Uudenvuoden aikana 1641 oli kaikkialla Saksanmaassa tavattoman kovat pakkaset; joet ja virrat menivät kaikki jäähän. Silloin Banér äkkiä kokosi koko ratsuväkensä, sai myös liittolaisensa, Ranskan armeijan, huovit mukaansa ja kiiti näin tuulispäänä Regensburgia vastaan. Tässä kaupungissa näet oli par'aikaa keisari Ferdinand herrainpäiviä pitämässä valtakuntansa katolilaisten ruhtinaitten kanssa. Sotaväkeä ei ollut sanottavasti niillä seuduin heidän suojanaan, sillä vaarasta ei ollut vähintäkään aavistusta. Jos Banérin onnistui päästä jäätyneen Tonavan yli ja saartaa Regensburg kaikilta haaroilta, niin oli nälkä pian pakoittava tuon herrojen hovilaisilla ahdatun kaupungin antautumaan. Sepä vasta olisikin aika saalis ollut — itse keisari kaikkine herroineen yhdellä apajalla! Pakkasen äkillinen lauhtuminen teki kuitenkin tämän sukkelan kepposen tyhjäksi. Samana päivänä, jona Banér ehti perille, olivat Tonavan jäät lähteneet liikkeelle, niin ettei ollut aluksillakaan yli pääsemistä.
Ranskan väki läksi nyt jälleen omia teitänsä, ja Banér, kun hänen voimansa siten ei enää riittänyt suurempiin yrityksiin, hajoitti miehensä ympäri kyliä talvimajoihin. Mutta keisari Ferdinandin sydän kuohui tulista vimmaa; hän päätti rohkealle viholliselleen kostaa tuon arvaamattoman päällekarkauksen. Hänen käskystänsä alkoi sotajoukkoja joka haaralta hiljaa ja salaa vetäytyä Ruotsin väen talvimajoille päin. Paljon ei puuttunutkaan, niin olisi vaaraa aavistamaton Banér tullut kokonaan verkkoihin kiedotuksi. Mutta valpas kun hän oli, sai hän kuitenkin vielä hyvissä ajoin hiukan vihiä asiasta. Hetkeäkään viivähtämättä hän kokosi enimmän osan hajonneista joukoistansa jälleen yhteen ja pujahti niiden kanssa ihmeen nopeasti ja taitavasti Böömin kautta, jonka keisarillinen armeija oli jättänyt tyhjäksi, pois Saksinmaalle.
Tätä Banérin retkeä on syystä kehuttu mestarityöksi; mutta sittenkään ei mistään nopeudesta eikä taidosta olisi ollut hänelle apua, jos vihollinen heti paikalla olisi lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt saada valtaansa muutamat Bööminmaalle johtavat vuorisolat. Syynä siihen, etteivät he saaneet siihen tilaisuutta, oli erään Banérin alapäällikön perin suomalainen itsepintaisuus.
Eversti Eerikki Slang, jonka talvimajat olivat lähinnä keisarillisten pääarmeijan tiellä, ei ennättänytkään enää Banérin yhteyteen. Hän suljettiin kolmen rykmentin kanssa pieneen Neuburgin kaupunkiin. Keisarin poika, joka oli katolilaisten ylipäällikkönä, lähetti torvensoittajan kehoittamaan häntä antautumiseen. Vastarinnan yrittäminen näyttikin melkein mielettömyydeltä. Neuburgin ympärillä seisoi nyt kokonainen suuri armeija; Slangilla ei ollut enempää kuin parituhatta miestä, ne melkein kaikki ratsumiehiä, siis linnan puolustukseen tottumattomia, vähemmän sopivia. Kaupungin muurit olivat sitä paitsi huonossa tilassa. Mutta Suomen urho vastasi kuitenkin rohkeasti: "Onpa minulla tosin vain yksi käsi, vaan sillä aion pitää puoliani, niin kauan kuin se on tallella!" Tähän kieltoonsa oli Slang vielä lopuksi lisännyt sen uhkauksen, että toisten, jos vielä samallaista tarjoumusta ehdoitettaisiin, ei enää vastattaisi sanoilla, vaan luodilla. Arkkiherttua koetti sittenkin rauhansovintoa uudestaan, vaan hänen sanansaattajalleen lensi luoti otsaan, ennenkuin hän oli päässyt edes perille.
Täytyi siis nyt keisarillisten kuin täytyikin turvautua väkivaltaan. Heidän tykkinsä mursivat kaupungin muuriin suuren rikon; mutta kun he sitten riensivät rynnäkölle, näkivät he aukon jo tukitun puisella hakulilla, ja sen takana seisoi elävä muuri, jota ei millään voimalla saatu murtumaan. Pantiin siis tykit uudelleen paukkumaan, ammuttiin useampia rikkoja muuriin ja yritettiin uudestaan rynnäkköä. Mutta toisen ja kolmannenkin kerran heidät viskattiin taas verissä päin takaisin. Tällä tavoin viivytettiin koko keisarillista sotavoimaa kolme vuorokautta mitättömän kaupunkirähjän edustalla. Vasta neljäntenä päivänä, kun jo muurit olivat melkein ylt'ympäri raunioina, niin että ulkoa aivan hyvin saattoi nähdä kaupungin torille asti, vasta nyt ilmoitti Slang antautuvansa, jos päälliköille suotaisiin valta estämättä päästä Banérin luokse. Tähän ehtoon ei suostuttu, ja taistelua jatkettiin vielä useampia tunteja, kunnes viimein meidän miesten oli pakko ehdottomasti antautua. Mutta heidän päätehtävänsä olikin jo täydellisesti suoritettu: Banérin päävoima oli pelastettu. Täydellä syyllä siis tästä lähtien mainittiin meidän urhokasta suomalaistamme "Ruotsin Leonidaan" nimellä.
Slangin suku oli jo tunnettu edellisen vuosisadan alusta. Heillä oli alusmaansa osaksi likellä Turkua, osaksi Hämeessä. Kaikki olivat aikansa aatelisherrojen tavan mukaan olleet sotureita; Eerikin isä, Klaus Slang, oli De la Gardien retkillä Venäjällä osoittanut urhoutta ja jonkun aikaa ollut linnanisäntänä Narvassa. Missä ja milloin Eerikki Slang itse syntyi, ei tarkemmin tiedetä, paitsi että se tapahtui 1600-luvun alussa. Kasvatuksensa hän sai osaksi Kustaa Aadolfin hovissa, missä hän oli hovipoikana. Luultavasti hän seurasi kuningasta hänen sotaretkillään, vaikkei siitä ole mitään mainittu. Huomatuksi tuli Slangin nimi vasta vuodesta 1635, jolloin hän määrättiin henkivartijarykmentin everstiksi. Saksilaiset, niinkuin tiedämme, olivat juuri silloin ruvenneet Banéria ahdistamaan, mutta saivat kokea, että Ruotsin soturit eivät olleet niin helposti höyhennettäviä lintuja kuin he luulivat. Tähän saksilaisten kurittamiseen Slangkin uljaasti otti osaa. Niinpä esimerkiksi eräässä tilaisuudessa vaaliruhtinas oli lähettänyt muutamia ratsuväen lippukuntia Elbejoen yli ja oli muun armeijansa kanssa tulemaisillaan perässä. Mutta Slang riensi sinne nuolena ja saksilaiset osaksi hakattiin maahan, osaksi upotettiin veteen, eikä vaaliruhtinaan mieli tehnyt sitten enää pyrkiä yli. Samalla lailla kävi monesti toisissakin tilaisuuksissa. Eräässä sellaisessa kahakassa v. 1640 Sahlfeldin edustalla menetti Slang vasemman käsivartensa.
Neuburgin puolustuksen jälkeen sotavankeudesta päästyänsä ei Slang tavannut enää entistä ylipäällikköään, sillä hän oli jo kuollut. Hän rupesi nyt vuorostaan seuraamaan Torstensonia, mutta pitkää retkeä ei hänelle enää ollutkaan suotu. Leipzigin tappelussa v. 1642 oli Slang, kenraalimajuriksi koroitettuna, saanut koko sotarinnan vasemman kyljen komentoonsa. Mutta siinä heti taistelun alussa pistoolinluoti surmasi hänet. Näin päätti Ruotsin Leonidas voittokulkunsa miehuutensa parhaassa kukoistuksessa. Hänen ruumiinsa haudattiin sitten Leipzigin pääkirkkoon.
Slangilta ei jäänyt nimen jatkajaa enempää kuin myös Kustaa Hornilta tai Stålhandskelta. Hän jätti jälkeensä ainoastaan surevan morsiamen.
16. Aake Tott, Kustaa Aadolfiin "lumiaura".
Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina kuului Upsalasta pahaa melua. Siellä oli siihen aikaan professorina Johannes Messenius, kuuluisa opiltansa ja neroltansa. Siitä syystä korkea aateli, kun heidän piti lähettää poikansa yliopistoon, mielellään antoivat heidän opiskella hänen johtonsa alla. Mutta Messeniuksesta ei ollutkaan kasvattajaksi; hän vain aina ajatteli, miten hän olisi nuorille herroille mieliksi, jotta hän sitten myöhemmin maailmassa saisi heidän kauttansa etuja. Hän ei vaivannut heitä kovin paljon latinalla, matematiikalla eikä muulla kuivalla ja vaikealla opilla; enin osa aikaa käytettiin semmoisiin harjoituksiin, jotka kavaljeerille olivat tarpeellisia, tanssiin, miekkailuun ja ratsastukseen, pantiinpa myös toimeen seuranäytelmiä, jotta oppilaat tottuisivat rohkeasti, selvästi ja sujuvasti lausumaan ilmi ajatuksensa.