Näitä pilkkaajiansa Fleming puolestaan vihasi tulisimmalla vimmalla. Sillä hän oli yhtä leppymätön vihassansa kuin uskollinen ystävyydessään. Missä hänellä oli syytä kostaa, siinä hän ei pitänyt oikeudestakaan mitään lukua. Sen osoitti hän esim. silloin, kun hän istui tuomarina tutkimassa vihamiestänsä Kaarle Hornia Joananlinnan antautumisen vuoksi. Samoin nähtävästi paisui hänen sydämensä ilosta, kun hän nyt viimeisinä vuosinaan sai tehdä kiusaa Ruotsin valtaneuvoksille, jopa myös itse Kaarle herttualle.
Vaikutin, joka näinä viimeisinä vuosina ohjasi kaikkia Klaus herran tekoja, oli kuitenkin alkuansa parempaa laatua. Se oli uskollisuus laillista hallitsijaa kohtaan, jota Suomen miehet kaikkina aikoina ovat pitäneet jaloimpana kansallisavunansa. Mutta Flemingin uskollisuus meni yli kaiken määrän, se oli umpiuskollisuutta, joka tukehutti kaikki muut ihmistunteet. Sitä ei pidä kuitenkaan kovin kummeksia, että hän kuninkaansa edun vuoksi oli tyly talonpojille. Sillä se kuului Fleming-suvun perintövikoihin; sen Klaus herra oli oppinut jokapäiväisestä kokemuksesta isänsä, tuon mainion rahvaansortajan, kodissa. Mutta hän uhrasi kuninkaan tähden myös uskontonsa, jota hän kuitenkin lienee pitänyt pyhänä.
Klaus Flemingin muisto on säilynyt jälkimaailmalle tässä sangen mustassa muodossa. Muistettava on kohtuuden vuoksi kuitenkin, että hänen historiansa on yksistään vihamiesten kirjoittama. Moni hyvä avu, joka olisi varmaankin saattanut lievittää yleistä mustuutta, on tällä tavoin jäänyt kertomatta. Suoruutta, rehellisyyttä kuitenkin muutamat myöntävät hänessä olleen, vaikka tosin toiset sitä vastoin soimaavat häntä kavalaksi. Mutta hänen urhouttansa ja sotataitoansa eivät ole pahimmatkaan pahansuovat uskaltaneet halventaa.
14. Arvi Stålarm ja Kaarle herttuan ensimäinen retki Suomeen.
Flemingin kuoltua asetti Sigismund Arvi Eerikinpoika Stålarmin ylimäiseksi käskynhaltijakseen Suomenmaahan. Stålarm oli lempeä, iloinen herra, jota kaikki rakastivat; hän oli rehellinen, tarkkatuntoinen kaikissa asioissa. Mutta hänessä ei ollut sitä rautaista sydäntä, rautaista kättä, joka olisi voinut estää Sigismundin asiaa "horjumasta". Sillä olipa hän itsekin salaa sydämessään horjuvainen. Vannotun uskollisuusvalansa tähden hän katsoi velvollisuudekseen taistella kuninkaan puolesta; mutta sittenkin hän monesti epäili, oliko siitä hyötyä isänmaalle. Erittäinkin pelkäsi hän puhdistetun opin sortamista, jos Sigismund kokonaan pääsisi voitolle. Tämä puolinaisuus tuumissa synnytti tietysti myös puolinaisuutta toimissa. Retkestä Ruotsiin ei ollut enää puhettakaan; eipä enää jaksettu omaakaan maata täydesti suojella. Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, valloitti herttuan omaksi koko Pohjanmaan. Suomen herrat eivät siihen tehneet muuta kuin että asettivat vartijaparven maakunnan rajalle.
Sotaväkikin rupesi epäilemään puolustettavan asian oikeutta. Sitä paitsi soturit myös epäilivät; tokko he voisivat saavuttaa voittoa uuden, oudon päällikön johdolla, ja alkoivat pelätä herttuan kostoa, jos he jäisivät tappiolle. Kaiken sen lisäksi he vihastuivat vielä nykyiseen laivaston päällikköön ja Turun linnan isäntään, Pentti Severinpoika Juusteniin. Tämä herra oli näet niin kitsas, ettei hän antanut heille palkkaa eikä ruokaa, ja pisti säästöt omaan taskuunsa. Meriväki teki viimein salaisen liiton; he aikoivat viedä koko laivaston herttuan käsiin. Tämä vehje tuli kuitenkin päällikköjen tietoon, ennenkuin sitä oli keritty panna toimeen. Stålarm tuotti laivat Aurajoen suuhun, linnan suojaan. Sitten hän vielä kuljetti kaikki tykit aluksista maalle ja asetti ne linnansa muureille. Täten oli tosin nyt laivasto täydessä turvassa; mutta ei siitä sentään ollut enää herttuallekaan mitään vahinkoa.
Kohta tämän jälkeen kutsui Arvi herra koko linnanväenkin kokoon, sekä tykki- että jalkamiehet. Hän pelkäsi näet täydellä syyllä, että petturuus voisi heihinkin levitä. "Tahdotteko," kysyi hän heiltä, "puolustaa tätä linnaa urhoollisesti, niinkuin kuninkaan uskollisten miesten sopii?" Yksi joukosta astui silloin rohkeasti esiin ja ilmoitti; "Ei voi olla oikein, että tappelemme Kaarle herttuata vastaan; sitä minä en milloinkaan uskalla tehdä." Mutta hänet kopattiin kiinni ja mestattiin paikalla. Tietysti olivat sitten muut ääneti; mutta he eivät kuitenkaan tulleet siitä sen luotettavammiksi.
Sillä välin näin laulaa vanha senaikuinen runo:
Hyvä herra, herttu Kaarle, Ruotsin kultainen kuningas, hangitseepi haaksiansa, laitteleepi laivojansa, tuli Turun vierahaksi, Suomen suureksi hyväksi, linnan liiaks vierahaksi.
Lähelle tultuansa herttua lähetti kirjeen Turkuun. Hän tarjosi vielä sovintoa ja käski Suomen herrat puheillensa. Mutta Stålarm vastasi, että kuningas oli kieltänyt kaikki keskustelut, joiden johdosta hänen valtansa voisi vähentyä. Muutamat muista Suomen herroista laskivat vielä pilkkasanoja lisäksi ja käskivät herttuan rukoilla Jumalalta koillistuulta, jotta hän pääsisi kiireesti takaisin Ruotsin rannoille. Runo kertoo vastauksen kuuluneen täten: