Sigismund kuningas suuttui yhtä kovasti kuin hämmästyikin arvaamattomasta rynnäköstä. "Etkö siihen tyydy", kirjoitti hän herttualle, "että olet jo perintökruununi anastanut; vieläkö tahdot ryöstää senkin valtakunnan minulta, jonka olen saanut vaalin kautta?" Puolan kansa myös vimmastui; he nostivat suurilukuisen sotavoiman ja asettivat taitavan Zamoiskin päälliköksi. Tämä ajoi pian Ruotsin väen takaisin Vironmaalle. Sotaa sitten jatkui monta vuotta vaihtelevalla onnella.
Vuonna 1605 Kaarle jälleen ponnisti kaikki voimansa. Hän tuli laivastolla Väinäjoen suulle ja rupesi Riikaa piirittämään. Voidakseen sitä täydessä turvassa tehdä piti hänen kuitenkin ensin hajoittaa likiseuduilla seisova puolalaisjoukko. Se toimi ei suinkaan näyttänyt kovin vaikealta; sillä Kaarlella oli 11,000 miestä (niiden joukossa 1,000 suomalaista), puolalaisella päälliköllä Chodkieviczillä ainoastaan 5,000. Lähdettiin siis kun lähdettiinkin vihollista tavoittamaan. Marssittiin koko yö, vaikka ilma oli myrskyinen ja sateinen. Aamulla saavuttiin Kirkholman mäille, joiden juurella puolalaisten leiri oli Väinäjoen rannalla. Kaarle käski heti tehdä rynnäkön. Turhaan varoitti taitava Antti Lennartinpoika huomauttaen, että väki oli yöllisestä, pitkästä matkasta aivan väsyksissä ja läpimärkänä ja että pyssytkin sekä ruutivarat olivat kastuneet. "Näytpä olevan aika pelkuri!" oli tylyn Kaarlen ainoa vastaus.
Taistelu alkoi siis, eikä aikaakaan, niin puolalaiset alkoivat pötkiä pakoon. Meidän miehet, voitosta varmana, hajosivat ja alkoivat ajaa takaa. Silloin yht'äkkiä puolalaiset kääntyivät. Heidän pakonsa olikin vain ollut juoni, jolla he tahtoivat viekoittaa vihollisensa alas lakeudelle. Hämmästynyt ja väsynyt Ruotsin väki ei jaksanut kauan vastustaa. "He rupesivat", niin kertoi sitten Kaarle itse, "juoksemaan hujanhajan kuin päättömät kanat ja antoivat hakata itseänsä niskaan, niin että kyllä saivat kelpo merkit muistokseen." Koko 9,000 kaatunutta makasi maassa; viisisataa otettiin vangiksi; liput, tykit, leiri, kaikki jätettiin voittajille.
Paljonpa ei puuttunut, että Kaarle itsekin olisi joutunut vangiksi. Pakoa estääksensä oli hän rynnännyt tuimimpaan kahakkaan ja menettänyt ratsunsa. Viholliset hänet tunsivat ja alkoivat kahta kiivaammin ahdistella. Hän piti urhoollisesti puoliansa, vaan ei olisi kauan kestänyt ylivoimaa vastaan. Sen havaitsi Henrik Wrede, muuan aatelismies Virosta; hän riensi apuun ja antoi hevosensa, jolla Kaarle onnellisesti pääsi pulasta. Wrede sitä vastoin hakattiin palasiksi. Palkkioksi tästä jalosta teosta sai sitten kaatuneen leski läänityksen Elimäellä Suomenmaassa ja lapset vähän myöhemmin koroitettiin vapaaherran arvoon; heistä on nykyinen suomalainen Wredein haara saanut alkunsa.
24. Kaarle IX, "hyvä kuningas".
"Kun hullusti käy, niin käypi kuin Suomessa", oli yleisenä sananlaskuna siihen aikaan Ruotsissa. Ja valitettavasti se olikin aivan täyttä totta; sillä meidän maassa ei silloin pidetty laista eikä oikeudesta mitään lukua. Virossa sotiessaan olivat aatelisherrat perehtyneet sen maan tapoihin, ja sortivat nyt alustalaisiansa vielä pahemmin kuin ennen, melkein kuin perintöorjia. Eivätkä kruununtalonpojatkaan saaneet olla heiltä rauhassa. Herrat anastivat heiltä milloin peltoa, milloin niittyä, milloin koko talon; jolleivät viekkaat juonet auttaneet, niin ottivat he väkisen ja aivan julkisesti. "Ovathan suomalaisetkin", niin oli herroilla tapana sanoa, "miekalla voitettu kansa samoin kuin virolaiset; ei heillä voi olla samaa oikeutta ja vapautta kuin Ruotsin talonpojilla." Voudit sekä muut virkamiehet niinikään pettivät ja peijasivat, ryöstivät ja riistivät, minkä suinkin vain kerkesivät. Senpätähden anoivatkin Pohjanmaan talonpojat Linköpingin valtiopäivillä, "että heidän sallittaisiin tuoda veronsa suoraan Tukholmaan, ja ettei heille enää pantaisi oman maan herroja, vaan ainoastaan ruotsalaisia virkamiehiksi."
Kaarle herttuan valppaalta silmältä eivät nämät seikat voineet pysyä salassa. "Minä olen Suomessa", sanoi hän, "havainnut enemmän häiriötä kuin missään muualla Ruotsin valtakunnassa. Ja syynä siihen ei ole mikään muu, kuin että kuninkaat niin harvoin ovat käyneet näitä merentakaisia maita tarkastamassa." Syksyllä 1601, niinpian kuin sota Liivinmaalla oli siltä vuodelta tauonnut, tuli hän sentähden Suomeen, ja viipyi täällä useampia kuukausia. Tällä tavoin otettuaan perinpohjin selkoa maan ja kansan tilasta, hän piti alussa vuotta 1602 suuret tutkintokäräjät Turussa. Niihin täytyi kaikkien aatelisherrojen ynnä myös muiden virkamiesten, sotapäällikköjen, voutien, lainlukijain, vieläpä halvimpien kirjureiden ja voudinpalvelijoidenkin saapua.
Ensiksi herttua otti aateliston puheilleen ja neuvotteli sen kanssa vakavasti, joskin kohteliaasti. Herrojen täytyi tuoda pärmäkirjansa tutkittaviksi ja todistaa omistusoikeutensa. Kaikki tilukset, jotka olivat laittomasti anastetut, otettiin nyt jälleen pois ja annettiin kruunun talonpojille takaisin. Sitten kysyi herttua vielä, millä oikeudella Suomen herrat olivat vapauttaneet alustalaisensa kyydinteosta ynnä monesta muustakin verosta, joten kruunun talonpoikien taakka oli tullut kohtuuttoman raskaaksi. Herrat kokivat puolustaa itseänsä, väittivät asian laidan olevan toisen Ruotsissa, toisen Suomessa. Täällä muka ei aatelin alustalaisilla ollut mitään omaisuutta; härät ja hevoset, kalut ja kylvösiemenet olivat herrojen lainaa. Vero olisi siis lähtevä herrojen omasta aatelisesta kukkarosta, ja sehän ei suinkaan voinut käydä laatuun. Mutta herttua ei näistä verukkeista pitänyt mitään lukua. "En voi", sanoi hän, "sallia Suomen aatelistolle suurempaa valtaa kuin mikä on ruotsalaisella. Te olette yhdenvertaisia veljeksiä, sentähden pitää myös teillä molemmilla olla samat oikeudet. Tai tuokaa esiin pärmäkirjoja, joissa Suomen aatelistolle olisi erinäiset edut suotu!" Asia, niinkuin aina, päättyi herttuan tahdon mukaan.
Sittenpä tuli aatelittomien virkamiesten vuoro, eikä siinä tarvittu pitkiä puheita. Heidät pantiin koko lauma kerrassaan laivoihin ja vietiin Tukholmaan tutkittaviksi, jossa sitten sangen moni heistä sai ansaitun koroituksen hirsipuuhun. Mutta toisille heidän sijaansa asetetuille herttua sääti tarkan ja ankaran ohjesäännön ja valvoi vastakin aina heidän käytöstään. "Kyllä minä teille", uhkasi hän kerta, "semmoisen tutkinnon pidän, että te tilistä joudutte teiliin!" Suomessa ollessansa Kaarle vielä julisti ankaran kiellon väkinäistä kyytiä ja kestitsemistä vastaan. Hengen rikos se oli, jos joku matkustavainen väkisin ja maksutta otti talonpojilta ruokaa tai hevosen.
Alussa oli herttua Suomen papeillekin kovin vihainen. Hän sanoi heitä oppimattomiksi, laiskoiksi, ahneiksi ja paavilaiseen hapatukseen takertuneiksi, uhkasipa panna heidät kaikki tyyni pois viralta ja lähettää ruotsalaisia pappeja sijaan. Tämä uhkaus ei kuitenkaan tainnut olla muuta kuin hetkellisen vimman puuskaa; sillä Kaarle käsitti hyvin, ettei kansan kieltä taitamattomista olisi mitään apua. Piispankin virkaan, aikoessaan ensin eroittaa Eerikki Sorolaisen, tahtoi hän nimittää "taitavimman niistä, jotka osaavat suomenkieltä."