa Eerikki kuninkaan leski, Kaarina Maununtytär asui, jätettiin aivan vahingoittamatta. Lieneekö siihen ollut syynä se, että Kaarina itsekin oli rahvaan lapsi, vai ilmenikö tässäkin sama ritarillisuus heikompaa sukupuolta kohtaan, jonka jo ennenkin olemme nähneet, näihin kysymyksiin ei sen ajan tiedot anna mitään vastausta. Muuten ei ollut kuri tässä talonpoikaisjoukossa kovin kiitettävä. Jokainen riisti ja raasti itsellensä, mitä vain tahtoi, ja aateliskartanoista saaduilla varoilla sitten mässättiin, mellastettiin hurjalla tavalla. Päälliköt olivat luultavasti siinä suhteessa samanlaiset kuin heidän väkensäkin, tai ainakaan he eivät huolineet, kenties eivät voineetkaan, pitää miehiänsä kurissa. Näin kuvaa vanha runokin nuijamiesten elämää tällä retkellä:
"Ilkka, ilkeä isäntä, pää kero, sininen lakki, ei konna tapella tainnut, eikä sammakko sotia, että joi joka kylässä, joka knaapin kartanossa."
Yhdessä suhteessa tämä runo kuitenkin on väärin panetellut nuijamiehiä. Tapella he kyllä urhoollisesti osasivat. Heidän ensimäinen kahakkansa huovien kanssa tuotti heille voiton. Knuutti Kurki ja Iivari Tavast parin sadan ratsumiehen kanssa tulivat Tapaninpäivänä heitä vastaan Nokian kartanon luona, ja koettivat sulkea heiltä tietä. Mutta talonpoikien ylivoimaa ei sotamiesten vähäinen joukko jaksanut kauan vastustaa. Pienen taistelun perästä huovit pakenivat, minkä kaviot kerkesivät, Turun tietä myöten. Talonpojat puolestaan asettausivat leiriin Nokian ympärille ja joivat sitten kartanon hyvää olutta tynnyrittäin ensimäisen voittonsa kunniaksi.