Pahassa pulassa olisi nyt Fincke ollut, sillä Savonlinna oli Käkisalmen valloituksen jälkeen joutunut rappiolle, ja varsin vähän hänellä oli sotaväkeä. Talonpojista ainoastaan linnaa likeisimmät, Säämingin ja Haapalan miehet, tottelivat hänen nostokäskyänsä. Mutta nuijamiesten hankkeet Savossa hänen onneksensa olivat kovin hajallisia ja yhteistä johtoa vailla. Täten onnistui Fincken jo heti omin voimin hajoittaa muutamia pienempiä joukkoja. Mutta kapinan tukahuttaminen tuli vasta silloin mahdolliseksi, kun Viipurista ja Käkisalmesta oli kerinnyt lisäväkeä. Ilmaiseksi eivät sentään talonpojat nytkään antaneet kukistaa itseänsä. Niinpä kerran sotaväki, 120 miestä luvultansa, turhaan yritti valloittaa Leskisen taloa Koikkalan neljäskunnassa, johon eräs nuijajoukko oli turvannut. Näillä rajaseuduilla näet olivat talot, niinkuin nytkin vielä joskus, rakennetut aivan umpeen vahvoilla hirsiaitauksilla. Pihaan ei päässyt muuten kuin kapean, helposti teljetyn portin läpi, ja pienet lautaikkunat olivat valmiita ampumareikiä. Monen miehen kaaduttua täytyi sotamiesten peräytyä tyhjin toimin. Itse päällikkökin oli saanut nuolenhaavan otsaansa. Pahemmin sitä vastoin kävi nuijamiehille toisella kerralla samallaisessa tilaisuudessa Remojärvellä. Sotamiehet tällä kertaa eivät yrittäneetkään käydä rynnäkölle, vaan sytyttivät talon nurkat palamaan. Sillä tavoin saivat talossa olevat nuijamiehet, 60 luvultaan, surmansa, osaksi tulen kautta, osaksi sotamiesten aseista, kun he hädissään pyrkivät ulos. Ainoastaan kolme otettiin vangiksi, joista yksi sitten hirtettiin Mikkelin kirkon viereen. Sotamiehistä kaatui ainoastaan kolme, vaikka useampia haavoitettiin; yhtä näistä oli veitsellä ammuttu käsivarteen.
Viimeinen ratkaiseva kahakka tapahtui tammikuun 23:na päivänä 1597 Suur-Savon pappilassa. Tänne oli eräs nuijamiesparvi asettunut ja piti lujasti puoltansa Pietari Juustenin, piispan pojan, johtamia sotamiehiä vastaan, vaikka niitä olikin enemmän. Mutta kun ruvettiin tässäkin, samoin kuin Remojärvellä, keräämään risuja talon seiniä vasten ja aiottiin sytyttää ne tuleen, niin jopa masentui siitä talonpoikien miehuullisuus. He antautuivat ilman enempää taistelua sillä ehdolla, että heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tämä armon lupaus oli sotaväen puolelta vain pelkkää kavallusta. Sillä tuskin talonpojat olivat tulleet talosta ulos ja riisuneet aseensa, niin sotamiehet karkasivat onnettomien päälle ja surmasivat heidät siihen paikkaan. Ainoastaan päämies, Tapani Hänninen, säästettiin Fincken tutkittavaksi.
Tällä teloituksella oli Etelä-Savon kapina lopullisesti kukistettu, ja sen kuultuansa Pohjois-Savon nuijajoukot hajosivat aivan itsestään. Kaikkiansa oli noin 500 Savon talonpoikaa saanut näissä meteleissä surmansa, ja koko maakunta oli julmasti hävitetty. Sillä sotamiehet ryöstivät armottomasti joka paikassa, ja vieläkin julmemmin olivat ne talonpojat menetelleet, jotka pysyivät uskollisina. Tämä kauhea hävitys ei olisi kapinan loputtuakaan vielä tauonnut, ellei vallanpitäjien oma etukin olisi pakoittanut armoon. Sillä mistä veroja sitten olisi saatu, jos talonpojat olisivat hävinneet aivan sukupuuttoon. Täten onnistui Fincken, joka jo taistelun aikana, joskin turhaan, oli kehoittanut väkeä säästämään, saada leppyisät tuumansa toteutetuiksi. Kapinan päämiehet hän tosin otatti kiinni ja mestautti armotta. Mutta muulle joukolle hän jakoi suojeluskirjoja. Pärmien sijasta, joita ei niin monelle voinut riittää, saivat useimmat rauha-arpoja, nimittäin pulikoita, joihin oli kolme C:tä ja niiden alapuolelle kruunu poltettu. Sotaväellensä hän niinikään helmik. 10 p:nä rummun lyönnillä julistutti ankaran käskyn, että heidän piti henkensä uhalla jo lakata kaikista sortamisista.
10. Pohjoispohjalaisten kapina.
Pohjanmaan pohjoiset pitäjät eivät olleet totelleet suupohjalaisten kehoitusta, kun nämät Suomeen samotessaan käskivät heitä mukaansa. Heitä oli aiotun retken kaukaisuus peloittanut. Linnaleiri ei myöskään ollut koskaan ollut ylen rasittava näillä syrjäisillä seuduilla, mihin huovien oli liian pitkä matka tulla. Mutta sääli ja pelko alkoi nyt saattaa pohjoispohjalaistenkin mielet levottomiksi, koska he muutamilta säikähtyneiltä pakolaisilta saivat kuulla, mikä kauhea kohtalo oli tullut heidän maakuntalaistensa ja nuijapäällikköjen osaksi.
Juuri tähän aikaan saapui heidän luokseen Ruotsista Israel Laurinpoika, jonka herttua oli määrännyt ja lähettänyt Pohjanmaan voudiksi. Täten oli siis nyt Pohjanmaalla kaksi voutia, sillä Suu-Pohjassa hallitsi Flemingin asettama Aaprahami Melkiorinpoika. Tietysti ei kaksi tämmöistä mahtavaa herraa voinut mahtua rinnakkain yhteen maakuntaan, yhtä vähän kuin kaksi aurinkoa saattaa samalla taivaalla kiertää. Israel Laurinpoika alkoi heti ensi toimikseen yllyttää rahvasta sotaisiin hankkeisiin. Hänen käskystänsä kokoontuivat pohjoisten pitäjien talonpojat yhteisiin maakäräjiin Pietarsaareen. Siellä päätettiin, että yksi mies lähetettäisiin joka talosta, varustettuna kuuden kuukauden eväillä. Tämän nostoväen piti mennä vartioimaan Pohjanmaan eteläistä rajaa ja estää huoveja pahoja tekojansa tekemästä, varsinkin viemästä ja surmaamasta Pohjan miehiä, niinkuin oli nuijapäälliköille tapahtunut.
Näistä hankkeista sanoman saatuansa Aaprahami Melkiorinpoika lähetti pohjoisille pitäjille kirjeen. Hän varoitti heitä ystävällisin sanoin ja huomautti, mikä turmio oli tullut suupohjalaisten osaksi. Mutta tämän kirjeen viejät eivät päässeet edemmäksi kuin Kokkolan kirkonkylään. Sven Olavinpoika, voudin kirjuri, ja mahtava talonpoika Limingasta nimeltä Hannu Krankka, majailivat täällä melkoisen vartijajoukon kanssa. He ottivat kirjeen ja lukivat sen kokoontuneille talonpojille, selittäen sen suomeksi aivan väärällä tavalla. Aaprahami Melkiorinpoika, sanoivat he, uhkasi muka tulla kuudensadan huovin kanssa ja panna ne Perä-Pohjaan linnaleiriin. "Tahdotteko te, hyvät maamiehet", kysyivät kavaltajat lopuksi, "tyytyä siihen, niin tässä se nyt on. Vaan jollette tyydy, niin ilmoittakaa mielenne." Tietysti vastasivat talonpojat kieltämällä, kaikki yhteen ääneen huutaen: "Ennenkuin siihen suostumme, tahdomme heitä vastaan uskaltaa henkemme!" Vimmastuksissansa he sitten tarttuivat lähettiläsparkoja niskasta kiinni ja upottivat heidät elävinä avantoon.
Tämän hirmutyön jälkeen talonpojat valmistausivat vastaanottamaan itse voutia. He kävivät väijyksiin Tarharannan luhdalle, tienviereiseen viidakkoon. Kun Aaprahami Melkiorinpoika mitään aavistamatta joutui sinne, niin karkasivat nuijamiehet hänen kimppuunsa, kymmenen ja parikin kymmentä joka rekeä vastaan. Tämä rynnäkkö oli niin arvaamaton ja äkillinen, ettei saattoväkenä oleva pieni sotajoukko kerinnyt tarttuakaan aseisiinsa. Sittenkin pelasti naurettava sattumus voudin vielä vähäksi aikaa. Hannu Krankka, ottaessaan Aaprahami Melkiorinpojan kiinni, ryösti häneltä korean sudennahkaisen turkin ja puki tämän hyvän saaliin heti päälleen. Mutta muut nuijamiehet eivät olleet tätä vaihdosta huomanneet eivätkä iltahämärässä tunteneet omaa miestään. He alkoivat siis nyt löylyttää Krankkaa voimiansa myöten, niin että — sen aikuisen kertomuksen sanoilla puhuen — hänen kylkiänsä ei suinkaan syyhynnyt. Krankan onneksi tuli erehdys kuitenkin ilmi, ennenkuin hän oli peräti kuoliaaksi lyöty. Mutta kun sitten ruvettiin oikeata voutia etsimään, niin sitä ei löydettykään mistään; hän oli housusillaan, liivisillään pötkinyt tiehensä. Kovin kauas ei Aaprahami Melkiorinpoika sentään päässyt pakoon. Kahden peninkulman päästä, Hästön talosta Kruunupyyn pitäjästä, saavutti hänet jo seuraavana päivänä eräs Kokkolan mies ja toi takaisin. Hän lähetettiin Tukholmaan, jossa hän sitten tuomittiin ja mestattiin. Hänen seuralaisensa, joita oli neljättäkymmentä, olivat melkein kaikki kaatuneet kahakassa ja jääneet, ilkialastomiksi ryöstettyinä, tappelutantereelle makaamaan. Yöllä sitten kymmenkunta heistä, jotka olivat vain haavoittuneet, konttasi Kokkolan lukkaritupaan piiloon. Sieltä heidät kuitenkin aamulla äkättiin, ja talonpojat aikoivat ensin upottaa heidät jään alle; mutta kirkkoherra Suursill sai varoituksillaan julmuuden estetyksi.
Seuraavina päivinä levisivät nyt nuijamiehet eteläisiinkin pitäjiin, nostattaen joka paikassa rahvaan ja tappaen harvat vastaansattuvat viholliset. Niinpä esim. olivat he Lapväärtin kylässä Närpiön pitäjässä saaneet muutamia huoveja kiinni. Ne vietiin nuijamiesten tavan mukaan kohta joelle ja alettiin pistää avantoon. Mutta vesi joessa oli kovin matala, niin ettei saatukaan onnettomien päitä umpiveteen. Silloin talonpoikaispedot ottivat seipäitä ja sysäsivät niillä uhrinsa syrjittäin jään alle. Tulivatpa kylän akatkin vielä avuksi, kolhien huoveja päähän korvoillaan ja sangoillansa. Kunnollisemman työn sitä vastoin tekivät talonpojat Ilmajoella. He ottivat näet siellä teilattujen nuijapäällikköjen jäsenet alas ja saattoivat ne kunnialliseen hautaan Ilmajoen kirkkotarhaan.
11. Santavuoren tappelu.