22. Arvi Stålarmin ja Aksel Kurjen lopullinen kohtalo.
Moni lienee varmaan kummastellut, miksi juuri Stålarm ja Kurki Turussa säästettiin. Nehän ne olivat olleet pääjohtajina, muut mestatut ainoastaan heidän käskyläisiänsä. Mutta Kaarle herttualla näin säätäessään oli omat tarkoituksensa. Hän oli Stångebron tappelun jälkeen saanut pahimmat vihollisensa, Ruotsin valtaneuvokset, käsiinsä. Näitä hävittääkseen tahtoi hän nyt panna kaikki mahdolliset keinot liikkeelle. Stålarmilta ja Kurjelta hän toivoi saavansa tärkeitä todistuksia; siitä syystä olivat nuo herrat säästettävät. Mutta kun heitä sitten ruvettiin Tukholmassa tarkemmin tutkimaan, niin ei heiltä saatukaan mitään tietoja. Herttua käski nyt siis panna heidän tuomionsa toimeen. Molemmat olivat jo viedyt torille ja seisoivat sotamiespiirin keskellä, kun Stålarm pyysi vielä saada puhutella valtaneuvos Sten Banéria. Tämä herra tuotettiin kohta paikalle, ja Stålarm rupesi nyt moittimaan häntä katkerin sanoin, väittäen, että hän se oli aina kuninkaan nimessä yllytellyt Suomen herroja vastarintaan ja siten saattanut heidät turmioon. Vangit vietiin takaisin linnaan; sillä heiltä toivottiin vielä enemmän tällaisia todistuksia. Mutta he eivät tietäneet tai kenties eivät tahtoneet virkkaa mitään. Sentähden vietiin heidät vähän ajan kuluttua uudestaan mestauspaikalle. Arvi myös tällä matkallansa, niinkuin muulloinkin aina, lasketteli leikkipuheita. Hän nosti lakkiansa ja kumarsi torin varrella istuville naisille. "Minä olen aina", sanoi hän, "koettanut olla naisten mieliksi. — Ja jos te nyt rukoilisitte herttuaa minun puolestani ja päästäisitte minut tästä pulasta, niin lupaisin vasta kaiken ikäni olla teidän nöyrin palvelijanne!" Mestauksesta ei tälläkään kertaa tullut sen enempää kuin edelliselläkään. Vankien astuttua surmapiirin sisäpuolelle julisti Kaarle Gyllenhjelm herttuan nimessä, että he olivat vielä vastaiseksi säästettävät.
Lopussa helmikuuta 1600 kokoontuivat säädyt Linköpingiin valtaneuvoksia tuomitsemaan. Tutkinnossa saivat nyt Stålarm ja Kurki kertoa sen, minkä jo ennen olivat todistaneet Sten Banéria vastaan. Kanteenalaiset herrat tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sitten maaliskuun 20 p:nä. Heidän kanssansa vietiin myös meidän molemmat suomalaiset kolmannen kerran ulos. Jo oli tullut Stålarmin vuoro, ja hän valmistautui juuri laskeakseen päänsä punaiselle vaatteelle. Silloin astui taas Eerikki Tegel, herttuan sihteeri esiin ja luki herraltansa tulleen kirjeen. Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armo, jos säädyt siihen suostuivat. Ympärillä seisova kansakin, joka jo alkoi tuntea sääliä, huusi yhtä suuta: "Jo on kylläksi verta! Jo on kylläksi verta! Armoa! Armoa!" Stålarm ja Kurki kumarsivat kansalle, antoivat mestaajalle kymmenen talaria kumpikin, ja vetäytyivät syrjään. Paluumatkalla vankihuoneeseen sukaisi sitten Arvi herra taas leikkipuheen suustansa. "Tottapa", sanoi hän, "herrat valtaneuvokset nyt kummastelevat, mihinkä minä lienen joutunut, kun eivät näe minun tulevan taivaaseen heidän jäljessään!"
Linköpingissä säädyt muuten myös vahvistivat Suomessa tehdyt kuolemantuomiot. Sen lisäksi he määräsivät kaikille mestaamatta jääneille kapinoitsijoille sen rangaistuksen, että heidän piti menettää läänityksensä sekä kolmas osa omaisuuttaan.
Muutaman ajan kuluttua alkoi kuitenkin Kaarle herran ankaruus lauhtua; hänenkin kostonhimonsa oli jo tyydytetty. Sakot vähennettiin tai annettiin kokonaan anteeksi, ja monelle aatelisherralle, samoin kuin mestattujen leskillekin, suotiin enin osa heidän tiluksiansa takaisin. Vangit niinikään päästettiin vapaaksi. Tällä lailla sai vanha amiraali Juusten vapautensa, samoin myös vähän myöhemmin Stålarm ja Kurki. Arvi Stålarmia ei kova onni kuitenkaan pitkäksi aikaa hyljännyt. Hänen johtaminaan kärsivät Ruotsin voimat Vironmaalla useamman kerran tappioita; siitä Kaarlen epäluulo häntä vastaan heti taas heräsi. Stålarm tuotettiin Tukholmaan ja tuomittiin viidennen kerran kuolemaan. Nyt oli viimein häneltäkin jo leikin lähde ehtynyt.
Hänen ainoa pyyntönsä oli se, että hänet ammuttaisiin, niin kuin soturille sopi, että hänen ruumiinsa silpomatta haudattaisiin ja että hänen velkansa maksettaisiin hänen perintötiloillaan. Kuolema ei kuitenkaan tälläkään kertaa tullut hänen osakseen; häntä pidettiin tästä lähtien vankeudessa kuolemaansa asti. Alussa toukokuuta 1620 lopetti tämä Sigismund ja Kaarle IX merkillinen mies noin 70-vuotisena monivaiheisen, mutta aina kunniallisen elämänretkensä.
Onnellisempi oli Aksel Kurjen kohtalo. Hyvällä menestyksellä palveltuansa Kaarlen ja Kustaa Aadolfin sodissa hän kuoli 75 vuoden iässä maakartanossaan toukok. 30 p:nä 1630, ja haudattiin Ulvilan kirkkoon, missä komea hautapatsas, kuvaava Kurkea itseänsä makaavana, täysissä sotatamineissaan osoittaa hänen hautapaikkaansa.
23. Liivinmaan sota.
Kun Suomenmaa oli kukistettu, antautui Viro miekan lyönnittä. Siellä komentajina olevat Suomen herrat riensivät Kaarle herttuan luokse, pyytäen armoa.
Siitä huolimatta ilmaantui herttua seuraavana vuonna 1600 sotavoimineen Rääveliin. Hän näet tiesi, että rauha oli mahdoton, koska Sigismund ei suinkaan aikonut lopettaa vehkeilyänsä. Parastahan oli siis siirtää sota, jos sitä nyt piti olla, pois omilta rajoilta vihollisen alueelle. Eikä aikaakaan, niin oli koko Liivinmaa valloitettu aina Väinäjokeen asti; ainoastaan vahva Riian kaupunki teki vielä vastarintaa. Puolalaiset olivat olleet aivan valmistautumattomat; Kaarlella sitä vastoin oli suuri, hyvin varustettu sotajoukko. Paljon seurasi häntä suomalaisiakin, jotka erinomaisella innolla taistelivat; sillä herttua oli lausunut: "Tässä on teillä tilaisuus saattaa entiset tapaukset unohduksiin ja ansaita minun suosioni."