Kilvet, aseet pois heittäkääm, rauhan kans riidat peittäkääm, mut jos toisin ei taid' olla, eip ole häpee kedoll' kuolla.
Tämän rekryytinoton epätasaisuuden ja epätietoisuuden tähden koetti Kustaa Aadolf saada varmemman, vaikka vähemmän tuottavan tavan voimaan. Määrätyn taloluvun piti olla yhtenä ruotuna, joka saisi hankkia itselleen miehen pestaamalla tai muulla keinolla, miten tahtoi. Tämä oli ensimäinen alku vastaiseen ruotuväkilaitokseen. Sitä samaa valmistettiin myös silläkin säädöksellä, että ratsumiehille sekä kruunun meriväelle annettiin puustelleja.
Ylimalkaan eivät kuitenkaan talonpojat suostuneet kuninkaan uuteen ehdoitukseen. Täytyi siis koettaa toisilla keinoilla saada sotaväen rivit täyteen. Sydänmaan pitäjille lähetettiin sotamiesparvia karkureita etsimään ja kiinniottamaan. Yöllä piiritettiin tavallisesti se talo, missä karkureita arvattiin olevan, ja sitten murrettiin ovet väkisen auki. Siinä toimessa tehtiin kuitenkin hirveätä väkivaltaa ja vääryyttä. V. 1620 kävivät Rautalammin pitäjäläiset kenraalikuvernööri Kaarle Oxenstjernan luona valittamassa. Luutnantti Lassi Antinpoika oli siellä kuljeskellut majaillen taloissa 20-40:n miehen kanssa. Erään Leinosen luokse he olivat tulleet yöllä syyttäen häntä siitä, että hän muka piti karkureita palveluksessaan; hän pantiin sentähden rautoihin ja ripustettiin kahleilla tuvan lakeen, niin että varpaat juuri vain ulottuivat lattiaan. — Nimismies Oksasen talosta he rupesivat viemään kahta renkiä, joista isäntä kuitenkin sai toisen irti oravakihtelyksen hinnalla; toinen kuljetettiin Suur-Savon kirkonkylään, missä hänkin sitten maksoi lunastuksekseen 50 oravannahkaa, 3 markkaa sekä yhden kirveen. — Eräältä Kumpulaiselta otti luutnantti paimenen, jonka hän heti jälleen möi naapuritaloon 11:stä markasta. — Toiseltapuolen tämä tehtävä ei ollut sotamiehillekään vaaraton. Talonpojat monasti puolustautuivat kirveillä, viikatteilla ja välistä ajoivat pakoon sotamiehet, joita lasten ja vaimojen haukkumasanat seurasivat vielä kauemmas. Kiinnisaadut karkurit pidettiin sitten tallella linnantapaisissa tarhoissa, kunnes heitä karttui niin monta, että kannatti lähettää rantamaille. Semmoinen karkurilinna oli esim. "Kyrön kantsi" Hämeenkankaan rajalla, nykyisessä Kankaanpään kappelissa Karvian pitäjässä.
Rekryyttinsä oli ruodun aina varustettava tarpeellisilla vaatteilla sekä turkilla; näiden kuluttua hankki kruunu sitten uudet. Univormuista ei siihen aikaan ollut paljon tietoa; ainoastaan muutamat rykmentit pitivät samallaisia pukuja. Yleiseksi, käskyllä säädetyksi tavaksi tulivat univormut vasta v. 1656 Kaarle X:nnen aikana.
Jalkaväestä oli vain osa varustettu pyssyillä; toisilla oli pitkät peitset aseena. Nämät peitsimiehet torjuivat rynnäköt, sillä aikaa kuin pyssymiehet jälleen latasivat tuliputkensa, mikä oli erinomaisen monitemppuinen ja vitkallinen työ. Pyssyt laukaistiin irtonaisella sytyttimellä; ei ollut niissä vielä edes piilukkoakaan. V. 1627 soti Liivinmaalla myös vielä useampia tuhansia suomalaisia jousimiehiä. Se ei ollutkaan mikään harvinainen suomalaisten alempaa kantaa todistava seikka. Yhdestä puolalaisten parhaista sotapäälliköistä samalla ajalla on se kehuva maine olemassa, että hän oli erittäin taitava jousella ampumaan. Niinikään käytettiin jousta Englanninkin sotajoukossa 17:nnen vuosisadan alkupuolella. Silloisten pyssyjen hankaluuden ja hitaisuuden tähden olikin sangen epäiltävää, kumpi ase oli paremmaksi katsottava. Kaikilla sotamiehillä oli pään suojana rautainen kypäri, ratsuväellä sitä paitsi myös rintahaarniska. Näillä viimemainituilla oli pistoolit, mutta miekka oli kuitenkin vaikuttavin ase.
Viiteselitykset:
[1] Itä-Preussiin ei Kustaa Aadolf puuttunut, sillä se oli hänen lankonsa, Brandenburgin vaaliruhtinaan lääninä, vaikka Puolan yliherruuden alla.
[2] Tästä Preussin sodasta olisi vielä ollut kerrottavana useampia Suomen ratsumiesten urhotekoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi heidän päällikkönsä Aake Tottin elämäkertaan.
[3] Puolivillejä eteläslaavilaisia Itävallasta Turkin rajalta, jotka palvelivat keisarin sotajoukossa.
[4] Sen kertomuksen luotettavaisuudesta, joka kertoo seitsemänkymmenen suomalaisen taistelusta Demminin luona, on ollut väittelyä historiantutkijain kesken, mutta kun kertomus tavataan jo samanaikuisissa sodan esityksissä, näyttää uskottavalta, että joku todellinen tapaus on sen pohjana.