Vexionius (ruotsalainen) kertomuksessaan Ruotsin valtakunnasta mainitsee suomalaisia hyvin taitaviksi miekalla, pyssyllä sekä tykeillä sotimaan.
Achrelius (ruotsalainen) sanoo eräässä teoksessaan: suomalaiset, Marsin lempilapset, ovat ikäänkuin syntyneet sotureiksi, ei vasta siksi harjoitetut.
B. Skytte (ruotsalainen) muistopuheessaan Kustaa Aadolfista lausuu: suomalaisilla on uupumaton, tulinen into kaataa vihollisia.
Pierius Winsemius (saksalainen?) kehuu: "Suomalainen ei huoli onnen vaiheista, niinkuin muu lauma; vakavana hän ei tee edes toiviolupauksia." — "Suomen joukko, pelkäämättä kuolemaa, ryntäsi vihollisen rivien keskelle; se oli päättänyt voittaa tai kuolla."
Saksankielisessä Theatrum Europaeum-nimisessä teoksessa on alussa tämmöinen lause: "Suuri kunnia oli Kustaa Aadolfilla suomalaisistaan sekä ruotsalaisistaan, kun he kestivät pakkaset vielä paremmin kuin päivän paahteen. He eivät lähteneet myöskään pakoon, ennenkuin täytyi ikäänkuin luontoa vastaan taistella. He tyytyivät vähään, eivät uupuneet koskaan, eivät nostaneet kapinoita." — "Ruotsin ja Suomen kansat ovat niin urhoollisia ja ritarillisia, etteivät he tappelussa tahdo peräytyä, vaan seisovat kuin muuri, arvellen heidän kansansa kunnian vaativan pikemmin kuolemaa kuin pakoa."
Heinsius (hollantilainen) eräässä ylistyspuheessaan kehuu: "Vaikka he (suomalaiset) olivat pienet kooltansa, seisoivat he kuitenkin lujina, järkähtämättöminä ja miehuullisina; ja yhtä hyvin olisi voinut toivoa elementtien antavan ihmisvoimalle myöten, kuin heidän kuoleman pelosta tai vihollisten pakoituksesta peräytyvän paikaltaan."
Vielä paremmin kuin nuo joskus suurentelevat korulauseet kuvaavat nyt seuraavat muistossa säilyneet pienet jutut senaikuisten suomalaisten soturien vakavaa miehuutta.
Ontuvaksi ammuttua suomalaista kehoitti hänen kapteeninsa muuttamaan jalkaväestä ratsuväkeen, koska hänen siinä olisi mukavampi olla. Mutta Suomen poika antoi tämän spartalaisen vastauksen: "Mina vela stå i krig, icke springa!" (Minä aion seisoa sodassa, enkä juosta.)
Toiselta, joka paraikaa ahkerasti hieroa kitkutteli miekkaansa telttansa edustalla, kysyi ohitse ratsastava Kustaa Aadolf leikillään, mitä hän niin tulisella kiiruulla puuhaili? — "Mina lipa rappire", vastasi sotilas vakavasti huonolla ruotsillansa, "mina lakta moro" (hion pamppua, huomenna pitää teurastaa).
Meritappelussa Juutinraumassa (Öresundissa) Ruotsin ja Tanskan laivaston välillä v. 1658 tempasi tykin luoti yhdeltä suomalaiselta molemmat kädet poikki. Vakavasti katsahti haavoitettu ympärillensä ja huusi sitten: "Minnekä hiiteen miekkani lensi?" Innossaan hän ei muistanutkaan, ettei hänestä enää ikipäivinä ollut miekkamieheksi.