Yhtä paljon kuin urhoudeltaan tulivat Ruotsin kuninkaan omamaiset soturit myös kuuluisiksi hyvästä kuristansa. Yllämainittu Theatrum Europaeum esim. kertoo, että he, jos heillä oli rahaa, aina rehellisesti maksoivat, mitä tarvitsivat, eivätkä rahanpuutteessakaan rasittaneet kansaa, vaan olivat veteen sekä leipään tyytyväiset.
Tästä hyvästä kurista sai kiittää Kustaa Aadolfin itsensä säätämiä sota-artikkeleita. Jumalanpelko ja lähimäisen rakkaus olivat perussääntöinä tässä kuuluisassa laissa. Joka aamu ja ilta piti komppanian tai lippukunnan kokoontua yhteiseen rukoukseen, joka pyhä sekä kerran viikon keskelläkin pidettiin täydellinen jumalanpalvelus. Ken kolme kertaa oli laiminlyönyt nämät hartaushetket, pantiin koko vuorokauden ajaksi kaularautoihin seisomaan. Herran nimen soimauksesta oli kuolemanrangaistus määrätty, yhdentekevää oliko se tapahtunut humalassa vai selvällä päällä; samoin myös kävi sen, joka kolmannen kerran tavattiin Jumalan sanan ja sakramenttien pilkkaamisesta. Kirous, jos se virkainnossa luiskahti suusta, oli sakoilla sovitettava; mutta ken humalassa tai pahasta tavasta kiroili, sen täytyi sen lisäksi vielä julkisesti rykmentin edessä pyytää anteeksi. Noitia, joita siihen aikaan paljon kuljeksi ympäri muka loitsimassa haarniskoita aseen pystymättömiksi, ei Kustaa Aadolfin leirissä sallittu. Jalkavaimot myöskin ajettiin heti pois; mutta aviovaimoa ei estetty seuraamasta miestänsä. Ryöstäminen vihollisenkin maalla oli kielletty, paitsi kun päälliköt ruoanpuutteen aikana olivat lähettäneet väkeä muonaa hankkimaan taikka kun sen ajan tavan mukaan väkirynnäköllä valloitettava kaupunki luvattiin sotamiehille alttiiksi. Mutta silloinkaan ei saatu ryöstää mitään kirkoista eikä sairashuoneista, eikä myöskään tehdä väkivaltaa papeille, vanhuksille, vaimoille eikä lapsille, jolleivät ne itse ryhtyneet aseihin. — Ankarat olivat niinikään rangaistukset pelkuriudesta. Jos joku ratsumieslippukunta tai jalkaväen komppania oli paennut tappelusta, ennenkuin oli voitu teräsaseita käyttää, niin päällikkö, jos hän oli siihen syypää, ajettiin häpeällisesti ulos leiristä, mutta jos syy oli väessä, hirtettiin heistä joka kymmenes mies, ja toisten täytyi puhdistaa leiri, majailla erillään muusta armeijasta ja olla liputta, kunnes he jollakin uljaalla urhotyöllä olivat rikoksensa jälleen hyvittäneet. Samoin myös päällikkö, joka muuten kuin vain viimeisessä hädässä antoi linnan vihollisen käsiin, tuli mestatuksi, ja hänen väkensä oli samojen rangaistusten alainen kuin edellisessä tapauksessa, sillä eroituksella kuitenkin, ettei ketään hirtetty. Mestaus, vankeus ja sakot, ne olivat Kustaa Aadolfin sotajoukossa tavalliset rangaistukset, mutta piiskaaminen oli kokonaan luvatonta, sillä se olisi masentanut soturien kunniantuntoa. Saman tärkeän tunteen vireillä pitämiseksi oli myös säädetty, ettei kukaan kunnialtaan poistuomittu tai rikoksen tähden jollakin lailla pyövelin käsissä ollut saisi sen jälkeen pysyä rykmentissä. — Tämmöinen oli henki tässä armeijassa; siinä olikin se taikavoima, jonka avulla he voittivat keisarin irstaiset, kunnosta ja kunniasta välittämättömät, kokoon pestatut ja rahan tähden sotivat palkkalaiset.
Urhous kuninkaan kuoltuakin pysyi aina edelleen entisellään, mutta kuri, niinkuin olemme nähneet, höllistyi valitettavasti sangen pian. Saakoon tässä vielä yksi todistus siitä sijansa. V. 1635, kun puolalaisten uhkausten tähden päätettiin varustaa vara-armeija, ei uskallettu lähettää kokonaisia suomalaisia ratsumieslippukuntia kotimaahan uusien lippukuntain kantaväeksi, siitä syystä, että he olivat Saksassa tottuneet irstaisuuteen sekä kaikellaiseen vallattomuuteen ja pelättiin heidän pahojen tapojensa myös tarttuvan vereksiin rekryytteihin. Vähempi osa heistä vain lähetettiin takaisin Suomeen, ne nimittäin, jotka välttämättömästi tahtoivat pitää puustellinsa ja joiden täten ilmenevä synnyinmaanrakkaus oli ikäänkuin jonkunmoisena takauksena heidän paremmin säilyneestä kunnostansa. Muut kaikki otettiin pestattuihin lippukuntiin samoilla ehdoilla kuin muukalaiset.
Ruotsin sotajoukkojen voitoista tässä sodassa saisimme kuitenkin osaksi väärän käsityksen, jollemme huomaisi, etteivät ne olleet suinkaan yksistään ruotsalaisten ja suomalaisten aikaansaamat. Tämä oma väki ynnä skotlantilaiset palkkasoturit muodostivat tosin armeijan urhoollisimman, luotettavimman ja parhaimman osan, jolle urhotöistä tulee suurin ansio; mutta se oli sittenkin vain sangen vähäinen osa koko sotavoimasta. Ruotsin palveluksessa ja liitossa oli monasti noin 100,000 miestä jalkeilla, vaan varsinaisia ruotsalaisia oli harvoin enempää kuin 10,000, suomalaisia enintään 6,000 (joissa jälkimäisissä 1,500-2,000 ratsumiestä). Ainoastaan vastoinkäymisen aikoina, jolloin palkkalaiset tavallisesti luopuivat, sotivat Ruotsin sotaherrat pääasiallisesti omamaisilla voimilla.
Saksan tantereet eivät olleetkaan muuten ainoat, jotka silloin Suomen sotureita vaativat. Liivin-, Viron- sekä Inkerinmaan linnojen vartioiminen oli yksistään meidän miehille uskottu.[14] Siellä majaili heitä aina 3-4,000. Ja vietiinpä Tanskan sodan aikana suomalaisia itse Ruotsinkin suojaksi, ensimäisenä sotavuonna 2,500 miestä ja toisena vielä 2,300 lisäksi.
Suomalaisen sotavoiman lukumäärä oli Kustaa Aadolfin aikana suuresti enentynyt, suhteellisesti vielä enemmän kuin ruotsalaisen. V. 1616, Venäjän sodan lopulla, oli Ruotsilla 15,400 sotamiestä, Suomella 5,200; jälkimäiset muodostivat siis ainoastaan neljäsosan koko omamaisesta armeijasta. V. 1625, jolloin Kustaa Aadolfin laatima uusi järjestys valmistui, oli jalkaväkeä Ruotsilla 18 rykmenttiä (à 8 komppaniaa) eli noin 22,000 miestä, Suomella 12 (n. 10,000 m.); ratsuväen luku oli Ruotsissa 15 lippukuntaa (1,875 m.) Suomessa 12 (1,500 m.). Nyt oli siis suomalainen jalkaväki 1/3 koko summasta, ja ratsuväki 4/9. Myöhemmin karttui sotavoima ylimalkaan vielä suuremmaksi, vaikka viimeksimainittu suhde ruotsalaisten ja suomalaisten välillä tästä lähtien oli jokseenkin pysyväinen. Tavallisesti oli Suomella 30-vuotisen sodan aikana aseissa vähintään 10-12,000 jalkamiestä, 3-3,500 huovia. Monesti karttui niiden yhteinen luku 16-17,000:een mieheen. Jos sitten vielä otamme lisäksi aatelin ratsujoukon (100 m., Ruotsissa 300), meriväen (2-3 komppaniaa à 400 m.) sekä pestatut sotamiehet (tykkiväen,[15] jalka- sekä ratsumiehiä), niin saamme kokoon noin 20,000 miehisen armeijan.[16] Tulipa tämä kuorma, raskas kuin se itsessään oli, sen kautta vielä raskaammaksi, että niin tiheään täytyi täydentää harvenneita rivejä vereksillä rekryyteillä. Sodat siihen aikaan olivat näet vielä paljoa tuhoavammat kuin meidän aikana. Huoli muonan sekä muiden tarpeitten hankkimisesta oli kovin vaillinainen ja puutteen kautta syntyneet taudit kuluttivat hirveästi väkeä. Eikä ollut soturien henki Itämeren linnoissa myöskään paljoa paremmassa turvassa, kun asunnot niissä olivat terveydelle vahingolliset. Täten luettiin esim. Suomen tavallisen jalka- sekä ratsuväen luku v. 1640 noin 17,300:ksi mieheksi; mutta seuraavana vuonna, vaikka 2,000 rekryyttiä oli saatu lisään, oli heitä kuitenkin ainoastaan 14,500 jäljellä.
Ratsumiehiä, niinkuin näimme, otettiin Suomesta aina verraten enemmän, johon oli syynä heidän kelvollisuutensa. Edellisten kuninkaitten aikana ei luultu omamaisia hevosia sotaan soveliaiksi; sen vuoksi pestattiin aina kalliilla hinnalla ranskalaisia ja saksalaisia huoveja. Tämä väärä luulo katosi nyt Kustaa Aadolfin sotien aikana kokonaan. Ulkomaalaisetkin rupesivat nyt kehumaan "Ruotsin ja Suomen hevosia, jotka kyllä ovat saksalaisia pienemmät, vaan tuliset, uupumattomat, ihmeen kestävät ja helpot elättää". Suomen ratsumiesten kautta pääasiallisesti tähän aikaan suomalaisten nimi levisikin ympäri Eurooppaa. Ylimalkaan oli vielä silloin ratsuväki armeijan vaikuttavimpana osana. Noilla pitkillä, joutuisilla retkillä 30-vuotisen sodan loppupuolella oli usein puolet sotajoukosta huoveja, sillä jalkaväen oli vaikea päästä kulkemaan Pohjois-Saksan autioiksi hävitettyjen erämaitten poikki. Jalkamiehiä enimmiten käytettiin linnaväkenä ja kutsuttiin tavallisesti vain suurempia tappeluita varten kokoon, joissa kuitenkin myös ratsuväen rynnäkkö oli ratkaisevin.
Kustaa Aadolfin aikana valmistui Ruotsin valtakunnan sotavoiman järjestys rykmentteihin, niinkuin se siitä lähtien pysyi. Suomessa oli seuraavat ratsurykmentit: Turun (Pohjanmaan kanssa), Uudenmaan (Hämeen kanssa) sekä Karjalan (Savon kanssa). Jalkaväen rykmentit olivat: Turun, Porin, Pohjanmaan, Uudenmaan, läntinen ja itäinen, Hämeen, Viipurin, läntinen ja itäinen, sekä Savon. Ennen Kaarle XII:nnen aikaa ei ollut kuitenkaan tapana mainita niitä näin maakunnan, vaan ainoastaan everstinsä nimellä.
Yllälueteltu sotavoima saatiin kokoon seuraavalla tavalla. Tykkiväki sekä rakuunat (jotka vuoroin ratsain, vuoroin jalan sotivat) pestattiin. Aatelislippukuntaan lähetti jokainen aatelisherra tilustensa suuruutta myöten yhden tai useampia täydesti varustettuja huoveja. Muu ratsuväki syntyi rusthollilaitoksen kaltaisella tavalla; moni lainlukija, vouti, nimismies, pappi, porvari ja varakkaampi talonpoikakin antoi siihen miehen aseineen, hevosineen, ja sai siitä talonsa, kumminkin osaksi, verosta vapaaksi. Nämät kaikki armeijan osastot olivat siis vapaaehtoisia. Jalka- ja meriväki sitä vastoin täydennettiin rekryytinotolla. Kymmenen talonpoikaa (kaupungissa 10 porvaria) oli aina ruotuna, josta yksi piti otettaman sotamieheksi (kaupungeissa sekä rantapitäjissä merimieheksi). Ensin otettiin niistä taloista, missä oli paljon miehiä; sitten pienistä, missä ei paljon työntekijöitä tarvittu. Lesken ainoaa poikaa ei otettu, ei myöskään mielellään semmoisesta talosta, josta jo yksi mies oli sotapalveluksessa tai kaatunut. Tätä jälkimäistä ehtoa täytyi kuitenkin suuren tarpeen tähden monasti rikkoa. Eräs talonpoika Rovaniemellä esim. pyysi kerta ja saikin veronhuojennusta sillä perustuksella, että hänellä oli neljä poikaa (joista kaksi jo kaatunutta) jalkaväessä, viides ratsumiehenä. Ylimalkaan ei sallittu sotamieheksi kirjoitetun palkata toista edestänsä; mutta toisinaan tehtiin rahan tarpeen aikana tästä kuitenkin poikkeus. Päiväläiset ja muu irtonainen väki otettiin kaikki, mitkä vain käsiin saatiin, ruotuihin panematta.
Tämä rekryytinotto oli kansalle Suomessa kauheasti vastahakoinen ja peloittava. "Sotamiehenoton aikana", lausui kerta Pietari Brahe valtaneuvoskunnassa, "on Suomessa aina kyläraitit ihan tyhjinä ja autioina, vaikka maa sillä välin kyllä on kansakas." Sotapalvelukseen kykenevät miehet kokivat näet mikä milläkin keinolla pelastaa nahkansa. Moni piili kotipitäjänsä saloilla, kunnes vaara oli ohitse; moni ei katsonut tämmöistäkään lymypaikkaa vielä kyllin turvalliseksi. Joukoittain pakeni miehiä synkille erämaille pitkin Suomenselän harjanteita, joukoittain karkasi myös rajan yli Venäjälle, taikkapa Ruotsin puolelle, jossa Helsinglannin, Taalain y.m. maakuntain vuoriset takamaat tähän aikaan saivat ensimäiset suomalaiset asukkaansa. Saadut rekryytit täytyi kahleissa, niinkuin pahantekijät, kuljettaa rykmenttinsä majapaikoille, ja kuitenkin pääsi niitä marssiltakin aina karkuun. Joka vuosi oli tällä tavoin suuri osa sotamiehiksi määrätyistä "tietymättömissä". V. 1631 luettiin heitä 1,670, seuraavana vuonna 5,777! Todella ihmeellinen ristiriitaisuus — tämä kova sotapalveluksen pelko kotona ja luja, peloton miehuus sotatantereella! Syynä edelliseen ei tainnut olla ainoastaan pelko sotapalveluksen vaaroja — vaikka, niinkuin olemme nähneet, se ei suinkaan ollut perätön — vaan kenties vielä enemmän kansallemme ominainen rakkaus rauhaan ja synnyinmaahan. Sattuihan välistä, että sotamiehiä vielä Saksastakin karkasi, vaaroista ja vaivoista huolimatta pyrkien kotiin takaisin. Useimmat kuitenkin, kun kerran olivat virassa, täyttivät tehtävänsä suomalaisella, vakavalla velvollisuudentunteella. Epäilemättä ilmoitti siis Kustaa Aadolfin sota-artikkelein suomentaja, Hartikka Speitz, kansansa yleisen mielen, kun hän varusti esipuheensa näillä säkeillä: