Innokkaasti Israel Laurinpoika sillä välin kartutti ja järjesti sotavoimaansa. Hän oli käskenyt miehen joka talosta tulemaan, uhaten vastahakoisille ryöstöä ja surmaa. Sillä keinoin oli hän saanut rannikkoruotsalaisetkin joukkonsa lisäksi, vaikka he eivät mielellään ruvenneet yksiin tuumiin vihattujen suomalaisten kanssa. Oli hänellä myös koko joukko varsinaisia sotamiehiä, jalkamiehiä Pohjanmaan molemmista lippukunnista. Olipa viimein vielä muutamia tykkejäkin, jotka hän oli tuottanut Oulusta, missä silloin oli pieni linna. Joka pitäjän väen hän oli eroittanut eri komppaniaksi ja pannut niille heidän omia tuttuja miehiänsä päälliköiksi. Toiset korkeammat päälliköt sitten johtivat useampien pitäjien miehiä. Niin esim. Hannu Krankalla oli Kemin, Iin ja Limingan joukot komennossansa; ylipäälliköitä oli myös Palon Perttu, joka jo Ilkan retkellä kuuluu olleen etevimpiä miehiä.
Pääleirinsä nuijamiehillä oli likellä Ison-Kyrön kirkkoa, josta he saattoivat kääntyä puolelle tai toiselle, sitä myöten kuin kuulisivat vihollisen tulevan merenrantaa myöten tai Yli-Satakunnasta päin Hämeenkankaan poikki. Pienempi leirikunta majaili etuvartijana Ilmajoella, ja molempien pitäjien väliselle metsäkankaalle oli tien poikki kaadettu suuri murros pitkistä hongista. Näin varustettuina nuijamiehet, joita lienee ollut 3,000 miehen paikoille, saattoivat uskaliain mielin odottaa ottelua.
Talonpoikien kovaksi onneksi ei kuitenkaan heidän ylimäinen johtajansa Israel Laurinpoika näytä olleen mikään uljas sotasankari. Hän olikin alkuaan oikeastaan ollut kauppiaana Hernösandissa, vaan hävittyään saanut herttualta nykyisen tärkeän virkansa. Kohta näet, kun nyt sanoma saatiin Flemingin lähenemisestä 1,500 miehen kanssa, Israel riensi pohjoiseen päin. Hän tosin sanoi menevänsä kaikkia vielä poissaolevia lisäjoukkoja kiirehdyttämään; mutta hänen käytöksensä jälkeenpäin antaa syytä siihen luuloon, ettei hän tahtonut saattaa kalliita luitansa miekkojen alle. Sillä kohta, kun tieto hänen armeijansa häviöstä oli hänelle saapunut, pakeni Israel Laurinpoika aina Tornioon asti, vieläpä oli peloissaan sielläkin, vaikka oli jo kuudettakymmentä peninkulmaa hänen ja Flemingin välillä.
Jäätyään yksin ilman johtajaa ja neuvonantajaa talonpojat nyt tekivät sangen varomattoman, vaikka kyllä urhoollisen päätöksen. Heidän olisi pitänyt vahvassa asemassaan, murroksien takana odottaa vihollisen päällekarkausta; silloin olisi Flemingin ollut vaikea päästä voitolle. Sillä hänellä oli ainoastaan ratsuväkeä parvessansa, josta metsäisellä, louhikkoisella seudulla ei olisi ollut paljon apua. Suuren kiiruunsa tähden hän ei ollut tuonut kanssansa yhtään ainoaa jalkamiestä. Vaan nyt nuijamiehille sattui se hurja tuuma päähän, että olisi parempi itse käydä rynnäköllä Flemingin leiriä vastaan. He aikoivat näet yöllä pimeässä äkkiarvaamatta karata parhaassa unessa olevien huovien päälle. Tämä tuuma ei olisi itsessään vielä ollut menestyksen mahdollisuutta vailla; mutta sille retkelle lähtiessänsä talonpojat eivät edes pitäneet lukua kuljettavan matkan pituudesta. Kun he, kuljettuansa puolen kuudetta peninkulmaa, vihdoin saapuivat sotaväen leirille, joka sijaitsi hiukan pohjoispuolella nykyistä Kurikan kirkkoa, niin päivä oli jo valjennut, tuo iäti muistettava 24:s päivä helmikuuta 1597. Huovit olivat siis kaikki jo valveilla, varusteilla.
Fleming nyt kaikkein ensiksi koetti taas samaa keinoa, joka Nokiassa oli niin hyvin onnistunut. Hän tarjosi talonpojille sovintoa, jos he hiljaisuudessa eroisivat ja antaisivat päällikkönsä rangaistaviksi. Mutta tällä kertaa eivät nuijamiehet olleet yhtä petollisia johtajiansa kohtaan. He pauhasivat kovasti, vastaten röyhkeästi "Me emme huoli sovintoa, vaan tahdomme taistella Kaarle herttuan puolesta, niinkauan kuin veri meissä on lämpimänä!" Ja kun Fleming sitten vielä toisen kerran uudisti varoituksensa, vastasivat nuijamiehet siihen tykkien laukauksella, niin että viisi huovia kaatui maahan.
Täten alkoi nyt hirveä tappelu. Talonpojat olivat varomattomuudessaan tulleet suurelle lakeudelle, jossa ratsumiehet saattoivat esteettömästi liikkua ja jossa Flemingillä oli täysi tilaisuus käyttää sotataitonsa kaikkia temppuja. Saattoipa petturuus nuijamiesten vaarallisen tilan vieläkin vaarallisemmaksi. Ruotsalaiset talonpojat näet olivat jo alusta alkaen olleet salaisessa kirjeenvaihdossa ja liitossa Flemingin kanssa, ja nyt he julkisesti luopuivat säätyveljistään ja juoksivat sotaväen puolelle. Nuijajoukon ainoa pelastuskeino olisi nyt ollut päästä lakeudelta edullisempaan paikkaan. Semmoinen olikin heillä tiedossaan Kurikan ja Ilmajoen rajalla, jossa heidän etuvartijansa olivat Santavuorelle koonneet kivistä pieniä rintavarustuksia. Sinne alkoivat nyt talonpojat peräytyä; mutta oli jo liian myöhäistä. Silläaikaa kuin he, hitaasti edistyen takaa-ajavien huovien tähden, kulkivat joen toista vartta, kiirehti Fleming toisen huoviparven kanssa toista rantaa myöten edelle ja sulki heiltä tien. Juuri Santavuoren juurella taisteltiin viimeinen, ratkaiseva tappelu, joka teloitti tai hajoitti koko talonpoikaisarmeijan. Toista tuhatta nuijamiestä makasi kaatuneena tantereella; viisisataa joutui elävältä voittajien käsiin. Nytkin vielä, melkein kolmen vuosisadan viertyä, nostelee kyntäjä toisinansa koko tältä avaralta tappelukentältä kalloja ynnä muita luita ja aseiden palasia. Ja kansan muistiin on tämä hirveä teloitus piirtäytynyt iäti kulumattomilla kirjaimilla.
Voittonsa jälkeen huovit, niinkuin arvata sopi, harjoittivat yltympärillä väkivaltaa ja ryöstöä. Pappejakaan he eivät säästäneet; sillä ne olivat joka paikassa olleet kapinoitsijain puolella tai eivät ainakaan olleet heitä estäneet. Ilmajoen kirkkoherra Mattias Stuut kolhittiin kuoliaaksi oman kirkkonsa avaimella; Kyrön kirkkoherralta Simo Nurkalta ryöstettiin koko pappila typötyhjäksi, niin että hänen sitten täytyi kauan aikaa elää kerjuulla. Kuinka suuri ja yleinen hävitys muutenkin oli, sen voimme päättää siitä, että Suu-Pohjan pitäjät seuraavana vuonna eivät jaksaneet suorittaa paljon mitään veroja. Tämän kaiken salli Fleming estämättä tapahtua rangaistukseksi pohjalaisille; mutta ylimalkain oli hänen käytöksensä tässä tilaisuudessa paljoa lempeämpi kuin mitä näin kovasydämiseltä mieheltä olisi uskaltanut toivoa. Hän käski papit ynnä talonpoikien lähettiläitä kaikista Suu-Pohjan pitäjistä eteensä Kyrön pappilaan. Siellä hän ensiksi nuhteli ankarasti sielunpaimenia siitä, etteivät he olleet laumojansa paremmin neuvoneet. Sitten hän kääntyi talonpoikien puoleen ja käski heidän hampainensa repiä kivet irti tuvan kiukaasta. "Olettehan uhanneet", ivasi hän, kun raukat tuskissansa turhaan kiskoivat saamatta muruakaan irti, "olettehan te uhanneet repiä koko Turun linnan maahan hampaillanne, jollei muita aseita ole. Koettakaahan nyt, kuinka helppo on repiä muureja rikki paljain hampain." Mutta tämän pienen pilkan perästä hän päästi heidät vahingoittamatta kotiin menemään, ja samoin myös tappelussa saadut vankinsa. Ainoastaan päämiehet, esim. Hannu Krankka ja Palon Perttu, kuljetettiin Turkuun vankeuteen. Samoin osoitti myös Klaus herra vihaansa entisillekin nuijapäälliköille; hän näet kaivatti niiden ruumiit jälleen maasta ja ripusti jäsenet uudestaan teileihin. Pohjoiset pitäjät pääsivät vielä vähemmällä rangaistuksella; sillä Flemingin täytyi rientää pois Suomeen jälleen, eikä hänen huovinsa siis kerinneet käydä pohjoisempana hävittämässä. Ankarat kirjalliset nuhteet Klaus herra kuitenkin. lähetti kaikkialle, ja talonpoikien niissä pitäjissä, jotka olivat kapinaan yhtyneet, täytyi tehdä uusi uskollisuudenvala kuninkaalle ja nöyrä anteeksipyyntö, niin Pohjanmaalla kuin Savossakin.
Näin lausuttiin esimerkiksi Suursavon pitäjän anteeksipyynnössä: "Ja äthä me Perkelen yllytöxest ja pahaen inhimisten houkutoxest meitem vastoin meiden valam ja uskoin olemme vietelluxi tullud, ia meiden rikonedt olem sen vären ja pahan menon cansa, quin tänä talvena meiden surexi vahingoxem olem etten ottanedt… Mingä tähden me nytt nöyresti armon alla langemma ja meiden armoiliselda Herraldam ja Kuningaldam ruckoilem ja anome armoia. Ethei tästä lehin pidä meiden jelken tulevaisedt ikänäns tain kaldaisen Perkelen vietelluxen enämbi meithä saattaman. Niin totisest Jumala autakon meitä sielun ja rumim puolest."
12. Klaus Flemingin kuolema.
Samoihin aikoihin kuin Fleming kukisti talonpoikaiskapinan Suomessa, oli Kaarle herttua puolestaan voittanut vastustajansa, Ruotsin korkeat herrat. Hänen luopumuksensa valtionhoitajan virasta ei ollut pitkällinen ollut. Kaikilta haaroilta oli tullut hänelle kirjeitä, joissa anottiin ja rukoiltiin, ettei hän jättäisi Ruotsin kansaa tällä vaarallisella hetkellä. Erittäin kiihkeät olivat talonpojat. "Me emme tahdo monta hallitsijaa!" niin he puhuivat. "Ja koska kuningas ei ole maassa, niin emme tahdo uskoa valtionhoitoa kellekään muulle kuin herttua Kaarlelle." Arbogan valtiopäivillä, jotka pidettiin lopulla helmikuuta 1597, pauhasivat he tällä lailla, uhitellen kirveillänsä ja nuijillansa. Päätös tietysti tehtiin semmoinen, että herttua saisi vieläkin suuremman vallan kuin sitä ennen. Valtaneuvokset huomasivat, etteivät he nyt enää voisi mitään Kaarlea vastaan. Siitä syystä he läksivät kun läksivätkin pois koko maasta ja pakenivat kuninkaan luokse.