Yhtä höllä kuin oppi oli kurikin. Porvarit, herätessänsä äkkiä kesken parasta untansa yöllä, kun ikkuna särähti sirpaleiksi tai kiviä lensi tupaan, arvasivat jo kysymättäkin Messeniuksen "junkkarien" olevan syynä pahantekoon. Talonpojat tuodessaan aamulla varhain ruokavaroja torille olivat tuhannessa tuskassa, jottei vaan Messeniuksen joukkio sattuisi heitä vastaan; sillä olihan monasti tapahtunut, että nuot poikaveitikat olivat seisahduttaneet tulijan, irroittaneet hevosen valjaista, pistäneet "maanmoukka"-paran aisoihin, kavunneet kärryille koko kuormallinen ja näin sitten ajelleet ympäri kaupunkia nauraen, hoilottaen ja ahkerasti piiskaa huiskutellen. Eivätpä edes kruununkaan laitokset aina saaneet olla heiltä rauhassa; kerta olivat he murtaneet auki linnan portit ja laskeneet kaikki varkaat ja murhamiehet valloilleen. Ja jos vieras Upsalassa kysyi, kuka noista hurjista oli hurjin, kuka päällikkönä kaikissa koirankujeissa, niin sai hän heti kuulla, että se oli nuori, rikas suomalainen junkkari Aake Tott, jonka välistä nähtiin villinä juoksentelevan pitkin katuja, paljastettu miekka kädessä, lystikseen peloitellen ja uhkaillen rauhallisia ihmisiä. Semmoisen maineen oli hän ennättänyt saada, vaikka hän oli vielä melkein lapsi, 13-14 vuotta vanha[13] ja kunnioitettua, korkeaa sukua, Kirkniemen, Siuntion kartanon ja Liuksialan herran poika, sekä äitinsä kautta, joka oli Eerikki XIV:n ja Kaarina Maununtyttären tytär, kuninkaallisen perheen heimolainen.

Valituksista noita vallattomia poikia vastaan ei ollut suurta apua. Joskus kyllä oli Messenius heitä hiukan kurittavinansa; mutta enimmiten hän vain nauroi heidän muka sukkelille kepposilleen. Ja jos yliopiston rehtori sekä konsistorio tahtoivat puuttua asiaan, niin Messenius väitti röyhkeästi, ettei heillä ollut tekemistä hänen yksityisten kasvattiensa kanssa. Sitä paitsi he olivat korkeaa aatelia, jota ei sopinut vetää halvemman oikeuden kuin itse valtaneuvoskunnan eteen. Siihen asia sitten aina jäikin, sillä ei kukaan uskaltanut korkeitten herrojen poikia vastaan nostaa oikeuskannetta.

Paitsi Messeniusta oli Upsalassa samaan aikaan myös toinen opiltaan kuuluisa professori, nimeltä Rudbeck. Näiden molempien oppineitten herrojen välillä saattoi kateus alinomaista näykkimistä aikaan. Pianpa kumpaistenkin kasvatit — Rudbeck oli niinikään Messeniuksen esimerkkiä seuraten ottanut semmoisia — myös ottivat osaa tähän riitaan. Kaduilla ja kujilla nähtiin alituisesti messeniläisiä ja rudbeckiläisiä kahakassa. Tapahtuipa sitten v. 1612, että Rudbeck valittiin rehtoriksi ja alkajaispuheessaan hän varoitti nuorisoa vallattomuuksista sekä riidoista. Tuosta suuttui nyt Messenius ja hänen joukkonsa kovasti; pojat alkoivat kesken juhlallisuutta viheltää ja telmiä, ja itse professori julkisesti haukkua rehtoria. Konsistorio sen jälkeen kokoontui neuvottelemaan, miten tämä tämmöinen hävyttömyys olisi rangaistava. Mutta Messenius haukkui heitä vieläkin rohkeammin, ja hänen poikansa, joille Messeniuksen rouva vei sanan Kuninkaannurmelle, missä he olivat leikkimässä, tulivat juoksujalassa paikalle, pyssyt ja miekat kädessä. Yliopiston hallitus oli pahemmassa kuin pulassa; ukot pelkäsivät jo surman heitä uhkaavan. Tämä julkinen kapina tuli viimein kuninkaankin korviin, joka nyt kerrassaan teki lopun kaikesta epäjärjestyksestä, muuttaen molemmat nuo riitaiset professorit muualle toisiin virkoihin ja ankarasti rangaisten Messeniuksen kasvatteja. Toiset heistä pääsivät selkäsaunalla, mutta usea eroitettiin kokonaan yliopistosta.

Epäilemättä katkesivat täten nuoren Tottinkin yliopistolliset opinnot, sillä me tapaamme hänet jo seuraavana vuonna toisella tantereella, missä hänellä oli tilaisuutta tyydyttää seikkailu- ja tappeluhaluansa luvallisemmalla ja jalommalla tavalla. Hänet lähetettiin v. 1614 — vasta 15-vuotisena — Venäjälle, mainion sotaherran Jaakko De la Gardien johdolla sotataitoa oppimaan. Kun tämä sota rauhansovinnon kautta loppui, läksi Aake Tott ulkomaille. Viisivuotisella matkallaan hän kävi Saksassa, Italiassa, Espanjassa, Ranskassa, Englannissa sekä Alankomailla, tutustuen täten vieraihin kieliin ja vieraihin oloihin. Jonkun aikaa hän otti myös harjoituksen vuoksi osaa Venetsian vapaavallan sotaan turkkilaista vastaan.

Kun hän viimein palasi kotiin v. 1622, oli taas sota Puolaa vastaan kiihtynyt ilmituleen. Nuori Tott riensi siis heti Liivinmaalle, jossa hän pääsi Kustaa Aadolfin kamariherraksi. Sillä nimellä siihen aikaan ei kuitenkaan tarkoitettu tuommoisia hovityhjäntoimittajia kuin meidän aikanamme. Kamariherra merkitsi siihen aikaan samaa kuin nykyään ajutantti, upseeri, joka lennättää ylipäällikön käskyjä eri sotajoukoille. Tämmöisenä sai siis meidän taistelunhaluinen nuorukaisemme mielin määrin mellastella noilla suurilla sotakedoilla,

miss' on verta säärysvarsin, myöten polvea punaista.

Hän tuli pian kuuluisaksi uljaana ratsumiehenä, nopsana partionkävijänä ja nousi myös nopeasti yhä korkeampiin arvoihin. Oltuansa ensin vain yhden suomalaisen huovilippukunnan kapteenina, sai hän jo v. 1625 everstiluutnanttina kaiken Liivinmaalla olevan suomalaisen ratsuväen komentoonsa. Seuraavana vuonna läksi sitten Tott, everstiksi koroitettuna, Preussinmaalle. Tullessaan toi hän sinne 4 lippukuntaa ratsumiehiänsä, joihin myöhemmin Stålhandsken kanssa tuli vielä saman verta lisäksi. Täällä Preussin ja Puolan alangoilla tekivät nyt Suomen huovit rohkean päällikkönsä johdolla ensi kertaa nimensä tunnetuksi ja pelätyksi. He näyttivät monessa tasapäässä tappelussa, ettei Wallhofin voitto suinkaan ollut sattumuksen tuottama, eikä aikaakaan, niin eivät Puolan husaarit voineet edes partioretkilläkään vetää heille vertoja. Tott oli kaikissa näissä toimissa elähdyttävänä sieluna. "Hän oli niin rohkea, niin valpas ja niin nopsa tässä sodassa", kehuu eräs senaikuinen kertoja, "että viholliset tavallisesti eivät saaneet hänestä pienintäkään vihiä, ennenkuin hän oli jo heidän kimpussansa, joten hän tuli heille suureksi peloksi ja hirmuksi". Ja Kustaa Aadolf, joka piti paljon hänen urhoudestaan, alkoi tänä aikana leikillä nimittää häntä lumiaurakseen, koska hän aina kulki edeltä ja raivaili tietä muulle armeijalle.

Liian pitkäksi tulisi tässä luetella kaikkia tappeluita ja kahakoita, joihin Tott huoveineen Preussin sodassa otti osaa, sillä he seurasivat muassa kaikilla Kustaa Aadolfin retkillä. Erästä urhotekoa ei kuitenkaan käy jättäminen kertomatta, joka siihen aikaan oli kaikkialla kuuluisa. Tott oli kerta v. 1627 saanut käskyn 200 Suomen ratsumiehen ja 500 skotlantilaisen jalkasoturin kanssa tiedustella vihollisen asemaa Danzigin seudulla; mutta tultuansa Grebinin kylän kohdalle huomasi hän yhtäkkiä, että hän oli sattunut satimeen. Puolalainen ylipäällikkö Koniezpolski oli arvaamatta piirittänyt meidän partiolaisemme. Ei ylimalkaan ole mitään niin kovaa koetusta Suomen soturin miehuudelle kuin tuo ilkeä sana: "piiritetty!" joka osoittaa, ettei vihollisia ole ainoastaan edessä, silmin nähtävänä, vaan myös selän takana. Mutta Tott ei antanutkaan väelleen aikaa miettiä tuota pahaa seikkaa. Hän huusi vain heille: "Pojat, nyt näytetään, että me olemme kunnollisia Ruotsin kuninkaan miehiä!" ja samassa hakkasi jo hänen sapelinsa keskelle tiheintä vihollisjoukkoa. Mitäs muuta! Koko parvi hyökkäsi kuin ukkosen nuoli hänen jäljessänsä, eikä aikaakaan, niin olikin tie auki ja piiritys tyhjäksi tehty. Uhkaava tappio oli muuttunut loistavaksi voitoksi; 150 puolalaista makasi verisenä tantereella, ja leiriin palatessaan liehuttivat Suomen miehet, jotka olivat luulleet joutuneensa jo hukkaan, kolmea vihollislippua omiensa lisänä päittensä yläpuolella. Kustaa Aadolf ihastui tästä uljaasta teosta ikihyväksi; hän asetutti kohta koko armeijansa juhlajärjestykseen, Tottin partiojoukon muun sotarinnan eteen, kiitti heitä lyhyellä, mutta ytimekkäällä puheella ja jakoi sotamiehille palkinnoita. Tottille hän niinikään kaikkien nähden lahjoitti kalliin, kultakahvaisen miekan ja lupasi hänelle ritarinarvon. Itse ritariksi sivaltaminen tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin Tukholmassa, valtiopäivien aikana v. 1630. Samassa koroitettiin Tott myös kenraalimajuuriksi; ja sai komennon kaiken Ruotsin ja Suomen ratsuväen yli.

Mutta palatkaamme vielä kerta Preussinmaalle. Vaikka Tottilla siellä oli niin runsaasti kuumia otteluita vihollisen kanssa, näyttää kuitenkin siltä kuin ei hän sittenkään vielä olisi saanut kyllikseen, vaan olisi hakenut lisäjatkoa riidoilla virkakumppaliensa kanssa. Erittäinkin oli aina ollut ankaraa sanasotaa hänen ja Herman Wrangelin välillä, joka oli aivan hänen kaltaisensa niin hyvien kuin huonojenkin ominaisuuksiensa puolesta. Riita kiihtyi viimein siihen määrään, että toinen vaati toista kaksintaisteluun. Tämmöiset yksityiset taistelut oli tosin kuningas hengen uhalla kieltänyt; mutta nuo tappelunhimoiset herrat päättivät tehdä sen salaa ja taisivat myös arvella, ettei laki muka heihin, kenraaleihin, ylettyisi. Mutta määräpaikalle tultuaan he tapasivat siellä yhden komppanian sotaväkeä, joiden päällikkö heille ilmoitti, että kuningas tosin ei aikonut heitä estää, koska he niin välttämättömästi tahtoivat tulla toinen toisensa pyöveleiksi, mutta että hän heti oli antanut käskyn mestata sen, joka voittaisi ja jäisi henkiin. Juuri samassa astuikin mestausmies esiin sotamiesjoukon keskeltä täydessä tulipunaisessa virkapuvussaan. Nämät terveiset kerrassaan jäähdyttivät tuittupäisten herrojen vihan, ja taistelu jäi kun jäikin heiltä suorittamatta.

Saksan sodassa sai sitten Tott sotamarskin arvon ja kokonaisen eri armeijan komentonsa alle. Lähtiessään eteläänpäin marssimaan jätti Kustaa Aadolf hänelle toimeksi Pommerin valloituksen. Täällä teki varsinkin Greifswaldin kaupunki itsepäistä, lujaa vastarintaa, eikä linnaväki suostunut viimeiseltäkään avaamaan sen portteja muulla ehdolla, kuin että he aseineen, tavaroineen saisivat vapaasti poistua. Mutta kun keisarilliset sitten marssillansa poikkesivat toiselle tielle kuin mitä oli sovittu, piti Ruotsin alapäällikkö sitä liiton rikkomisena ja karkasi heidän päälleen teloittaen suuren osan. Perästäpäin, kun tästä asiasta nousi pahoja puheita, koki hän puhdistaa itseänsä sillä, että hän muka sotamarskilta oli saanut semmoisen käskyn. Mutta Tott suuttui kovasti tästä sanarikon syytöksestä. Hän vaati ankaraa tutkintoa, jotta hänen viattomuutensa tulisi selville, "sillä", sanoi hän, "kunnia on minulle henkeäkin kalliimpi".