Herttuan valta oli kuitenkin yhä vielä puolinainen, niin kauan kuin Fleming Suomessa niskoitteli. Tähän herraan oli nyt Kaarle julmemmin vimmastunut kuin koskaan ennen. Verisaunat Suomessa olivat lisänneet vanhaan vihaan uutta sytykettä. "Tuo verikoira! Tuo rahvaanteurastaja!" tämmöisillä herjausnimillä herttua aina mainitsi Flemingiä. Samallaiseen vimmaan hän myös kaikilla keinoin yllytteli Ruotsin talonpoikia. Hänen lähettiläitänsä taalalaisiksi puettuina kulki pitäjästä pitäjään, kertoen Flemingin ja Suomen huovien sortamisista ja surmatöistä. Vieläpä lisäsivät he kaikellaisia valhejuttuja, ikäänkuin tosiseikat eivät olisi vielä olleet kyllin kauhistuttavia. Eräältä talonpojalta oli leikattu kieli suusta, näin kuului yksi näistä valhejutuista, sen vuoksi, että tuo raukka oli yrittänyt mennä herttuan puheille. "Mene nyt ja valita!" oli muka Fleming vielä ivaillut. Talonpojan kerrottiin sitten kuitenkin päässeen Ruotsiin ja selittäneen asiansa Arbogan valtiopäivillä siten, että hän osoitteli kielen tynkkää sormellaan. Ruotsin talonpojat yltyivät näistä jutuista silmittömään vihaan. "Raavi pois heidät! Hakkaa kaula heiltä poikki!" niin he kerran huusivat Kaarle herttualle.
Klaus herra ei kuitenkaan ollut millänsäkään näistä uhkauksista. Päinvastoin aikoi hän itse mennä Ruotsiin, kuninkaansa vihollisia kukistamaan. Tälle retkelle hän nyt varustautui suurella kiireellä, sillä paljon kallista aikaa oli mennyt hukkaan nuijamiesten kanssa kinastellessa. Toinen mies olisi kuitenkin suuresti epäillyt, mistä hän voisi saada tarpeellisia varoja tämmöiseen yritykseen. Sillä nuijasota oli hävittänyt peräti monta seutua, ja joka paikassa olivat edellisen kesän sateet pilanneet kaiken viljan. Nälkä ja sen ainainen seurakumppani ruttotauti kulkivat paraikaa hirmukulkuansa ympäri poloista Suomennientä. Mutta Klaus Fleming ei ollutkaan niitä ihmisiä, joita sääli ja surkuttelu olisi voinut peräyttää tehdystä päätöksestä.
Huhtikuu oli näin alkanut, ja varustukset alkoivat jo valmistua. Väki ja muona jo saapui saapumistaan Turkuun. Sotalaivoihin, joita Fleming tavallisesti piti Pikkalan satamassa Siuntion pitäjässä, ruvettiin jo asettamaan tykkejä. Entisten alusten lisäksi keräiltiin talonpoikaisia haaksia, jopa suurempia veneitäkin. Uteliaisuudella ja levottomuudella odottivat kaikki ihmiset jäiden lähtöä, kesän tuloa, jolloin noiden "kahden kovan piti kokea, meidän pojan ja herttuan". Mutta toisin ihminen päättää, toisin monesti säätää Kaikkivaltias.
Kaksi viikkoa pääsiäisen jälkeen matkusti Klaus herra vielä kerran Pikkalaan. Hän tahtoi jouduttaa laivastonsa varustamista. Mutta muutamia päiviä siellä oltuansa sairastui hän yht'äkkiä kovasti heti päivällisen jälkeen. Yli 60-vuotisen vanhuksen ruumis ei kestänyt tuota lakkaamatonta, väsymätöntä puuhaa. Taudistaan huolimatta läksi Fleming sittenkin taas matkalle, aikoen Perniön kuninkaankartanoon, johon hän oli käskenyt Ebba rouvan vastaansa. Mutta kesken tietä raukenivat hänen viimeisetkin voimansa. Hän kannettiin reestä talonpoikaiseen tupaan Pohjan kirkon vieressä. Vaivoja tai kipuja ei sairas sentään tuntenut, ainoastaan suurta heikkoutta. Senvuoksi hän ei ensi alussa ollutkaan tilastansa kovin huolissaan. Mutta voimien nopea riutuminen ilmoitti pian hänelle, että hänen loppunsa oli jo lähellä. Silloin Fleming käski välskärin, joka hoiti häntä, lukea jotakin lohduttavaa kirjaa. Rauhallisena, ainoastaan huolissansa sen johdosta, ettei saanut vielä kerran puhutella puolisoaan, nukkui Klaus herra kuolemaan yöllä huhtik. 13:tta päivää vasten v. 1597. Ruumis kuljetettiin ensi aluksi Turun linnaan.
Tämmöisen miehen kuolema nosti tietysti sangen erilaisia tunteita. "Jumala", virkkoi herttua sen kuultuansa, "on rangaissut Klaus herran pahat rikokset, antaessaan hänen kaatua näin äkkiä, kesken julmuuttansa." Mitä Suomen talonpojat arvelivat, kun sanoma levisi heidän sortajansa kuolemasta, siitä ei ole meillä mitään tietoa. Mutta arvattavasti hengähti nyt rahvaankin rinta huokeammin. Kuninkaan puoluelaiset sitä vastoin olivat synkässä surussa, melkein epätoivossa. "Pää on poissa", kirjoitti yksi heistä, "ja kaikki jäsenet nyt horjuvat, hajoovat!" Monipa, sekä ystävä että vihollinen, ei tahtonut uskoa marskin kuoleman olleen aivan luonnollisen. Niin äkkiä, niin arvaamatta oli se tapahtunut, juuri ratkaisevalla hetkellä. Mitkä syyttivät herttuata arvellen, että hän varmaan oli syöttänyt veriviholliselleen myrkkyä. Mitkä sitä vastoin luulivat Klaus herran taudin "panemataudiksi", jonka joku Pohjanmaan noita oli nostattanut ampumalla taikanuolen.
13. Klaus Fleming.
Klaus Fleming oli vanhaa, mahtavaa Suomen aatelissukua. Hänen isänsä oli Eerikki Fleming, Kustaa Vaasan uskollinen ja taitava sotakumppani, josta jo on ollut useasti puhe näissä kertomuksissa. Äiti, Hebla Sparre, oli ruotsalainen; hänenkin isänsä oli ollut mainio Kustaa Vaasan sotakumppani, Sigge Sparre. Klaus Flemingin syntymävuodesta ja -paikasta ei ole meillä mitään tietoa. Arviolta vaan voimme päättää, että hän syntyi noin 1535 vuoden seuduilla jossakin isänsä maakartanossa. Luultavasti vietti hän lapsuutensa ajan enimmäkseen Kuitian kartanossa Paraisten pitäjässä, likellä Turkua. Siellä hän näkyy saaneen kasvaa jokseenkin kuritonna, koulutonna, niinkuin karhunpentu korvessa. Tällä lailla hänestä tuli vahva ja uljas urho, taitava kaikissa ruumiin harjoituksissa. Erittäinkin kehuttiin häntä kelpo suksimieheksi. Mutta kirjaoppi sitä vastoin jäi aivan vähiin, ja sivistyneen seuraelämän tavoista ei hänellä ollut paljon tietoa. Perätöntä valhetta kuitenkin on eräs juttu hänen oppimattomuudestansa, jonka vihamiehet panivat liikkeelle. He sanoivat Flemingin saaneen niin peräti vähän oppia vieraita kieliä, että muiden oli vaikea ymmärtää hänen ruotsin puhettansa. Mutta Klaus herran monet ruotsinkieliset kirjeet todistavat aivan päinvastoin, sillä ne ovat aivan selvää ruotsia. Kumma olisikin ollut, jollei hän olisi osannut ruotsia. Sillä hänen synnyinseutunsa oli aivan ruotsinkielinen, ja olihan hänen äitinsäkin Ruotsista kotoisin. Paitsi sitä näyttävät Suomen korkeammat aatelisherrat jo silloin käyttäneen enimmäkseen ruotsia keskinäisissä puheissaan.
Klaus herran veljet ja sisaret kuolivat kaikki nuorina; siten jäivät vanhempien kuoltua kaikki suvun talot ja tavarat yksistään hänen omaksensa. Kuinka suuri rikkaus hänelle tämän perinnön kautta karttui, sen voimme päättää siitä, mitä mainitaan tulleen Hebla rouvan leskenosaksi (kolmas osa pesästä). Hän oli, paitsi kaikellaista irtainta tavaraa, saanut yhden kivitalon Turussa ynnä maatiluksia yhdessätoista eri paikassa, joiden vuositulot yhteensä tekivät 160 viljatynnyriä. Olipa Kuitian kartano tykeilläkin varustettu, niinkuin kuninkaallinen linna ainakin. Klaus herra kuitenkin asuskeli tavallisesti Syrjän l. Svidjan kartanossa, Siuntion pitäjässä, jonka johdosta Suomen talonpojat mainitsivat häntä "Kaski-Klauksi" (svidja = kaski). Vielä suuremmaksi eneni Flemingin rikkaus, kun hän v. 1573 nai neiti Ebban, joka oli mahtavaa Stenbock-sukua. Tämän naimisen kautta hän luultavasti sai ne maatilukset, jotka hänellä mainitaan olleen Ruotsissa; sillä hänen rouvansa oli ruotsalainen samoin kuin hänen äitinsäkin.
Nuori junkkari, jonka vanhemmat olivat niin mahtavat ja paitsi sitä kumpikin kuninkaan hyvässä suosiossa, pääsi tietysti aikaisin tärkeihin toimiin ja valtaviin virkoihin. Semmoista luottamusta ansaitsi hän muuten omienkin hengenavujensa vuoksi. Sillä hänen älynsä, joskin sitä ei ollut opilla harjoitettu, oli luonnostaan tarkka ja terävä, ja aikainen kokemus elämän koulussa täytti monessa suhteessa tieteellisen opetuksen vajavuudet. Ensi kertaa on nuori Klaus Fleming päällikkönä Kustaa Vaasan aikuisessa sodassa. Hänelle uskottiin silloin Savon suksimiehet johdettaviksi, kun tiedettiin hänen olevan hyvän hiihtäjän. Eerikki kuninkaan ja Juhana herttuan riidassa piti hän edellisen puolta suurella taidolla ja hyvällä menestyksellä. Vähemmin myötäinen sitä vastoin oli hänelle onni Tanskan sodassa, jossa hän ajoittain johti laivastoa. Tätä vastoinkäymistä rupesi epäluuloinen Eerikki luulemaan tahalliseksi petokseksi, ja uhkasi Flemingille rangaistusta, jopa kuolemaakin. Nytpä Klaus herra todenteolla tuli uskottomaksi ja luopui herttuain puolelle, kun he nostivat kapinan. Mutta tämä olikin aivan ainoa kerta, jolloin Fleming seisoi kruunupään kuninkaan vastustajien riveissä. Siitä lähtien hän aina palveli hallitsijoitansa järkähtämättömällä kuuliaisuudella. Niin esim. hän Räävelissä v. 1589 oli ainoa valtaneuvoksista, joka ei kirjoittanut Juhanalle ja Sigismundille lähetettävän varoitus- ja nuhdekirjeen alle. Molemmat kuninkaat palkitsivatkin uskollista palvelijaansa rajattomalla luottamuksella ja mahdollisimman suurilla suosionosoituksilla. Juhanan kruunausjuhlassa koroitettiin Fleming jo vapaaherran arvoon, ja vapaaherrakunnaksensa hän oli saanut Viikin kartanon Siuntion pitäjässä ynnä kahdeksan sen alle kuuluvaa kylää. Vuonna 1582 hän piti jo yliamiraalina koko Ruotsin valtakunnan laivaston hallussansa; ja kuusi vuotta myöhemmin muutti Juhana tähän virkaan kuuluvan arvonimen vielä komeammaksi, nimittäen Flemingin valta-amiraaliksi. Vuonna 1590 pääsi Klaus herra Uplannin ja samassa koko pohjoisen Ruotsin laamanniksi, sitä paitsi oli hänellä jo ennestään tuomarinvalta Suomessa koko Pohjanmaan yli. Heinäkuussa 1591 hän viimein asettui koko loppuiäkseen synnyinmaahansa. Silloin näet määrättiin hän Suomen ja Viron ylimaaherraksi ynnä myös kaikkien niiden sotajoukkojen ylipäälliköksi, jotka näissä molemmissa maakunnissa majailivat. Tätä jälkimäistä virkaa seurasi myös pian valtamarskin arvonimi, palkinnoksi Venäjän sodassa osoitetusta johtajataidosta. Kuinka Fleming sitten Sigismundin antaman rajattoman valtuuskirjan nojalla hallitsi Suomenmaata itsenäisenä, itsevaltiaana kuninkaana, ainoastaan sitä nimeä vailla, siitä ovat edelliset luvut jo kylliksi kertoneet.
"Nuorna on vitsa väännettävä", niin sanoo vanha sananlasku. Se kävi myös Flemingin suhteen toteen. Ne raa'at tavat ja törkeät puheet, jotka hän nuoruudessaan oli oppinut isänsä tallirenkien ja huovien seurassa, ne pysyivät hänessä hänen elämänsä loppuun asti. Klaus herra, vaikka hän olikin talonpoikien pahin polkija ja ylenkatsoja, oli itse käytökseltään törkeimmän talonpojan tapainen. Nenäänsä esim. hän pyyhki takin hihalla. Muutenkaan hän ei näytä olleen kovin suuri puhtauden harrastaja; siihen lienevät viitanneet nuo pilkkanimet Kaski-Klaus ja nokinenä, joilla Suomen talonpojat usein mainitsivat häntä. Pöydässä oli Fleming kovin ahnas; usein hän ahtoi yhdeksi ateriakseen vatsaansa kokonaisen sianreiden, muuta ruokaa lukuunottamatta. "Sika syöpi sian suuhunsa" oli Kaarle herttuan tavallinen pilkkalause, kun Flemingin tavaton ruokahalu tuli puheeksi. Kömpelön käytöksensä tähden joutui Klaus herra tietysti sivistyneissä seuroissa naurun ja pilkan alaiseksi. Puolassa, jossa hän kävi kuninkaaksi valitun Sigismundin saattomiehenä, väännettiin siitä syystä hänen arvonimensä sangen sukkelalla tavalla. Puolalaiset aatelisherrat näet eivät nimittäneet häntä keskenään Dominus Admiralis (amiraali herraksi), vaan Dominus Admirabilis (eriskummalliseksi herraksi). Samaten myös Kaarle ja valtaneuvokset Ruotsissa yhä ampuivat häneen kokkasanojansa.