Elokuun alkupäivinä 1599 ilmaantui Scheel herttuan etujoukon kanssa Kastelholman edustalle. Sen linnan olivat näet suomalaiset talven aikana ottaneet omaksensa. Sitten olivat ruotsalaiset useamman kerran käyneet sitä takaisin valloittamassa; mutta heidät oli aina tulisella kyydillä lähetetty kotiin. Linnan isäntä, Salomon Ille, ei ollut siis nytkään huolissansa. Ampumisen alkaessa pani hän ikäänkuin uhallaan suuret juomingit toimeen linnan toisella kulmalla, mihin eivät luodit käyneet. Mutta kesken mässäämistä tulla tuprahti yht'äkkiä iso tykinkuula pitosaliin sisään. Vihollinen näet oli saanut uuden patterin rakennetuksi sillekin puolelle. Tämä yksi ainoa luoti pani Ille paran pään kokonaan pyörälle. Kohta paikalla hän avasi porttinsa ja antautui ilman mitään ehtoja voittajien armoille. Alhainen linnaväki päästettiin vahingoittamatta kotiin menemään; mutta päälliköt tuomittiin kuolemaan sen johdosta "että he olivat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaata vastaan". Jonkun aikaa saivat tuomitut kuitenkin vielä pitää henkensä, sillä Scheelillä ei sattunut olemaan mestausmiestä joukossansa.
Ahvenanmaalta lähetettiin vielä kerta, Ruotsin säätyjen nimessä, sovintotarjous Turkuun. Nytpä Stålarmkin neuvoi taipumaan. Hän taisi epäillä vastarinnan mahdollisuudesta, ja sitä paitsi oli hänen omatuntonsa taas rauhaton, sillä Virosta oli hänelle saapunut pahoja tietoja kuninkaan salatuumista puhdistettua oppia vastaan. Mutta muut Suomen herrat puhuivat ankarasti vastaan, soimaten Stålarmia uskottomuudesta. Vastaus oli siis nytkin sama kuin aina ennenkin: kuningas on kieltänyt meitä rupeamasta keskusteluihin.
Scheel purjehti nyt sotalaivaston kanssa suoraan Turkua kohti, ja herttuakin saapui pian jäljestä, tuoden maaväkensä sinne pienillä haaksilla. Aksel Kurki poltti silloin leirinsä, joka oli ollut likellä Turkua, ja vei Suomen armeijan Hämeeseen päin. Hän näet arveli herttualla olevan liian suuren ylivoiman. Sentähden hän aikoi vetäytyä idemmäksi, odotellen Virosta ehkä joutuvan väkeä. Sitten vasta hän tahtoi käydä ratkaisevaan tappeluun.
Herttua puolestansa läksi Kurkea ajamaan takaa, jättäen Scheelin pienemmän joukon kanssa Turkua saarroksissa pitämään. "Kunhan ensin", kirjoitti hän lähtiessänsä Arvi Stålarmille, joka oli Turun linnassa, "olen tuon toisen parven lahkokuntalaisiasi saattanut majaan, silloin pitää sinunkin vuorostasi saada kaalisi kypsytetyksi!"
Likellä Marttilan kirkkoa saavutti Kaarle herttua suomalaiset elokuun 29 p:nä 1599. Väärä sanoma oli pettänyt Kurjen, niin ettei hän vetänyt itseänsä hyvissä ajoin syrjemmäksi. Hän oli näet lähettänyt pari huoviansa vihollisen leiriin vakoilemaan. He olivat olevinansa karkureita, jotka tahtoivat luopua herttuan puolelle. Tällä keinoin saivat he kaikki katsastetuiksi, kuulustelluksi ja toivat päälliköllensä sen tiedon, että muka herttua seuraavana päivänä aikoi lähettää suurenlaisen joukon partiolle. Sitä joukkoa päättivät suomalaiset koettaa hävittää.
Ruotsalaisten tultua saapuville ryntäsivät siis Suomen huovit rohkeasti esiin ja ajoivat koko vihollisparven hajalleen. Useammat miehet tapettiin, ja itse päällikkökin, ratsumestari Schade, sai pahan haavan. Mutta voitettu väki ei ollutkaan mikään erilleen lähetetty partioparvi; se oli herttuan lähenevän armeijan etujoukko. Pian saapui päävoimakin jäljestä, ja silloin tuli taas meidän miesten vuoro peräytyä. Yhden kerran he kuitenkin vielä seisahtuivat ja yrittivät vastarintaa. Ruotsalaisten oli kulkeminen metsätaipaleen kautta, josta he tien ahtauden tähden ainoastaan hitaasti lappoivat esille. Ensimäisen metsästä ulos tulleen lippukunnan kimppuun karkasi nyt koko Suomen voima. Tietysti oli ruotsalaisilla siinä kohta tuho tarjona. Hannu Buck, heidän ratsumestarinsa, suomalaista Pukkilan sukua, sai surmansa, samoin myös luutnantti ja suuri osa miehiä. Mutta muu Ruotsin väki saapui viimein avuksi, etunenässä herttuan omat hovipalvelijat, Antti Niilonpojan johtamina. Silloin pakenivat suomalaiset lyhyen kahakan perästä, jättäen tykkinsä ja kuormastonsa voittajain saaliiksi. Herttua itse ratsuväkensä kanssa ajoi heitä takaa pitkät matkat. Mieshukka oli ollut yhtä suuri molemmin puolin; 100-200 miestä kummallakin. Mutta Kurjen joukko oli suureksi osaksi hajonnut eri haaroille.
Läksi suohon Suomen herrat, alho'on isot isännät, läksi Kurki kuusistohon, Harteviki[13] haavistohon, Steeni Fincke tien ohe'en; kovin hyppäs koukku-huovi, tomu suitsi, tuhka tuoksui.
Näillä runoilla lauloi kansa ilmi riemunsa vihattujen huovien perikadon johdosta. Eivätkä pilkkalaulut olleet ainoa kosto, jolla talonpojat koettivat tasoittaa vanhaa velkaansa. Joka paikassa Hämeessä pyydysteltiin ja surmattiin Kurjen onnettomia sotamiehiä, kun he kaksittain, kolmittain pyrkivät pakoon Itä-Suomen puolelle.
Voittonsa jälkeen Kaarle herttua riensi Helsinkiin. Siellä näet oli suomalaisten laivasto, jonka hän toivoi äkkiarvaamattomalla tulollaan saavansa valtaansa. Mutta Sipoon kirkkoherra Anterus, jonka pappilassa Kaarle hiukan levähti, lähetti salaa tiedon uhkaavasta vaarasta amiraali Vildemanille. Sillä keinoin pelastui enin osa Suomen laivastoa Rääveliin. Herttua ei saanut käsiinsä muuta kuin erään aluksen, jota ei oltu keritty valmistaa lähtöön, sekä myös Helsingissä olevat ampuma- ja muonavarat. Herra Anterus parka sai sitten maksaa hengellään hyväntahtoisen neuvonsa. Vildeman oli näet kiireissään unohtanut papin kirjeen pöydällensä, josta sen herttuan väki sitten löysi. Helsingissä muutenkin mestattiin useampia miehiä, melkein kaikki aatelittomia, alhaista säätyä. Yhdellä heistä, tullimies Pärttyli Greekillä, ei ollut sen suurempaa vikaa ollut, kuin että hän joskus oli sattunut lausumaan pari pahaa sanaa herttuasta. Tästä jo oli arvattavissa, mikä kohtalo odotti Kaarlen suurempia vihollisia.
19. Viipurin valloitus.