Muutamia päiviä myöhemmin he samaten hyvällä onnella kestivät toisenkin, vielä monta vertaa ankaramman taistelun. Pakenevat huovit olivat näet jo Karkussa tavanneet Klaus Flemingin, joka melkoisen sotavoiman kanssa riensi kapinoitsijoita vastaan. Hänellä oli neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös useampia jokseenkin suuria tykkejä mukana. Pakenijat mukaan luettuina, jotka nyt hänen turvissansa palasivat, nousi hänen voimansa varmaan noin 3,000 mieheen. Vuoden viimeisenä päivänä tulivat nämät verekset viholliset nuijamiesten silmien eteen. He asettivat leirinsä Pirkkalan kirkon ympärille, jonka vain kapea salmi eroittaa Nokiasta; eikä aikaakaan, niin oli jo tappelu täydessä tuoksinassa. Mutta turhaan ryntäilivät Flemingin huovit ja jalkamiehet kerta kertansa perästä talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen tykkinsä paukuttelivat, viskaellen surmapallojansa. Talonpojat pitivät paikkansa järkähtämättä, ja ilta pimeni ilman että sotaväki vielä oli kyynäränkään vertaa maata valloittanut.
Tämän päivän taistelussa ei ollut siis onni ratkaisevasti kallistunut puolelle eikä toiselle; mutta sittenkin saattoivat talonpojat lukea sen paljoa tärkeämmäksi voitoksi, kuin mitä äskeinen Kurjen ja Tavastin karkoitus oli ollut. Heillä oli ollut voimaa itseä Flemingiä ja hänen suurilukuista, hyvin varustettua ja harjoitettua sotajoukkoaan vastustaa. Vielä muutamia päiviä piti kestää samalla tavalla, sitten saapuisi jo hämäläisten nostoväki kaakkoisesta. Silloin oli Fleming joutuva ahdinkoon kahden vihollisarmeijan välille, ja voitosta ei voinut olla epäilystäkään. Mutta kaikki nämät edut, kaikki nämät toivot talonpojat nyt melkein käsittämättömässä mielenvillityksessään päästivät käsistään ja tahrasivat kunniansa iäti kulumattomalla häpeällä. Nuijajoukolta puuttui kuria ja päällikköjen kunnioitusta, joita vailla ei mikään yhteinen yritys voi menestyä; tämä puute saattoi heidät juuri parhaan menestyksen hetkellä häviöön.
Asia näet kävi tällä lailla. Fleming, joka ei voinut olla huomaamatta vaarallista asemaansa, lähetti yöllä Knuutti Kurjen ja Pohjanmaan voudin Aaprahami Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi heille täyden vapauden linnaleiristä, kunnes kuninkaallinen majesteetti olisi asiasta itse päättänyt. Sitä vastoin hän vaati, että talonpoikien piti hiljaisuudessa palata kotiin ja antaa kapinan alkajat sekä johtajat, erittäinkin Jaakko Ilkka, hänen käsiinsä. Jumala tiesi millä makeilla, viekkailla sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikia viekoitella, mutta saivatpa he kuin saivatkin nuijamiehet suostumaan näihin ehtoihin. Epävakavan lupauksen hinnalla talonpojat möivät innokkaimpien, urhoollisimpien veljiensä veren!
Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta teosta ei kuitenkaan viipynyt kauaa. Ilkka, joka — senaikuisen kertomuksen sanoja käyttääksemme — "huomasi nahkaansa kaupittavan", otti salaa ryöstetyn hevosen ja pötki yön pimeyden suojassa pakoon. Täten eivät nuijamiehet voineetkaan täyttää sovinnon pääehtoa. He pelkäsivät nyt, että voitaisiin luulla Ilkan paenneen heidän tiedollansa, luvallansa, ja että Klaus herra nyt oli rankaiseva heitä kaikkia. Vastarinnasta ei kauemmin voinut olla puhettakaan; petollisuus päälliköitä kohtaan oli hävittänyt kaiken järjestyksen, rikkonut kaiken keskinäisen luottamuksen. Koko talonpoikaisarmeija alkoi siis nyt hajota. Suurin laumoin pakenivat nuijamiehet vielä samana yönä leiristänsä, kukin vain koettaen pelastaa oman päänsä.
Lähtiessään muutamat pakenijoista, Jumala ties mistä syystä, sytyttivät erään ladon tuleen. Sen palo herätti Flemingin etuvartijoiden huomiota, jotka pian saivatkin asian laidasta selvän. Tykin pamahdus herätti kohta koko leirin, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttivat huovit villiä vauhtiansa talonpoikien jäljessä. Parin peninkulman päästä he jo ennättivät jälkijoukon kintereelle. Tästäpä nyt vasta nuijamiehille oikein hätä ja kiire tuli! He alkoivat viskata pois reistänsä ne saaliit, jotka he retkellään olivat aateliskartanoista ryöstäneet. Viljat siroitettiin säkeistä pitkin tietä, höyhenet karistettiin tyynyistä ja polstareista tuulen viedä, hopeiset astiat lennätettiin hangen loukeroihin. Näin keventyneinä enin osa talonpojista pääsi pakoon, poiketen metsiin, jonne huovit raskaissa varustimissaan eivät voineet seurata syvän lumen vuoksi. Mutta paljon talonpoikia sentään sinä surkeana yönä tapettiin tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät seisahtuneet ennenkuin puolitiessä sitä kahdentoista peninkulman levyistä kangasta, joka eroittaa Satakunnan Pohjanmaasta.
Itse Pohjanmaalle ei Fleming herra kuitenkaan tällä erää vielä mennyt. Hän tahtoi ensin kukistaa ja rangaista kapinan eteläisissä maakunnissa. Hän lähetti vaan Aaprahami Melkiorinpojan ottamaan pohjalaisten päämiehet kiinni. Tämä toimi kävikin aivan helposti, vaikka voudilla vain oli pieni huoviparvi muassansa. Pohjan miehet olivat äskeisestä teloituksesta vielä niin pelästyksissään ja masennuksissaan, ettei kukaan tohtinut panna vastaan. Ja kehuipa Aaprahami Melkiorinpoika saaneensa vielä apuakin monelta talonpojalta. Ilkka mestattiin nyt Ilmajoen kylässä, ja hänen kanssansa myös viisi hänen kumppaneistaan, joista Pentti Piri ja Yrjänä Kontsas jo ovat meille ennestään tutut. Kaikkien näiden miesten kuolema oli kauhea, sillä ensiksi heiltä sen ajan tavan mukaan muserrettiin sääret ja käsivarret rikki, sitten vasta kaula pantiin poikki. Viimeiseksi ripustettiin raajat pitkien riukujen nenään, että olisivat siinä aina kansan silmien edessä varoituksena ja peloituksena. Pentti Pouttu ei ollut näiden mestattujen joukossa; mutta hänen kohtalonsa oli vieläkin surkeampi. Hän oli luultavasti jo läntisen joukon retkellä joutunut vangiksi ja kuoli sitten Turun linnassa; vankeuskomeron siivottomuudessa kihisevät syöpäläiset söivät hänet siellä elävältä.
9. Savon kapina.
Ennen vielä kuin edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat, oli jo läntinen nuijajoukko tullut hajoitetuksi. Akseli Kurki huovinensa sen kukisti, luultavasti Ulvilan tienoilla kohta joulun jälkeen. Keskipaikoilla tammikuuta teloitti Iivari Tavast niinikään hämäläisten päälauman Nyystölässä, likellä Padasjoen kirkkoa, jossa tilaisuudessa 400 talonpoikaa kuuluu surmatun. Eikä aikaakaan, niin saatiin jo Savossakin kapinan liekki sammuksiin.
Savonlinnan lääniä hallitsi tähän aikaan lempeä, oikeamielinen Götrik Fincke, joka aina voimiansa myöten oli koettanut helpoittaa talonpoikien rasituksia, ja jota rahvas suuresti kunnioitti ja rakasti. Tästä syystä ei Götrik herra millään muotoa uskonut kapinan voivan levitä hänen alueellensa; päinvastoin aikoi hän nostattaa kaikki Savon miehensä suksineen, jousineen ja tuoda ne sotaväelle avuksi "noita nuijavarkaita" vastaan. Näin kehui hän vielä, kun hän riensi takaisin virkapaikallensa Hämeestä, missä hän oli ollut joulua viettämässä.
Mutta eipä hän ollut vielä monta päivää Savonlinnassa ollut, kun tulikin jo tieto, että suuri parvi Rautalammin miehiä oli saapunut Suur-Savoon eli Mikkeliin, ja että kaikki sen puolinen rahvas oli heidän avukseen noussut. Eikä aikaakaan, niin saapui toinenkin sanoma pohjoisesta, että Pieksämäen ja Joroisten miehet myöskin olivat tulossa, parin pohjalaisen johdon alla. "Perkele varmaan on riivannut koko kansan", kirjoitti luottamuksessaan pettynyt Fincke Flemingille, "muuten eivät Savon miehet suinkaan olisi tämmöisiin vehkeisiin ruvenneet." Pianpa tuotiin linnaan merkillinen, ruotsiksi kirjoitettu kirje; jossa "hurskasta herraa" Götrik Finckeä "Herttuallisen Armon nimessä" kehoitettiin osalliseksi tähän sotaan Klaus Flemingiä ja hänen sortavaa sotaväkeänsä vastaan. Kirjeen lopussa seisoivat nimien sijasta sanat: "Se on yhteisen kansan tahto." Savon rahvas nähtävästi samoinkuin heidän maaherransakin oli liiaksi luottanut siihen hyvään ystävyyteen, joka aina oli vallinnut heidän välillään. Mutta heidänkin toivonsa petti yhtä paljon kuin Fincken luottamus. Sillä Götrik herra piti tätä julkista kehoitusta kapinaan suurena häväistyksenä itseään kohtaan. Hän tahtoi olla "kansan ystävä", vaan ei sentään "kapinoitsijain kumppani".