Suomalaisten tulo nosti Uplannin talonpoikien parissa hirmuisen kauhistuksen. Tässähän nyt olivat ne rahvaanteurastajat, jotka olivat panneet toimeen verilöylyjä ympäri koko Suomenmaan. Eipä tämä kauhistus masentanut sentään Ruotsin miesten rohkeaa mieltä. Urhoollisesti kokoontuivat talonpojat, monta tuhatta luvultaan, ja marssivat vihollisiansa vastaan. Päällikköinä oli kaksi Upsalan professoria, meidän vanha tuttavamme Nikolaus Bothniensis ynnä hänen virkaveljensä, Jaakko Schinnerus. Olisiko näiden syväoppisten herrojen latinassa ja talonpoikien nuijissa ollut tarpeeksi vastusta Suomen huovien terävälle teräkselle, sitä lienee lupa hiukkasen epäillä. Mutta he eivät saaneetkaan tilaisuutta mitellä voimiansa. Arvi herra sai Ruotsissa kohta tietää, että sanoma kuninkaan tulosta oli ollut vain perätöntä huhua. Samassa myös hänelle ilmoitettiin, että herttuan laivasto läheni ja aikoi sulkea häneltä kotitien. Tästä syystä hän purjehti jo heinäkuun 28 p:nä takaisin Suomeen. Upsalan professorit ja Uplannin talonpojat tapasivat leirin tyhjänä. Ainoastaan suomalaisten evässäkkejä, jotka olivat täynnä makkaroita, kuuluu joku määrä jääneen ruotsalaisille saaliiksi. Siitä pantiin sitten tälle suomalaisten turhalle yritykselle pilkkanimeksi Makkararetki. Herttuan laivasto, amiraali Scheelin johdolla, läksi suomalaisia takaa ajamaan ja tappoikin jonkun sadan, jotka Ahvenanmaan saaristossa vielä kuhnustelivat. Scheel jäi sitten näille vesille, estääksensä suomalaisia uudestaan yrittämästä.
Pari päivää Stålarmin lähdettyä kuningas saapui todella Ruotsiin, tuoden 5,000 sotamiestä kanssansa. Onni oli nyt ensi alussa hänelle sangen myötäinen. Vahva Kalmarin linna avasi hänelle kohta porttinsa. Maakunta maakunnan, kaupunki kaupungin perästä seurasi tätä esimerkkiä, taipuen hänen puolelleen. Jopa oli itse Tukholmakin sigismundilaisten käsissä. Ensimäinen kahakka herttuan väen kanssa oli voitollinen. Jos nyt suomalaiset olisivat tehneet tehtävänsä, niin olisi Kaarle herttua ollut hukassa. Mutta meidän miesten laivasto ei päässyt liikkeelle moneen viikkoon. Alinomaiset tyynet tai vastatuulet olivat heitä pidätelleet. Paitsi sitä väijyeli Scheel yhä vielä Ahvenanmaalla.
Syyskuun keskipaikoilla viimein kääntyi tuuli, jolloin Scheelkin riensi etelään herttuan avuksi. Nyt toi Aksel Kurki yhden osan Suomen laivastoa Tukholmaan. Mutta Stålarm ynnä hänen kanssansa toinen puoli väkeä viivytteli yhä vieläkin. Monikkalan herra pohjalaisineen näet hankki tullaksensa Turkua vastaan, niinpian kuin Suomen huovit olisivat lähteneet. Vasta kun Monikkalan herra oli saatu vangiksi, uskalsi siis Stålarm mennä Ruotsiin. Hän saapui sinne lokakuun ensi päivinä. Mutta silloin olikin otollinen hetki mennyt ohitse.
Kuninkaan väki oli syyskuun 25 p:nä tullut perinjuurin voitetuksi ratkaisevassa Stångebron tappelussa. Vähän aikaa sen perästä pakeni Sigismund Puolanmaalle. Synkällä mielellä ja pahaa aavistaen purjehtivat Suomen herrat jälleen kotiinsa.
17. Suomalaisten hankkeet.
Sillä aikaa kuin herttuan laivasto vastatuulen tähden viivyskeli Ahvenanmaan vesillä, panivat sigismundilaiset kaikellaisia keinoja liikkeelle, saadakseen sen käsiinsä. Ensin he koettivat viekoitella itse ylipäällikköä. Sigismund lupasi Scheelille 600 Puolan tukaattia jokaisesta laivasta; sen lisäksi vielä elinkautisen eläkkeen ynnä suuren suosionsa ja armonsa. Mutta Scheel lähetti kaikki tämmöiset kirjeet herttuan luettavaksi.
Silloin viritettiin sen sijaan toinen salavehje. Flemingin leskeä tyttärinensä pidettiin Tukholmassa vankina rahapajamestari Van Wijkin talossa. Siellä tuli Van Wijkin poika, kaunis, innokas nuorukainen tutuksi nuorten neitien kanssa ja rakastui tulisesti yhteen heistä. Ebba rouva lupasi nyt Van Wijkille tyttärensä puolisoksi, jos hänen, joka oli sotalaivan kapteenina, onnistuisi saada Scheelin laivasto kuninkaan puolelle. Van Wijk rakkaudeninnossansa suostui hänelle ehdoitettuun vaaralliseen ansiotyöhön. Hän läksi takaisin laivaansa vieden kanssaan salaisia kirjeitä sekä Ebba rouvalta että muiltakin kuninkaan ystäviltä. Ahvenanmaalla hän rupesi sitten puhelemaan milloin tämän, milloin toisen virkaveljensä kanssa, osoittaen heille, miten tarpeellista olisi, että he hyvissä ajoin turvautuisivat kuninkaan armoihin. Olivathan nyt jo melkein kaikki korkeimmat ja mahtavimmat herrat luopuneet herttuasta. Asia tuli viimein ala-amiraali Stolpen korviin, vaan ei ollut tällä kuitenkaan täysiä todistuksia kavaltajaa vastaan. Stolpe pani silloin toimeen laivassansa suuret juomingit, joihin hän kutsui kaikki kapteeninsa. Ilon noustua korkeimmilleen ehdoitti hän, ikäänkuin vallattomuudesta, että joka maljaa juotaessa aina yksi vaatekappale riisuttaisiin päältä. Itse hän sen teki ensiksi, ja muiden tietysti täytyi seurata hänen esimerkkiänsä. Ensin riisuttiin nutut, sitten housut, kengät j.n.e., kunnes viimein herrat istuivat kaikki aivan paitasillaan. Mutta pois riisutut vaatteet, jotka olivat viskatut kajuutasta ulos, tutki oven takana muuan Stolpen palvelijoista. Van Wijkin taskusta löydettiin yllämainitut salaiset kirjeet. Nuori kapteeni koki kuitenkin puolustaa itseänsä, väittäen kirjeiden hänen tietämättänsä tulleen sinne. Mutta Scheel luki silloin kirjeen, jonka tämä oli saanut Laskilta, eräältä Sigismundin seurassa tulleelta puolalaiselta herralta. Siinä koetettiin uudestaan viekoitella Scheeliä ja oli sanottu, että hän saisi tarkemmin Van Wijkin kanssa sopia ehdoista. Useammat laivankapteenit myös todistivat, että syytetty oli yrittänyt houkutella heitä pettureiksi. Kieltämisestä ei siis enää ollut apua. Van Wijk tuomittiin kuolemaan. Hän vietiin erääseen saareen, sidottiin puuhun ja ammuttiin. Sanotaanpa itse tylyn herttuankin säälineen, että oli täytynyt tappaa tuo kaunis nuorukainen.
Puolasta kirjoitti Sigismund Suomen herroille ja käski heidän taas valmistautua tulevaksi kesäksi. Silloin muka aikoi hän uudestaan käydä Ruotsissa, suuremmalla sotavoimalla. Herkkäuskoiset Suomen miehet taas antoivat pettää itsensä. He vastasivat siis kieltävästi kaikkiin herttuan sovintotarjouksiin, ja ryhtyivät täydellä toimella sotahankkeihin. Kulungit täytyi nytkin niinkuin ennen ottaa omasta kukkarosta; sillä kuninkaan lähettämä summa oli aivan vähäinen.
Kerkesi näin kevät, saapui suvi, vaan ei Sigismundin aiotusta retkestä kuulunutkaan sen enempää. Sitä vastoin saapui sangen huolestuttavia sanomia Ruotsista, miten herttua siellä kaikin voimin hankkieli uutta retkeä Suomeen. Tuskissansa lähettivät Suomen herrat lähettilään kuninkaan puheille. Mutta Sigismund ei ilmaissut hänelle tuumiansa, lausui vain mahtavasti rintaansa lyöden: "Tässä on meillä salaisuus, jota ei tällä kertaa vielä saa tietää!" Lähettiläs ei kuitenkaan tyytynyt siihen vastaukseen, vaan rukoili hartaasti edes jotakin apua. Silloin kuningas sanoi lähettäneensä rahaa Liivinmaalle, eversti Fahrensbachille; niillä piti pestattaman 1,700 ratsumiestä Suomeen vietäviksi. Tämän tiedon saatuansa lähetti Stålarm kohta erään Stilchen nimisen palvelijansa Liivinmaalle jouduttamaan apuväen tuloa. Mutta Fahrensbach vastasi vasta saaneensa rahat; hän ei ollut siis vielä kerinnyt saada mitään väkeä. "Mihinkä keinoon sitten suomalaisten tulee ryhtyä?" kysyi hämmästynyt lähettiläs. — "Heidän täytyy", kuului Fahrensbachin vastaus, "kestää vaara omin päin kuninkaansa tähden. Ja vaikkapa Kaarle herttua nyt valloittaisikin koko Suomen ja kaataisi heidät kaikki, niin kyllä me sitten sentään karkoitamme hänet sekä Suomesta että myöskin Ruotsista." — "Herra Jumala armahtakoon!" huusi Stilchen. "Sittenhän meidän miesparat ovat petetyt ja hukassa!"
18. Herttua Kaarlen toinen retki Suomeen.