Pakko oli nyt siis antautua. Mikonpäivänä syysk. 29 p:nä kello 7:n ja 8:n välillä torahti torvi linnan vallilta ja pyydettiin keskustelua. Herttua lupasi että, jos linna luovutettaisiin hänelle, niin ei tapahtuisi sen puolustajille mitään vahinkoa hengen, kunnian eikä omaisuuden puolesta, paitsi jos valtakunnan säädyt laillisella tuomiolla määräisivät jonkun rangaistuksen. Linnalaiset sitä vastoin vaativat, että tutkinto ja tuomio jätettäisiin siksi, kunnes kuningas itse tulisi maahan. Sillä välin he pyysivät saada olla rauhassa kotonaan. Sovittelua kesti jo toista päivää ja näkyi venyvän pitkäksi. Silloin herttua sen taas joudutti uudella kavaluudella. Linnanportin edustalla oli vahva etuvarustus, jossa seisoi kaksi riviä järeitä tykkejä, "muurin-murtimia", ja vieläpä kahdeksan pienempää tykkiä takana kolmantena rivinä. Tämän etuvarustuksen valloitutti herttua rynnäköllä, kesken aselepoa, kun parasta aikaa sovinnosta keskusteltiin. Yhdellä yrittämällä valloitettiin vielä lisäksi eräs pyöreä tornikin, jonka tuli oli tehnyt piirittäjille paljon vahinkoa. Nyt ei auttanut enää vastaanhangoitteleminen, täytyi kun täytyikin avata linnan portit. Juusten pyysi ja sai herttualta luvan lähteä linnasta syrjäportin kautta; sillä hän pelkäsi omia sotamiehiään. Alhainen sotaväki vannoi uskollisuusvalan herttualle ja meni hänen palvelukseensa; päälliköt sitä vastoin vietiin vangeiksi laivoihin.
Kaarle herttua oli joltakulta saanut sen tiedon, että muka linnassa oli salaisia ruutijuonia, joilla aiottiin räjähyttää hänet väkinensä ilmaan, kun he marssisivat sisään. Siitä syystä hän, käydessään tarkastamassa linnan kaikkia huoneita, käski Ebba rouvan seurata mukana koko ajan. Linnan kappelissa seisoi Klaus herran arkku lattialla; sodan tähden ei oltu vielä keritty sitä saattaa hautaan. Kaarle nostatti kannen arkun päältä; sillä hänelle oli juteltu, että marski ei ollutkaan kuollut, vaan mennyt pakoon Puolan maalle. Arkku muka vain oli täynnä hänen kultiansa, hopeitansa. Nähdessään siinä nyt verivihollisensa vihatut kasvot, herttua ei saanutkaan vimmaansa hillityksi. Hän nykäisi ruumista parrasta ja lausui kovasti kiroillen: "Eipä nyt sinun pääsi pysyisi kauan lujana kaulassa, jos vielä eläisit!" Mutta Ebba rouva vastasi siihen ylpeästi: "Ette te, herttuallinen armo, olisikaan päässyt tänne, jos minun herravainajani vielä olisi elossa!" Samaa leppymätöntä kostonhimoa osoitti Kaarle sitten vähän myöhemminkin. Suomen aatelisherrat pyysivät saada juhlallisesti saattaa marskin ruumiin hautaan. Mutta sitä ei heille sallittu. Aivan hiljaisuudessa, ilman mitään komeutta ja koreutta, vietiin Klaus herra viimeiseen lepokammioonsa, Paraisten kirkkoon. Juuri samalla aikaa läksi toinen saattojoukko aivan toisella mielellä pohjoiseen päin. Flemingin pahimmat viholliset, nuijamies-päälliköt, olivat päässeet kahleistansa, ja lähetettiin nyt takaisin omaan kotiinsa. Vapautensa lisäksi oli Hannu Krankka, ja samoin luultavasti moni muukin, saanut vielä toisenkin lahjan herttualta. Hänelle oli näet suotu veronvapaus tilallaan.
Edemmäksi ei herttua mennytkään tällä retkellänsä. Hän ei uskaltanut jäädä talveksi Suomenmaahan, etteivät hänen vihamiehensä Ruotsissa sillä aikaa saisi tilaisuutta tehdä häiriötä. Eikä myöskään ollut enää aikaa saada ennen meren jäätymistä muita Suomen linnoja valloitetuiksi. Tuskinpa saattoi herttua sitäkään toivoa, että Turun linna voisi kauan olla suomalaisten käsiin takaisin joutumatta. Siitä syystä hän päätti riistää sieltä kaikki paremmat puolustuskeinot, jotta hänen toisten olisi helpompi sitä valloittaa. Kaikki järeämmät tykit ja samoin myös Suomen laivasto oli vietävä Ruotsiin. Linnaväeksi jätettiin Juustenin entiset miehet, ja päälliköiksi asetettiin kolme suomalaista herraa, veljekset Klaus ja Lauri Fleming, Louhisaaren sukua, ja Yrjö Horn, jotka eivät olleet pitäneet yhtä marskivainajan kanssa.
Lokakuun 26 p:nä läksi herttua paluumatkalleen, vieden kaikki saaliit kanssansa. Paitsi sitä hän myös kuljetti Ruotsiin vangitut herrat ynnä Ebba rouvankin tyttärineen, ja kaikki muut Turun linnassa olleet suomalaiset aatelisnaiset. Linnan juhlasalin oven yli oli hän ennen lähtöänsä piirtänyt latinaksi nämät uhkaavat ja varoittavat sanat:
Tänne Kaarle mä sain, hajotin kapinalliset, voitin; täältä mä lähden taas, en yhtään jälkeä jättäin. Mut takaisin tulen; peljätkööt mua pettäjät silloin, silloin armoa ei ykskään syyllinen saa.
16. Makkararetki.
Muutamien kuukausien kuluttua tulikin, niinkuin herttua aavisti, Turun linna jälleen Stålarmin haltuun. Linnaväki, ne samat petturit, jotka olivat olleet syynä taannoiseen antautumiseen, osoittivat nytkin taas yhtä suurta uskottomuutta. Herttuan määräämä palkka ja elatus oli heidän mielestänsä liian niukka. Väkensä epäluotettavuuden vuoksi eivät siis linnanisännät olisi voineet tehdä suurta vastarintaa. Mutta eivätpä he sitä yrittäneetkään; he sopivat Stålarmin kanssa ja rupesivat hänen kanssansa yksiin tuumiin. "Minä näen", sanoi siitä suuttunut Kaarle herttua, "ettei suomalaisissa yhdessäkään ole rehellisyyttä eikä kunniaa, ei enempää kuin sammakossa on höyheniä!"
Arvi herra rupesi nyt suuriin varustushankkeisiin. Sillä nytpä näytti tulevan täysi tosi Sigismundin yhä uhkaamasta retkestä Ruotsinmaalle. Kaarle herttuan voitollinen käynti Suomessa oli vihdoin viimeinkin saattanut "huomispäivä-kuninkaan"[12] tuumasta toimeen. Kevään tullessa hän oli muuttanut asuntonsa Preussiin, ja pestasi ahkerasti sotamiehiä. Hänen aikomuksensa oli mennä Etelä-Ruotsin kautta, koska hän tiesi siellä olevan paljon hänen ystäviänsä. Suomalaisten puolestaan piti valloittaa Tukholma ja sieltä marssia hänen avukseen.
Varustusten kuntoonsaaminen ei ollut Arvi herralle helppo tehtävä. Kuningas itse lähetti aivan pienen rahasumman; eikä Suomen talonpojiltakaan ollut ylen paljon saatavana, sillä tuo vihattu linnaleiri oli nyt juuri tullut lakkautetuksi Sigismundin käskystä. Stålarmin täytyi ottaa melkein kaikki kulungit omasta tahi muiden Suomen herrojen kukkarosta. Kaikki nämät uhraukset hän teki kuitenkin mielellänsä; sillä uskollisuus oli nyt hänen sydämessään voittanut kaikki epäilykset. "Parempi on kuolla", lausui hän, "kuin kuulla itsestään mainittavan, että mies on vannonut uskollisuusvalan kahdelle esivallalle!" Kultavitjatkin hän riisui kaulastansa ja riisti hopeamaljat pöydältään, pannen ne pantiksi kruunulle annetuista lainoista.
Tällä tavoin oli Arvi herra saanut 25 isompaa laivaa kuntoon, kussakin 4-6 tykkiä, ynnä vielä lisäksi suuren joukon pieniä haaksia. Väkeä hänellä oli neljättä tuhatta. Niissä oli, paitsi Suomen sotureita, jommoinenkin joukko Vironkin aatelisherroja palvelijoineen, jotka kuninkaan käskystä olivat tulleet avuksi. Heinäkuun alussa vei Stålarm sotavoimansa Ahvenanmaan saaristoon ollaksensa siellä likempänä, kun häntä tarvittaisiin. Heinäkuun 24 p:nä 1598 tuli viimein tuo kauan ikävöity sanoma, että kuningas oli Ruotsin rannalle saapunut. Suomalaiset heti nostivat riemuiten ankkurinsa ja joutuivat seuraavana päivänä Gröneborgin satamaan, joka oli vain kuuden peninkulman päässä Tukholmasta. Siellä Stålarm vei sotamiehensä maalle ja rakensi itselleen vahvan leirin.