Seuraavana vuonna hän pääsi vielä kerran, viimeisen kerran käymään kotimaassaan. Hänelle näet annettiin toimeksi viedä sinne osa suomalaista ratsuväkeä. Alusta kesää 1636 hän palasi kuitenkin takaisin Saksanmaalle, tuoden kanssansa useampia tuhansia Suomen väkeä. Näiden avulla rohkeni sitten Banér käydä tuohon hurjanrohkeaan Wittstockin tappeluun. Stålhandske ja englantilainen King olivat saaneet käskyn vasemman kyljen ratsuväen kanssa tehdä kierroksen ja karata vihollisen selkään. Banér puolestaan päävoiman kanssa kävi suoraan päälle. Arvaamattomat esteet viivyttivät kuitenkin kiertäjien tuloa. Banér sai täten koko vihollisvoiman niskoilleen. Näytti jo siltä kuin tulisi tästä toinen Nördlingenin tappio, vaikka varsinkin oikean kyljen ratsuväki, niissä etupäässä suomalaiset ja virolaiset, pitivätkin lujasti puoliansa. Ei ollut sitä lippukuntaa, joka ei olisi kuusi, jopa kymmenenkin kertaa syössyt rynnäkölle. Ilta viimein läheni ja Banérin voimat alkoivat masentua. Silloin yht'äkkiä kuului vihollisen selän takaa tuo tuttu huuto: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" ja samassa havaittiin saksilaisten rivien joutuvan sekaannuksiin. Banér vei nyt väkensä uudella innolla tuleen, eikä aikaakaan, niin oli loistava voitto saavutettu. Yön hät'hätää levättyänsä läksivät sitten Stålhandske ja King vihollista takaa-ajamaan. He viipyivät sillä retkellä koko viisi vuorokautta, mutta olivatpa he myös saaneetkin aika paljon toimeen. Monta sataa vihollisista oli vielä hakattu maahan, ja saatu kaksituhatta vankia lisäksi. Muun saaliin ohessa he toivat kolmekymmentäviisi lippua ynnä vaaliruhtinaan omat kullatut vaunut, jotka viimemainitut Stålhandske lahjoitti Banérille. Itse hän sitä vastoin piti vaaliruhtinaan kalliit, hopeiset pöytäastiat, jotka olivat joutuneet hänen käsiinsä jo itse tappelupäivänä, silloin kun vihollisleiri rynnäköllä valloitettiin.
Vuosina 1637-9 oli sitten Stålhandske mukana kaikilla Banérin mainioilla retkillä, tavallisesti ensimäisenä eteenpäin marssiessa, viimeisenä peräytyessä. Syksyllä viimeksimainittuna vuonna uskottiin hänen johtoonsa erityinen armeijanosasto, jolla hän sitten kolme vuotta taisteli Schlesiassa. Täälläkin hän teki aina välistä rohkeita tekoja, mutta ylimalkaan ei sotaonni tahtonut olla hänelle oikein myötäinen. Pääsyy taisi olla siinä, että Stålhandskesta ei ollut suurempien asioiden johtajaksi; erittäinkään hän ei pitänyt huolta muonasta, niin että hänen väkensä välistä hajosi nälän tähden. Sen lisäksi tuli kenties vielä, ettei hänellä ollut omia tuttuja Suomen poikia joukossaan.
Torstensonin tultua ylipäälliköksi, yhdisti Stålhandske osastonsa jälleen pääarmeijaan ja otti osaa sen taisteluihin. Leipzigin tantereella hän komensi Uudenmaan ratsumiehiä, jotka seisoivat oikean kyljen toisessa rivissä varaväkenä. Jouten he eivät kuitenkaan seisoneet siellä kauan, vaan saivat pian auttaa ensimäiseen riviin asetettujen kansalaistensa tulista hyökkäystä, joka ratkaisi voiton. Tässäkin oli Stålhandske taas pysynyt koko ajan kuumimmassa löylyssä, vaikka hän jo kohta alussa haavoittui. Tappelun jälkeen havaittiin kuitenkin hänen haavansa niin pahaksi, että hänen täytyi erota armeijasta ja maata koko talvi Stettinissä lääkärin hoidon alaisena. Täällä hän tutustui Kristiina Horniin, joka oli Haapaniemen sukua; seurauksena oli, että uljas urho sai nyt vielä toisenkin haavan, itse sydänpaikkaan. Voitto ei kuitenkaan pettänyt lempipoikaansa tässäkään vaarallisessa taistelussa; häät vietettiin huhtikuun 9 p. 1643 suurella komeudella.
Toukokuussa täytyi kuitenkin nuoren aviomiehen jälleen erota kumppanistaan. Stålhandske, terveeksi tultuaan, riensi takaisin Torstensonin luokse, joka retkeili Moraviassa. Samoin hän seurasi myös sitten ylipäällikköänsä Holsteiniin. Täällä hyökkäsi hän taas tammikuussa 1644 Koldingin seudulla äkkiarvaamatta tanskalaisen ratsuväen päälle ja hävitti sen niin perinjuurin, että 1500:sta tuskin satamäärää pääsi pakoon. Mutta tämä rivakka ratsumiehen työ olikin hänen viimeisensä. Hän sairastui ja kuoli Haderslevin kaupungissa Slesvigissä huhtik. 21:nä päivänä.
Leski tuotti ruumiin sitten kotimaahan ja haudatti sen Turun tuomiokirkkoon sitä varten ostettuun hautakappeliin, johon laitettiin komea muistomerkki mustasta marmorista. Yhtään poikaa ei jäänyt sukua jatkamaan.
Stålhandske kuuluu olleen sangen oppinut ja sivistynyt herra. Eräs englantilainen, joka tästä sodasta kirjoitti, mainitsee hänen osanneen erittäin hyvin englanninkieltä; epäilemättä tuo taito oli silloin saanut alkunsa, kun hän Ruthvenin seurassa kävi Skotlannissa. Saksankielen ja kirjallisuuden tuntija ja suosija hän myöskin näkyy olleen; ainakin hän oli valittu erään saksalaisen kirjallisen seuran jäseneksi. Harrastusta tieteihin osoitti hän myös sillä, että hän lahjoitti Turun yliopistoon Aarhusin piispan kirjaston, jonka hän viimeisellä sotaretkellänsä oli saanut saaliiksi. Tämä lahja, 900 nidosta, siihen aikaan nähden kylläkin suuri, oli meidän vastasyntyneen korkeakoulumme ensimäinen kirjaston alku.
Stålhandske oli sangen rikas mies. Perintötalonsa lisäksi hän oli, niinkuin kerrottu, saanut suurenmoisen läänityksen Porvoon pitäjässä. Sitten hän osti vielä Ilolan (Illbyn) kartanon samassa pitäjässä. Marjon seteritalo Sauvon pitäjässä sekä Tervajoki (Tervik) Pernajalla kuuluvat myös olleen hänen omansa. Leski osti v. 1647 vielä 60 kruununtilaa Turun läänissä. Stålhandskella olikin sotaretkillään usein ollut tilaisuutta saada runsaita saaliita, eikä hän ollutkaan kainoimpia, kun ottaminen tuli puheeksi. Päinvastoin sanotaan hänen kouransa vihollisen maassa olleen jokseenkin rautaisen. Siitä syystä kertoikin kansa Holsteinissä, että hänen kuolinvuoteensa ääreen oli muka ilmestynyt musta haamu, joka tempasi pakenevan sielun kynsiinsä.
Toinen moitittava puoli Stålhandsken luonteessa oli se, että hän, samoinkuin useimmat kolmekymmenvuotisen sodan sankareista, kovin mielellään kallisteli pikaria. Tämä vika ynnä myös hänen onnistumaton sodankäyntinsä Schlesiassa estivät hänelle aiotun suuren kunnian. Kun Leipzigin tappelussa nuori Liljehöök, josta toivottiin suuria, oli kaatunut, kysyi näet holhoojahallitus, tokko Stålhandske sopisi ylipäälliköksi siinä tapauksessa, että Torstensonin täytyisi kivulloisuutensa tähden luopua virasta. Mutta Torstenson epäsi, sanoen syyksi sen, että Stålhandske, vaikka hän olikin taitava ja uljas eversti, kuitenkin liian usein oli juovuksissa ja selväpäisenäkin kuitenkin oli liian ahdasälyinen suuren sodan johtajaksi.
Mutta jollei Stålhandsken älyä eikä tapoja voikaan mitata korkeimmalla mitalla, niin ei voi kuitenkaan kukaan riistää häneltä sitä mainetta, että hän oli muita rivakkaampi ratsumiespäällikkö ja taitavampi partionkävijä. Vielä enemmän hän oli kuuluisa urhoudestansa, joka ei tuntenut pelkoa pahimmissakaan vaaroissa. Sitä hän osoitti teoilla lukemattomissa tilaisuuksissa, joskuspa myöskin lysteillä kokkasanoillaan. Niinpä tuotiin kerta hänelle hätäsanoma: "Vihollinen on kohta teidän kimpussanne!" — "Ja minä heti paikalla hänen kimpussaan!" vastasi siihen meidän säikähtymätön sankarimme.
15. Eerikki Slang.