Helsingistä herttua vielä jatkoi matkaansa itään päin; itse hän purjehti jalkaväen kanssa meritse; ratsumiehet Aksel Ryningin johdolla saivat kiertää rantatietä myöten. Syyskuun 21:nä päivänä astui Kaarle onnellisesti maalle, "alle Viipurin vihaisen". Kohta ensi yrittämällä valloitettiin Siikaniemi (nyk. Tervaniemi). Turhaan koettivat suomalaiset peräytyessään saada edes tätä etukaupunkia poltetuksi, ettei se jäisi suojaksi Ruotsin väelle. Seuraavana päivänä meni Pietari Stolpe muutamien lippukuntien kanssa Pantsarlahdelle, ja kolmas osa asetettiin Karjaportin kohdalle.
Viipurissa oli nyt Aksel Kurki sekä hänen armeijansa tähteet, joita yhdessä linnaväen kanssa oli noin 1,200-1,400 miestä. Näiden lisäksi oli vielä noin viikkokautta ennen herttuan tuloa saapunut 3-400 huovia Virosta. Fahrensbach oli vihdoin viimeinkin saanut pestattavat miehet kokoon; mutta nytpä oli taas se este tullut eteen, ettei hän saanut tarpeeksi aluksia koko väkeänsä kuljettamaan. Viipurin vallit olivat paksut ja vahvat, niin että niistä kyllä olisi ollut hyvä suoja Suomen huoveille. Mutta pahaksi onneksi heille oli kaupungin ympärys liian avara; 5-6,000 miestä olisi tarvittu vallien tarpeenmukaiseksi puolustukseksi. Tästä syystä tahtoi Kurki pakoittaa porvareitakin apuunsa; mutta he hangoittelivat vastaan väittäen, ettei olisi sittenkään mahdollista tehdä vastarintaa. Sotamiehet rupesivat silloin kohtelemaan kaupunkilaisia pahasti, uhkaellen ryöstöä ja surmaa. Siitäpä vasta kääntyi porvarien mieli aivan nurjaksi. Samana päivänä jo, jona Stolpe oli asettunut Pantsarlahteen, tuli hänen luokseen muutamia porvareita kaupungista. He olivat sotamiesten huomaamatta pujahtaneet alas muurilta. Sanoma, jonka he toivat, oli semmoinen, että heidän pormestarinsa Herman Bröijer tahtoi avata ruotsalaisille vesiportin, jos vain herttua lupaisi suojella kaupunkilaisia ja heidän perheitänsä ja tavaroitansa. Stolpe ilmoitti heti asian herttualle, ja vei sitten illan suussa joukon miehiänsä vesiportille, joka on nykyisen kalarannan puolella. Kurjen huovit osoittivat tässäkin tilaisuudessa samaa huolimattomuutta, jota me olemme heissä koko ajan nähneet. Heidän huomaamattansa sai Stolpe kulkea koko tuon pitkän matkan muurin alustaa myöten. Heidän huomaamattansa myös avattiin portti tulijoille, ja ruotsalaiset valloittivat sillä kulmalla olevan "uuden vallituksen". Samassa lähetti myös herttua Siikaniemeltä väkensä salmen yli ja käski heidän rynnätä sitä puolta vastaan. Suomalaiset olivat tästä äkillisestä hyökkäyksestä niin ällistyksissään, että he tuskin yrittivätkään vastarintaa. He koettivat päästä linnaan pakoon. Mutta salmessa soutelevat herttuan venheet estivät heidät siitä. Enin osa, niiden joukossa myös Aksel Kurki itse, joutui siis vangiksi; paljon myös tapettiin. Viron ratsumiehistä kuitenkin noin 60-70 miestä, Jaakkima Greven johdolla, riensi Karjaportille. He hakkasivat portin auki, raivasivat itsellensä tien siellä seisovan herttuan jalkaväen läpi ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa Inkerin kautta. Kaarle ei ollut menettänyt muuta kuin yhden veneellisen jalkaväkeä, jonka linnasta lentänyt luoti oli ampunut upoksiin.
Kaupungin valloituksen jälkeen tuli sitten linnan vuoro. Se ei vienytkään Kaarlelta pitkää aikaa. Tuskin oli pari kolme kertaa laukaistu sitä suurta tulikitaa, jonka herttua asetti kaupungin muurille linnaa vastaan, kun jo valkoinen lippu kohosikin tornin huipulle. Antautumisehdot olivat sangen ankarat. Muukalaisen sotaväen vain sallittiin lähteä, minne sen mieli teki. Mutta Ruotsin kruunun alamaisten piti vastata lain edessä teoistansa. Se merkitsi toisin sanoen, että kaikille heille oli maanpetturin palkka tarjona.
Vanha Arvi Tavast, Viipurin linnan isäntä, koetti alamaisimmalla nöyryydellä lepyttää herttuaa. Hän otti hänet polvillaan vastaan linnanportilla. Mutta armon ja anteeksiannon hetket olivat jo kuluneet vihoviimeiseen asti. Kaarle herttuan sydämessä ei tätä nykyä saanut mikään muu tunne sijaa paitsi kosto, leppymätön kosto.
Syyskuun 27 p:nä mestattiin Arvi Tavast, joka kolmekymmentäkuusi vuotta oli vuodattanut vertansa Ruotsin kruunun palveluksessa. Yhdessä ukon kanssa sai myös hänen poikansa, hurja ratsumestari Iivari Tavast, laskea päänsä pölkylle. Samoin vielä 60-vuotias Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, ja ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika, Bolstadin herra. Tämän viimeksimainitun rohkeutta ei voinut silmien edessä välkkyvä mestauskirveskään masentaa. "Tahtoisinpa tietää", sanoi hän korkealla äänellä, "aikooko todella herttua tappaa kaikki, jotka ovat hänen vihamiehiänsä. Kylläpä hän sitten saa kyllin tekemistä!" Kolme päivää myöhemmin hakattiin myös Lauri Creutziltä, Sarvilahden herralta, kaula poikki. Hän oli ensin saanut armon, kun hän niin ylen nöyrästi rukoili, eikä ollut tiettävästi ottanut suurempaa osaa sotatoimiin. Mutta sitten tuli kuitenkin ilmi, että hän se oli polttanut Ykspään kuninkaankartanon likellä Viipuria, jotta piirittäjät eivät sieltä saisi elatusta. Tämän johdosta suuttunut herttua peruutti jälleen armonlupauksensa. Paitsi näitä korkeita herroja mestattiin samalla vielä kuusi alhaisempisäätyistä miestä. Kaikkien päät asetettiin rautakankiin Karjaportin viereen. Aatelittomien muutkin jäsenet pantiin teiliin.
Piiat itki Joanassa, vaimot Narvassa valitti, koska miehet mestattihin.
Näillä sanoilla lopettaa usein mainittu vanha runo kertomuksensa näistä hirmutapauksista. Luultavasti olivat muutamat mestatuista herroista lähettäneet vaimonsa Narvaan, missä he arvelivat heidän olevan paremmassa turvassa.
20. Kaarle herttua Turun linnassa.
Sillä aikaa oli amiraali Scheel saanut myös tehtävänsä päätetyksi. Turun linna ei ollut tällä kertaa likimaillekaan niin vahvasti varustettu kuin kaksi vuotta ennen. Kurki ei ollut marssiessaan pois jättänyt sinne enempää kuin 500 miestä. Stålarmin ainoa toivo oli siinä, että Suomen armeija, saatuaan apua virolaisilta, voittaisi herttuan ja joutuisi sitten linnalle avuksi. Scheel, joka tämän asian laidan hyvin tiesi, toimitti siis tiedon Marttilan tappelusta linnalaisille. Sillä hän luuli voivansa taivuttaa heidät antautumaan. Mutta Stålarm ei ottanutkaan tuota tietoa uskoaksensa; hän luuli sitä vihollisten keksimäksi kavalaksi valheeksi. Silloin mestautti Scheel syyskuun 5:nä päivänä Turun torilla Salomon Illen ynnä muut Kastelholmasta saadut vangit ja panetti päät pitkiin salkoihin Korpolaisvuorelle. Se piti olla varoituksena linnalaisille sekä merkkinä siitä kohtalosta, joka heitä odotti, jolleivät ajoissa antautuisi. Mutta tämä julma näky vaikutti aivan päinvastoin, kuin mitä oli tarkoitettu. Stålarm rakennutti linnan muurin sisäpuolelle vahvan hakuliaidan, jonka takana hän aikoi vielä pitää puoliansa sittenkin, jos vallit joutuisivat vihollisen valtaan. Samassa hän otti myös väeltänsä sen juhlallisen valan, etteivät he rupeaisi mihinkään antaumukseen. Jos piirittäjät pääsisivät rynnäköllä sisään, piti linna räjähytettämän ilmaan puolustajineen, vihollisineen.
Tässä hurjassa urhoollisessa päätöksessä ei Stålarmkaan sentään pysynyt kovin kauan. Eräänä pimeänä yönä onnistui erään Kurjen palvelijan pujahtaa linnaan piirittäjien vartijoiden välitse; hän vahvisti sanoman herransa perinjuurisesta tappiosta. Tästä masentui peräti linnalaisten miehuus. He kirjoittivat herttualle ja lupasivat avata porttinsa, jos kaikki heidän tekonsa suotaisiin heille anteeksi. Scheel niinikään lähetti kirjeen herttualle, omassa ja koko sotajoukkonsa nimessä pyytäen anteeksi suomalaisten puolesta. Mutta herttua vastasi, että heidän piti vastata teoistansa oikeuden edessä. Ainoa myönnytys, jonka hän antoi, oli se, että vangit saisivat itse valtakunnan säädyt tuomareikseen. Näillä ehdoilla antautui Turun linna juuri samaan aikaan kuin myös Viipuri. Scheel kirjoitti nyt vielä kerran herttualle rukoillen, että suomalaiset saisivat armon oikeuden sijasta. Hän näet kyllä tiesi, mitä sana "oikeus" Kaarlen mielessä merkitsi. Mutta ei Kaarlelta tullutkaan siihen mitään kirjallista vastausta; hän toi sen itse suullisesti, Viipurista palatessaan.