Linnan ilkeät isännät, purit huulta, väänsit päätä; kovasti kovat puhelit, valjut vastasit valjusti: "heidät heitämme merehen, haahdet hakkaamme haloiksi, venheet särjemme vesille!"
Tätä uhkausta he koettivatkin todella täyttää voimiansa myöten, kun Ruotsin laivasto tuli näkyviin Ruissalon ja Hirvisalon välisessä salmessa. Linnasta lentävä luoti taittoi maston itse herttuan aluksesta. Silloin herttua kääntyi pois ja kiersi laivastoineen Hirvisalon ympäri. Näin hän 7 p. syysk. 1597 pääsi Nummen pitäjän rantaan, Ruskeakallion niemen kohdalle, joka jo oli mannermaata ja ainoastaan parin virstan päässä Turusta. Tänne hän laski sotaväkensä maalle. Stålarm kohta riensi estämään; mutta hänen huovinsa hevosineen eivät voineet rantalouhikossa tehdä suurta haittaa.
Täten saatuansa jalansijan Suomen rannalla, Kaarle herttua uudisti sovintotarjoumuksensa ja käski taas Suomen herrat puheillensa. Tälläpä kertaa tulikin myöntävä vastaus; onnistunut maallenousu oli nähtävästi masentanut heidän uhkarohkeuttansa. Keskustelu määrättiin pidettäväksi Kupitsan (nyk. Kupittaan) lähteen partaalla, aivan Turun kaupungin vieressä. Kummallakaan puolella ei rauhan hierojilla saanut olla enempää kuin viisikymmentä huovia seurassansa. Syysk. 9 p:nä 1597 aamulla saapuivat siis Kaarle herttua ja Arvi Stålarm määräpaikalle. Mutta kummallakin oli, vasten tehtyä sopimusta, koko sotavoima tykkineen päivineen takanansa. Siitä huolimat\a ruvettiin kuitenkin vaihtamaan panttimiehiä. Vaan ennenkuin se toimi oli päättynyt, tuli taas toinen seikka ilmi, joka ei millään muotoa sopinut rauhantuumiin. Yksi osa herttuan väkeä oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt kierroksen; nyt se seisoi keskitiellä suomalaisten leirin ja linnan välillä. Tätä sanoi Arvi herra täydellä syyllä kavaluudeksi, ja vaati että herttuan väki jälleen vetäytyisi paikoillensa. Mutta Kaarle ei suostunut. Silloin aikoi Stålarm muuttaa asemaansa, päästäkseen jälleen likemmäksi linnaa. Mutta herttua oli luulevinansa, että suomalaisten liikkeellelähtö tarkoitti päällekarkausta. Hän huusi siis väelleen, käskien heidän olla varoillansa. Amiraali Scheel ei tyytynyt siihenkään. Hän päästi suustansa pahan kirouksen suomalaisten muka petoksen johdosta, ja käski alapäällikkönsä Pietari Stolpen hyökätä merimiehineen, peitsineen heidän kimppuunsa. Tämä arvaamaton rynnäkkö hämmästytti Suomen sotureita; osa kääntyi kohta pakoon. Herttua vielä laukaisutti tykkinsä, jotka kaatoivat pari huovia; silloin hajosivat Stålarmin väen tähteetkin. Herttua ei kuitenkaan lähtenyt heitä takaa ajamaan; hän muutti vain majansa Turun kaupunkiin. Arvi herra sai tällä tavoin aikaa seisahduttaa ja koota pakenevat miehensä, ja asettautui leiriin parin peninkulman päähän, josta he yhä häiritsivät vihollisia. Mutta puolentoista viikon kuluttua hän siirtyi äkkiä vieläkin syrjemmäksi ilman mitään ulkonaista pakkoa. Syynä oli luultavasti se, ettei hän saattanut täydesti luottaa omaan väkeensä, jota herttuan salaiset lähettiläät yhä kävivät viekoittelemassa. Yhden osan hän lähetti Hämeenlinnaan, toisen Savonlinnaan; itse hän vei tähteet Viipuriin.
15. Kaarle herttua valloittaa Turun linnan.
Kaarle herttua rupesi nyt vielä entistä kiivaammin ahdistamaan Turun linnaa. "Saarto"-vallit olivat rakennetut kolmeen kohtaan, nimittäin Myllyvuorelle[8], Vilkkilänmäelle ja Korpolaisvuorelle. Niistä hän oli pannut
jalkajoutset jahkamahan, kaikki pyssyt pylvimähän, suuret nuolet lentämähän, vitjat pitkät vinkumahan. Ampui linnan lipin-lapin, kastarit[9] ylös-alaisin. Kovin parkui knihti[10] parat, parkui herrain palvelijat, linnoja rikottaessa, kastareita kaadettaissa.
Niin suurta menestystä, kuin mitä runo tässä kuvittelee, ei ollut sentään piirittäjien ampumisella toden teolla. Paljon kaatui herttualta väkeä, ennenkuin rintavarustukset saatiin niin korkeiksi, että oli suojaa niiden takana. Alinomaiset syyssateet tekivät kaivamistyön sangen vaikeaksi, ja he täyttivät yhä piiritysojia. Eipä ollutkaan muuten Kaarlella varsinaisia piiritystykkejä. Hänellä oli vain tavalliset laivatykkinsä, jotka eivät tehneet kovin suurta vahinkoa.
Linnan päälliköt elivät siis hyvässä turvassa ja toivossa; antaumuksesta ei ollut puhettakaan. Kaarle oli heti kirjoittanut Flemingin leskelle ja tarjonnut vapaan poispääsön linnassa oleville aatelisrouville ja neidoille. Mutta ei otettu tätäkään kohteliasta ehdoitusta vastaan eikä edes lähetetty sanaakaan vastaukseksi. Silloin herttua suuttui ja ammutti vitjaluoteja[11] ikkunoita vastaan. Kerrankin, kun par'aikaa pidettiin linnassa yhteistä rukousta, lentää viuhahti tämmöinen suikale sisään ja leikkasi miehen kahtia, aivan Ebba rouvan vierestä. Mutta marskin leski ei säikähtynyt siitäkään: hän vain edelleen niinkuin ennenkin kulki miehestä mieheen kehoittaen heitä urhoollisuuteen ja lujuuteen.
Petos viimein kuitenkin sai aikaan, mihin herttuan tulikidat eivät olleet pystyneet. Linnanväki, niinkuin tiedämme, oli suuttunut ylipäällikköönsä, amiraali Juusteniin. Tämä heidän suuttumuksensa kiihtyi vielä yllytyksistä. Linnassa näet oli herttuaan salainen asianajaja, ruotsalainen ylioppilas, nimeltä Daniel Hjort, joka ennen oli ollut opettajana Klaus Fleming vainajan perheessä. Hänen viekoitustensa seuraukset alkoivat pian teoissakin näkyä. Tykkimiesten havaittiin ojentelevan kanuuniansa sillä lailla, että luodit tekivät piirittäjille niin vähän vahinkoa kuin mahdollista. Täytyi siis asettaa joka tykkimiehen viereen hovipalvelija viritetty pyssy kädessä valvomaan, että he rehellisesti tekisivät tehtävänsä. Sitä ei kuitenkaan saatu millään muotoa estetyksi, että kaikissa hyökkäyksissä aina karkasi suuria parvia herttuan puolelle. Pentti Juusten päätti sentähden vielä kerran julkisesti tutkia väkensä mieltä. "Sittenhän", arveli hän, "tiedämme kumminkin, keneenkä on luottamista."
Tykki- ja jalkamiehet kutsuttiin kaikki kokoon linnanpihalle, ja Juusten julisti, että kaikki, jotka niin tahtoivat, saivat vapaasti lähteä linnasta. Mutta niille, jotka pysyivät uskollisina, lupasi hän koroittaa palkkaa. Suuri joukko, paljoa useampia kuin mitä oli aavistettukaan, läksi silloin tiehensä. Ja kun jäljelle jääneet sitten kävivät ampumaan, ei se enää ollut mahdollista. Tykkien sisustat ja sankkireijät olivat ravalla tukitut. Sen kiusan olivat lähteneet kumppanit vielä tehneet heille muistiaisiksi.