Siellä vuodatettu veri näytti vielä kiihoittaneen Kaarlen verenhimoa. Nyt hän ei tahtonut pitää sitäkään lupaustaan, että vankien asia jätettäisiin säätyjen tuomittavaksi. Sillä siinä tapauksessa olisi arvattavasti monen miehen rangaistus tullut helpommaksi. Turkuun tultuansa Kaarle kohta asetti tuomiokunnan. Jäseniksi hän pani kolmekymmentä seitsemän sotapäällikköänsä ynnä vielä lisäksi Turun kaupungin neljä pormestaria ja kaksitoista raatimiestä. Marraskuun 7 p:nä kävi tämä tuomiokunta toimeensa, ja vangit tuotiin sen eteen. Neljä lippukuntaa jalkaväkeä rumpujen ja huilujen kanssa seisoi torilla kujana kahden puolen sitä tietä, jota vankien piti astua. Herttuan kanteet olivat järjestetyt kymmeneen pykälään, joista kuusi koski yksistään Stålarmia. Tärkeimmät syytökset olivat seuraavat: Arvi Eerikinpoika ja hänen seuralaisensa olivat ylenkatsoneet sekä herttuan että säätyjen monet kehoitukset ja varoitukset; he olivat niinikään ylenkatsoneet ja rikkoneet valtiopäivien päätökset, erittäinkin Söderköpingin päätöksen; he olivat viimein kantaneet nurjaa kilpeä isänmaata vastaan. Stålarm puolusti itseään sillä loppulauseella, jonka Ruotsin laki liitti säännökseensä viimemainitusta rikoksesta: paitsi, jos rikkoja seuraa oikeata kuningastansa. "Tosin", sanoi Arvi herra, "ei ollut kuningas itse meidän seurassamme, mutta meillä oli kuitenkin hänen kirjeensä ja käskynsä sinetteineen, allekirjoituksineen. Ja jos semmoiset kuninkaan käskyt voidaan selittää voimattomiksi, niin silloin olemmekin syyllä menettäneet henkemme ja tavaramme." — Tuomarit vastasivat tähän kuninkaan tekojen olleen vastoin hänen valaansa ja valtakunnan etua. Häntä ei siis olisi pitänyt totella, vaan olisi kuninkankaaren käskyn mukaan pitänyt neuvoa hänelle, mikä Jumalalle, hänelle ja maalle hyödyllistä oli. Tätä lakia vastaan eivät voineet kuninkaan käskyt eivätkä kirjeet mitään. Arvi herra oli siis itse jo lausunut tuomionsa. — Samaten tehtiin tyhjäksi muidenkin pykälien puolustus. Arvi herra astui nyt esiin ja pyysi jalomielisesti, että hän saisi yksin kuolla kaikkien seurakumppaniensa puolesta. "Minä olin ylin käskynhaltija", lausui hän, "muiden täytyi totella minun käskyjäni. Paitsi sitä on tässä kiireisessä tutkinnossa ainoastaan minun tekojani kuulusteltu eikä heidän." — Mutta kreivi Mauri Leijonhufvud, yksi tuomareista, vastasi: "Kaikki suomalaiset ovat kuningasvalaa vastaan rikkoneet; siinä ei tarvita sen enempää tutkintoa." Tuomio määräsi kaikki syytetyt kuolemaan. Tuomarit lisäsivät kuitenkin päätökseensä sen pyynnön, että asia vielä lykättäisiin valtakunnan säätyjen tarkastettavaksi ja vahvistettavaksi. Mutta herttua ei sallinut mitään viivytystä.
Seuraavana päivänä julistettiin tuomio linnan edustalla. Sotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä, ja paljon kansaa, pappeja, porvareita sekä talonpoikia oli kutsuttu saapuville. Kreivi Mauri Lejonhufvud astui piiriin ja luetti kansliankirjurilla päätöksen. Sitten hän meni noutamaan herttuata, jolle nyt kaikki kansa vannoi uskollisuusvalansa luvaten kuuliaisuutta vastaiseksi.
Perjantaina marraskuun 9 p:nä ilmoitettiin tuomituille, että mestaus oli määrätty seuraavaksi päiväksi. Arvi Stålarm ja Aksel Kurki olivat kuitenkin vielä säästettävät ja vietävät Ruotsiin. Lauvantaina marraskuun 10 p:nä vietiin sitten kaikki muut vangit kaupungin torille, jossa heidät äärettömän katsojajoukon nähden mestattiin. Heitä oli kaksitoista henkeä. Mainittavimmat olivat: Juhana Fleming, Klaus herra-vainajan poika, Olavi Klaunpoika, saman herran avioton poika, Sten Fincke, Peipotin herra, Hartikka Henrikinpoika, Vuolteen herra, Krister Björnram, Mikael Munck, Nuhjalan herra, ja Niilo Iivarinpoika (Särkilahti). Nämät kaikki olivat aatelista säätyä. Muut olivat alhaisempia, sotaväen päälliköitä, esim. Sipri Siprinpoika, Jaakko Möl, Hannu Jänis j.n.e. Kaikkien päät, paitsi Flemingin, asetettiin Turun raastuvan katolle.
21. Juhana Fleming.
Suurta sääliä ja surkuttelua herätti varsinkin nuoren Flemingin kuolema. Sillä hän oli jokseenkin syytön ja olisi epäilemättä päässyt vähemmällä rangaistuksella, jollei hän olisi kovaksi onnekseen ollut sen miehen poika, jota herttua tulisimmin oli vihannut. Isänsä kuoltua oli näet nuori Juhana junkkari Sigismundin käskystä mennyt Puolaan ja siellä saanut kuninkaallisen kamariherran viran. Hän oli nyt vain käynnillä Suomessa, maatiluksiaan tarkastamassa. Kun tieto Kaarle herttuan retkestä saapui, oli hän aikonut matkustaa takaisin Puolaan. Mutta Stålarm oli rientänyt hänen luoksensa Svidjaan ja epuuttanut: "Ei sovi", sanoi hän, "että näin korkeasäätyinen mies ja kuninkaan hoviherra nyt lähtee pois Suomesta tällä tärkeällä hetkellä. Sen johdosta heräisi kansassa se luulo, että kuningas ei tahdo eikä taida antaa meille mitään apua. Se olisi petos, joka voisi saattaa kuninkaan linnat ja maat vihollisen käsiin." Siihen vastasi Fleming: "Minun petokseni kautta ei pidä edes kuninkaan koiran, sitä vähemmän hänen linnojensa ja maittensa joutua vihollisen käsiin. Jos minun läsnäoloni voi olla joksikin avuksi, niin jään mielelläni tänne ja tahdon suomalaisten kanssa kestää kaikki vaarat, jotka heitä uhannevat herttuan puolelta."
Kun vankeja tutkittiin, väitti nuori Fleming, ettei hän ollut ottanut osaa sotaan herttuaa vastaan, vaan oli ainoastaan yksityisten asioiden tähden tullut Suomeen. Senvuoksi hänen pitäisi päästä vapaaksi. Stålarm niinikään ilmoitti, että Fleming ainoastaan hänen kehoituksestaan oli jäänyt Suomeen. Kaarle tuotti nyt nuorukaisen puheilleen. Tämä koetti nöyrillä sanoilla puhdistaa itseänsä ja anoi armoa. Näkyipä pieni säälinsäde silloin pujahtaneen tylyn Kaarlenkin sydämeen. Hän tarjosi Flemingille armoa sillä ehdolla, että tämä antautuisi hänen palvelukseensa. Mutta siihen kunniantunto ei sallinut nuoren junkkarin suostua. "Minulla ei ole mitään laillista syytä", sanoi Fleming, "rikkoa sitä uskollisuusvalaa, jonka olen kuninkaalleni vannonut. Mutta", lisäsi hän laskeutuen toiselle polvellensa, "kuitenkin anon nöyrimmästi, että te, herttuallinen armo, säästäisitte henkeni." — "Miksi", kysyi herttua, "et kunnioita minua laskeutumalla molemmille polvillesi?" — "Sitä kunniaa", vastasi Fleming, "osoitan ainoastaan Jumalalleni ja kuninkaalleni." — Kaarlen muoto musteni: "Sinä näytät kylliksi", lausui hän, "perineesi isäsi rohkeuden ja uhkaylpeyden. Siitä huomaan, mitä sinulta voisin vasta odottaa, jos saisit elää. Valmistaudu sentähden vastaamaan oikeuden edessä muiden suomalaisten kanssa. Lupasithan sinä heidän seurassaan kestää kaikki vaarat, jotka uhkaisivat heitä minun puoleltani."
Tutkinnossa Fleming samaten väitti, ettei hän ollut ottanut juuri mitään osaa sotaan. "Tuskinpa", sanoi hän, "olen kertaakaan laukaissut pyssyä herttuan väkeä vastaan." Mutta tuomarit vastasivat: "Te jäitte tänne yllyttämään suomalaisia vastarintaan; siinä on syytä kyllin." Kun sitten seuraavana päivänä tuomio oli julistettu ja Kaarle herttua aikoi lähteä torilta, korotti Fleming äänensä ja rukoili: "Suokaa, herttuallinen korkeus, minulle armo oikeuden asemasta!" Mutta Kaarle vastasi: "Sinä olet hyljännyt armon ja anteeksiannon, kun niitä tarjosin. Nyt on armon hetki ollut ja mennyt. Tuomio on julistettu; ei ole nyt minulla eikä säädyilläkään valtaa sitä peruuttaa."
Kuolemaan oli siis nyt nuoren herran valmistautuminen. Hän kirjoitti "äiti-kullallensa" ja pyysi muunmuassa, että hänen velipuolensa, Olavi Klaunpojan, jota hän hellästi rakasti, sallittaisiin periä Fleming-suvun nimi ja vaakuna. Sillä hän ei ottanut uskoaksensa, että herttua todella vaatisi Olavi Klaunpojankin kuolemaa. Itsellensä hän myös vielä yritti saada armoa kreivi Mauri Lejonhufvudin välityksellä. Ainakin hän pyysi viivytystä maanantaihin asti, jotta hän kerkiäisi teettää ruumisarkun, säätää perinnöstään y.m. Mutta Kaarle ei suostunut. Siihen vain saatiin hänet vielä uudistetuilla rukouksilla myöntymään, että Flemingin vaatteita ei jätettäisi mestausmiehen omaisuudeksi eikä ruumista pantaisi teiliin. Tämä myönnytys suotiin vasta lauvantaiaamuna, ja kohta sen jälkeen vietiin vangit mestauspaikalle.
Matkalla antoi Fleming eräälle palvelijalleen testamenttinsa ynnä sormuksensa. "Se on ainoa", sanoi hän, "mitä minulla nyt on lähettää äiti-kullalleni. Hän lohduttakoon kuitenkin sydäntänsä ja tietäköön, että minä hyvillä mielin astun tätä tietä. Sillä minä tiedän, että kuolema on kaiken surun sekä vaivan loppu ja ovi oikeaan iloon, jossa toivon kerran jälleen kohtaavani äiti-kultani. Siihen asti Jumala kaikkivaltias olkoon hänelle lohdutuksena ja suojana!" Pitkin tietä hän tervehti lempeästi lausuen jäähyväisiä tuttavillensa. Eräs pappi astui hänen rinnallansa lohdutellen häntä; mutta Fleming ei näyttänyt juuri lohdutusta tarvitsevankaan, päinvastoin hän itse lohdutti muita. Ainoastaan silloin, kun he olivat astuneet sotamiespiirin keskelle, ilmeni Flemingissä kauhistuksen liikutusta. Hän katsahti mestauskojeihin ja tempasi sitten nutun niin kovalla nytkähdyksellä päältään, että kaikki napit singahtivat irti. Silloin pappi puhui hänelle: "Herra, herra, älkää näin kiivastuko! Älkää näin kiivastuko! Rukoilkaa Herraa kaikkivaltiasta!" — "Sen teen mielelläni!" vastasi Fleming, laskeutui sitten polvillensa ja rukoili yhdessä papin kanssa. Noustuansa jälleen seisoalleen hän katsahti ympärilleen viitaten jäähyväisiä tuttavillensa. Tämän nähdessään kaikki ikkunoissa istuvat rouvat ja neidet hyrskähtivät kovaan itkuun. Sitten lausui Fleming kansalle seuraavat sanat: "Minä tunnustan tässä teidän kaikkien kuullen, että minä hengellisessä suhteessa olen täydesti ansainnut tämän kuolemanrangaistuksen, vieläpä iankaikkisenkin kuoleman, jos Jumala ankaralla oikeudellaan tahtoo rangaista minua. Mutta maallisessa suhteessa tiedän olevani viaton, enkä tiedä muuta syytä kuolemaani, kuin että herttua Kaarle aina on uhannut hävittää isäni suvun perin juurin, joka toive tässä nyt käykin toteen." — Tämän johdosta rupesi herttuan väki vastustamaan: "Se ei ole totta! Sen te valehtelette niinkuin epäkunniallinen mies!" Kaarlen hovipalvelijoiden päällikkö, Antti Niilonpoika, sanoi: "Te olette aikonut pahaa herttualliselle armolle, mutta Jumala on kääntänyt sen teidän omaksi turmioksenne!" Fleming huusi silloin korkealla äänellä: "Missä on minun tuomioni? Milloin on minut tutkittu ja milloin on syyllisyyteni tullut toteennäytetyksi? Konnat ja petturit ovat valheellisesti syyttäneet minua!" Kaarle herttuan väki vaati nyt, että hän vietäisiin takaisin linnaan saadaksensa kovempaa tuomiota. Mutta Fleming lausui: "Ei! Koska kerran olen tullut tänne omin jaloin, ei minua muuten kuin väkisen saada linnaan takaisin. Minä lykkään asiani kaikkitietävän taivaallisen tuomarin eteen!" Sitten hän kääntyi mestausmiehen puoleen, antoi hänelle rahaa vaatteittensa lunnaiksi ja sanoi: "Tee tehtäväsi!" Itse hän paljasti kaulansa, laskeutui sitten polvilleen, kumartui pölkylle, ja samassa hänen päänsä vierähti maahan. Flemingin velipuoli, Olavi Klaunpoika, riensi heti esille ja kallisti itsensä pölkylle, jotta hänen verensä saisi sekaantua rakkaan Juhanan vereen. Mutta Antti Niilonpoika käski hänet pois, sillä ei ollut vielä hänen vuoronsa. Neljänneksi vasta laskettiin Olavi Klaunpoika pölkylle. Hän huusi silloin korkealla äänellä: "Kyllä Jumala kerran on vaativa syyttömän Juhana Flemingin veret tuolta verikoiralta, herttua Kaarlelta!" Sotamiesten vihainen melu esti häntä enempää puhumasta, ja hänen kaulansa hakattiin poikki. Kaikkien ruumiit, paitsi Flemingin, pantiin teiliin, ja päät asetettiin raastuvan katon harjalle.
Nuori Juhana junkkari oli marski vainajan ainoa poika; häneen siis
Suitian Flemingin suku sammui iäksi päiväksi.