Pommerin valloitettuaan marssi Tott sitten Meklenburgiin, karkoitti sieltäkin kaikki keisarilliset ja saattoi poisajetut herttuat takaisin valtaan. Sitten hän meni Elben yli Bremenin hiippakuntaan. Kuinka suureksi hänen sotamaineensa oli kohonnut ja kuinka rikas hän oli, käy ilmi siitä, että hän tätä sotaretkeä varten omalla kustannuksellansa pestasi yksitoista lippukuntaa kyrassiereja sekä kokonaisen rykmentin rakuunia. Mutta täällä Ala-Saksissa eivät enää asiat menestyneetkään häneltä, niinkuin tähän asti. Syyt siihen olivat useampaa laatua. Ensiksi oli täällä vastassa taitava Pappenheim, joka, vaikka miesluvulta heikompi, aina osasi käyttää hyväksensä vihollistensa virheitä. Toiseksi oli Tott kyllä peloton ja sukkela partionkävijä, vaan suuren sotatuuman toimeenpanemiseen hänellä ei ollut tarpeeksi älyä. Sitä paitsi hän oli liian taipuvainen huvituksiin ja laiminlöi usein hevostensa ja koiriensa tähden tärkeämmät tehtävät. Myöskin oli haitaksi se, että hän oli paljon sairaana. Mutta pahinta haittaa kaikista kuitenkin tekivät nuo Tottin vanhat viat, tuittupäisyys ja röyhkeys, joilla hän loukkasi kaikkia. Meklenburgissa hän oli jo ollut riidassa herttuain kanssa. Asema tuli nyt täällä vielä kahta vertaa hullummaksi, kun sotaa olisi ollut johdettava yhteisin neuvoin Kustaa Aadolfin alasaksilaisten liittolaisten, Bremenin arkkipiispan ja Lüneburgin herttuan kanssa. Turhaan pyysi Hamburgissa oleskeleva taitava Ruotsin lähettiläs, Adler Salvius, sovitella näiden kolmen ylipäällikön välejä. "Ei kukaan huoli olla tekemisissä Tottin kanssa", valitti hän kirjeessä kuninkaalle, "kun hän aina niin pahasti haukkuu kaikkia ihmisiä." Myöskin hän lähetti suoraan Tottille itselleen nuhteet siitä, että tämä huvitusten tähden vitkasteli. Mutta tuosta sotamarski suuttui pahasti. "Vai onko nyt siksi käynyt, että mokomat musteentuhrustajat saavat tehdä kiusaa aateliskavaljerille!" vastasi hän. Ja kun sitten Salvius taas kirjoitti kuninkaalle ilmoittaen, että Tottin huolimattomuus ja riitaisuus oli syynä huonoon menestykseen niillä seuduilla, jonka kirjeen johdosta sotamarski eroitettiin ylipäällikkövirastansa, niin silloinpa vasta tuo tuittupää leimahti oikein vimmaan. "Minun lapseni ja lastenlapsenikin", uhkasi hän, "kostavat sen vielä sinulle sekä sinun sikiöillesi!"
Tott pysyi vielä jonkun aikaa Saksassa, vaikkei hän näy enää ottaneen osaa sotaan. V. 1633 hän sitten saattoi kuninkaan ruumiin Ruotsiin, ja siellä hän nyt tästä lähtien toimi valtaneuvoskunnassa, jonka jäseneksi hän jo v. 1630 oli tullut määrätyksi. Hän kuului siinä Aksel Oxenstjernalle ja hänen jaloille ystävilleen vastusta tekevään puolueeseen, joka tahtoi käyttää tätä kuninkaatonta aikaa aatelin etuoikeuksien suunnattomaan laajentamiseen. Kerran mainitsevat kuitenkin, ihme kyllä, valtaneuvoskunnan pöytäkirjat Tottinkin vastustaneen tämmöistä anastusyritystä. Hänen ja A. Banérin kehoituksesta päätti näet valtaneuvoskunta ryhtyä toimiin sen väärinkäytöksen estämiseksi, että aatelisherrat rälssikartanojensa lisäksi vielä ostelivat vero- tai kruununtiloja ja tahtoivat tehdä nekin verottomiksi.
Toisessa tilaisuudessa taas puhkesi sotamarskin tulinen ratsumiesluonne ilmi. Kopparbergin seudulla oli kansa ollut suurten verojen sekä sotamiehenottojen vuoksi kovasti tyytymätön, niin että kapinaa pelättiin. Pari valtaneuvosta oli lähetetty sinne, vaan he eivät olleet saaneet vuorimiehiä tyyntymään. "Ohoh", virkkoi silloin Aake Tott, "olisitte vain minut lähettäneet, kylläpä olisin kun olisinkin noiden kuparipohattain niskat nöyryyttänyt!" — "Niin kyllä", huomautti siihen toinen, "jos nimittäin sinulla sielläkin, niinkuin Saksassa, olisi ollut huovijoukko takanasi. Vaan jos yksin tulisit, niin olisivatpa kuparipohatat vetäneet sormikoukkua sinunkin kanssasi, veli veikkonen."
Sotaretkillään oli Tott aina suuresti ahnehtinut saalista ja oli kovalla, armottomalla kädellä kiskonut itselleen, mitä vain irti sai. Tällä tavoin kokoonhaalituilla äärettömillä rikkauksillaan hän vietti sitten Ruotsissa ennen kuulumattoman prameaa elämää. Ekolsundin tilalle, likelle Tukholmaa, hän rakensi itselleen suuren, komean kartanon. Kun hän sitten kullatuissa vaunuissa, neljä jaloa hevosta edessä, ajoi kartanonsa ja pääkaupungin väliä, ei hän sallinut kuskinsa väistyä syrjään kenenkään tieltä, paitsi jos itse kuningatar sattui vastaan tulemaan; niin ylpeä oli hän rikkaudestaan, sotatöistään sekä kuninkaallisesta sukuperästään. Ekolsundissa hän vietti nyt enimmäkseen joutoaikansa; köyhemmässä, kolkommassa, hovin loistosta syrjäisemmässä syntymämaassaan hän, niinkuin ylimalkaan Suomen korkeampi aateli tähän aikaan, kävi harvoin, vaikka hänellä täällä oli useimmat kartanonsa. Suuri alusmaa Liholan linnoineen hänellä muuten oli Virossakin.
Tottista on se maine, että hän kosijana sai monta kertaa rukkaset, sillä naiset pelkäsivät hänen tuittupäistä luonnettansa. Miten lienee, mutta onnistuipa hänen kahdestikin saada omaksensa neitoja valtakunnan parhaista suvuista. Hänen ensimäinen puolisonsa oli Bjelkejä, toinen kreivi Pietari Brahen sisar.
Viimeiset vuotensa Tott oli sairaalloinen, useinkin vuoteenomana. Keväällä 1640, kun hän mielestään taas oli vähän parempi, tahtoi hän vielä kerran käydä Suomen puolella, mutta sinne tultuansa hän kuoli jo heinäk. 15 päivänä Lavilan kartanossa Eurassa. Ruumis vietiin sieltä Turkuun ja haudattiin suurella juhlallisuudella. Saattojonossa oli 4 lippukuntaa ratsumiehiä ja saman verran jalkaväkeä; siinä kulki piispa parinkymmenen papin kanssa, jotka olivat lähipitäjistä kokoonhaalitut; siinä oli mukana kenraalikuvernööri Suomen korkeimpien virkamiesten kera, yliopiston professorit ja oppilaat, Turun pormestari, raati ja suuri joukko porvareita. Keskellä jonoa talutettiin marskin hevosta, selässä musta loimi, jossa oli suuri valkoinen silkkiristi keskellä. Molemmin puolin arkkua kannettiin vainajan isän ja äidin vaakunoita. Samoin kantoi Turun läänin maaherra omin käsin suurta surulippua, jossa oli Tottin vaakuna, ja toinen herra astui vainajan haarniskaan puettuna hänen miekkansa paljastettuna kädessä. Ruumista seuraavat aatelisnaiset ajoivat kahdeksassa vaunussa, ja kenraalikuvernööri Pietari Brahe "venäjäntapaisessa kantotuolissa", jota kantamassa oli kaksi hevosta, toinen edessä, toinen takana. Kummankin hevosen selässä istui pitkäkauhtanainen kuski, ja vielä kaksi palvelijaa ratsasti irrallaan molemmin puolin. Turun tuomiokirkkoon, johon ruumis haudattiin, pystytettiin sitten komea marmorinen muistopatsas, jossa sekä sotamarski että hänen toinen puolisonsa olivat kuvatut.
Aake Tottilla oli ainoastaan yksi poika, Klaus Tott, joka sitten isänsä urhotöitten tähden, jotka valtuuskirjassa ovat lavealta luetellut, sai kreivinarvon sekä enimmän osan Uudenkaarlepyyn sekä Lapuan pitäjiä ynnä Uudenkaarlepyyn kaupungin kreivikunnaksensa. Häneen sammui kuitenkin Tottin kreivillinen haara jälleen, sillä hän kuoli lapsetonna.
17. Hakkapeliitat.
Ensi alussa, niinkuin olemme nähneet, eivät keisarilliset olleet milläänkään Ruotsin sotavoiman uhatusta tulosta. Ainoa, mikä heitä silloin hiukan huoletti, oli se huhu, että Kustaa Aadolfilla muka oli muassaan lauma suomalaisia noitia, joiden kuvaton ulkonäkö jo oli niin hirveä, että saattoi säikähdyttää pakoon urhoollisimmankin soturin. Saatuansa sitten nuot kummitukset omin silmin nähdä mahtoivat keisarin sotamiehet varmaankin nauraa turhalle pelollensa; sillä suomalaiset olivat, samoinkuin heidän hevosensakin, pienen, vähäväkisen näköisiä, eikä millään muotoa hirvittäviä. Mutta eipä aikaakaan, niin alkoivat he jälleen uskoa heidän noitataitoonsa ja pelätä heitä. Nämät seisoivat vakavina, hätäilemättä, vaikka keisarin kuuluisimmatkin rykmentit karkasivat heidän kimppuunsa; he ryntäsivät vuorostaan päälle hurjalla rohkeudella, panematta huomiota vastassa olevien lukumäärään. Harvoin saatiin heitä paikaltansa järkähtämään; harvoin jaksoi vihollinen kestää, kun heidän sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" yhtäkkiä kajahti keskellä hänen rivejään. Eihän muka ollut mahdollista, että noin mitättömän näköiset raukat saisivat tuommoisia ihmetöitä toimeen ainoastaan luonnollisilla voimilla. Uusi lause lisättiin nyt litaniaan kaikissa katolisissa seurakunnissa Saksanmaalla; rukoiltiin Jumalaa varjelemaan oikeauskoista kansaa "tuosta hakkapeliittain hirmuisesta laumasta" (a horribili Haccapaelitarum agmine). Tämän nimen näet olivat Saksassa meidän miehemme saaneet heidän sotahuutonsa johdosta, jota varmaankin luultiin joksikin loitsusanaksi.
Ruotsin kuninkaan liittolaiset ja ylimalkaan protestantit puolestaan puhuivat heistä ihmeellä ja ihastuksella. Harva se kirjailija, joka kolmekymmenvuotisesta sodasta kertoessaan ei olisi erittäin ylistänyt Suomen poikien urhoutta. Katselkaamme tässä nyt muutamia heidän lauseitaan.