Paitsi Kustaa Hornia oli vielä useampia muitakin Suomen herroja, jotka tekivät nimensä kuuluisaksi kolmekymmenvuotisessa sodassa. Kaikkein kuuluisin Hornin jälkeen oli Torsti Stålhandske, hakkapeliittain rivakka johtaja.
Alkuansa ei Stålhandsken suku ollut suomalainen, vaan kotoisin Ruotsista, Länsi-Götinmaalta. Sieltä hänen isänsä oli tullut meidän maahamme, nainut suomalaisen aatelisneidon ja asettunut Porvoon pitäjän Hummelsundin kartanoon, jonka rouva omisti. Tässä samassa Hummelsundissa syntyi v. 1594 Torsti Stålhandske, ollen siis saman vuoden lapsi kuin hänen vastainen ylipäällikkönsä Kustaa Aadolf.
Nuorena poikana jo hän sai tilaisuuden laajentaa tietojansa ja kokemuksiansa ulkomaanmatkalla. Hän seurasi näet hovipoikana skotlantilaista kenraalimajuuria Ruthveniä, joka läksi kotimaahansa pestaamaan sotaväkeä Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Sieltä palattuansa pääsi Stålhandske alaupseeriksi kuninkaan henkivartijajoukkoon. V. 1622 lähetettiin hän vänrikkinä Liivinmaan sotaan, Kobronin suomalaiseen jalkarykmenttiin, jossa hän jonkun ajan perästä kohosi luutnantin arvoon. V. 1626 hän seurasi Kustaa Aadolfia Preussinmaalle ja sai majurin paikan Arvi Hornin johdon alla olevassa Porin jalkarykmentissä.
Vuoden kuluttua muutettiin Stålhandske ratsuväkeen. Tässä vasta hän olikin omassa elementissään; siinä oli oikea sija hänen rivakalle, uljaalle ritarihengelleen. Aake Tottin johdon alla oli yltäkyllin tilaisuutta uhkarohkeihin retkiin ja rynnäkköihin, ja Stålhandske osoitti pian olevansa juuri samaa karvaa kuin hänen everstinsäkin. Joskus annettiin hänen jo täällä itsenäisesti toimittaa partioretkiä. Erityisesti kerrotaan, että hänet helmikuussa 1629 lähetettiin kahden suomalaisen ratsumies- ja yhden rakuunalippukunnan kanssa muonaa viemään piiritetylle Strassburgin kaupungille. Tämän tehtävän hän sai onnellisesti suoritetuksi kymmenessä päivässä. Everstiluutnantin arvo tuli siitä hänen palkinnokseen.
Seuraavana kesänä saapui Stålhandske viimein sille tantereelle, missä hänen nimensä oli saava kirkkaimman loistonsa. Hän purjehti komennossaan olevien Turun läänin ratsumiesten kanssa Pommeriin. Täällä hän jo heti sodan alussa osoitti semmoista uljuutta, että kuningas antoi hänelle palkinnoksi 24 taloa Porvoon pitäjästä läänitykseksi. Se tapahtui hyvin pian Frankfurt an der Oderin valloituksen jälkeen; luultavasti oli siis Stålhandskekin mukana, vaikkei sitä ole erittäin mainittu, silloin kun suomalaiset ratsumiehet, heittäen hevosensa itsekseen, kiipesivät mainitun kaupungin muurin yli.
Miten sitten Stålhandske suomalaisineen suuresti vaikutti voiton saavuttamiseen Breitenfeldin tappelussa, on jo tullut kerrotuksi. Myöskin hän oli etumaisia, kun Suomen ratsuväki kaalasi Lechjoen poikki. Baijeriin hän ei silloin kuitenkaan seurannut kuningasta, vaan meni takaisin Reinjoen seuduille, Aksel Oxenstjernan osaston lisäksi. Siellä eräänä päivänä tehtiin viholliselle soma kepponen. Ruotsin palveluksessa oleva reinkreivi meni saksalaisen ratsujoukkonsa kanssa ärsyttelemään espanjalaista päällikköä Luukas Cagrea. Tämä karkasi vastaan koko kahdentoista eskadronin kanssa. Semmoista ylivoimaa säikähtyvinään pakeni reinkreivi minkä kavioista lähti. Mutta tultuansa ahtaaseen vuorisolaan hän yht'äkkiä komensi: "Oikealle ympäri!" ja kääntyi viholliseen päin. Samassa hyökkäsi myös Stålhandske esiin, joka juuri tähän paikkaan oli asetettu väijyksiin, ja nytpä tuli hämmästyneille don'eille[11] aika hätä. Edestä hakattiin päälle, takaa hakattiin päälle, eikä ollut tuossa ahtaudessa ylivoimasta suurta apua. Ainoastaan neljä laukausta espanjalaiset kestivät, sitten he pötkivät hajonnein rivein pakoon. Tällä tavoin voitti neljä suomalaista ja viisi saksalaista lippukuntaa kaksitoista vihollisen lippukuntaa. Espanjalaisille tuli toinen ratsumiesjoukko avuksi, mutta sekin kääntyi heti karkuun. Takaa-ajoa jatkettiin, kunnes jalkaväki otti pakolaiset turviinsa. Mutta vaikka vihollisella oli niin kova kiire, olivat kuitenkin suomalaiset ja reinkreivin huovit ennättäneet jo tappaa heiltä neljä päällikköä, 300 sotamiestä ja temmaista seitsemän lippua voittonsa merkeiksi. — Jonkun aikaa sen perästä täytyi Cagren kokonaan lähteä takaisin Belgiaan, josta hän oli tullutkin. Sillä matkalla kihisivät taas Stålhandsken ratsumiehet hänen ympärillään niinkuin Suomen soitten sääsket ja pakoittivat hänet tällä lakkaamattomalla hätyyttämisellään jättämään suuren osan kuormastoansa jälkeensä tielle.
Oxenstjernan joukossa läksi sitten Stålhandske Nürnbergiin ja otti, niinkuin jo on kerrottu, uljaasti osaa Alte Vesten tappeluun. Siitä syystä hän sai palkakseen everstin arvon. Tuli sitten Lützenin verinen päivä, Stålhandsken ja hänen suomalaistensa loistavin kunnian päivä. Me jo tiedämme, kuinka he etumaisina hyökkäsivät ojien yli, kuinka he pelastivat kuninkaansa ruumiin ja kuinka viimein he vielä urhoollisesti kestivät Pappenheimin vereksen joukon hyökkäyksen. Stålhandske se kuuluu olleen, joka tässä viimeisessä kahakassa omin käsin ampui Pappenheimin kuoliaaksi ja sillä saattoi viholliset hämmästymään.
V. 1633 oli Stålhandske huoveinensa siinä armeijassa, joka Hamelnia[12] piiritteli. Keisarillinen sotavoima riensi kaupungin avuksi ja ankara tappelu syttyi sen lähellä. Stålhandske oli taas saanut kunniapaikkansa oikeanpuolisen kyljen päässä. Keisarilliset olivat lähettäneet sen uhkauksen, etteivät he suoneet armoa yhdellekään suomalaiselle eikä ruotsalaiselle; ainoastaan saksalaiset, jotka olivat Ruotsin palveluksessa tai liitossa, olivat säästettävät, jos he tahtoivat antautua vangeiksi. Mutta tämä uhkaus ei meidän poikien parissa nostattanut muuta kuin naurua. Armoa eivät he aikoneetkaan anoa, vangeiksi eivät he aikoneetkaan pyrkiä. Tavallisella vauhdillansa hakkasivat he pian vihollisen rivit hajalleen, tappoivat muutamia tuhansia, soivat ottamalla heidät vangiksi armoa vielä muutamille tuhansille, sanalla sanoen teloittivat vihollisen niin perinjuurin, ettei keisarillisista enää koko sen vuoden aikaan ollut pelkoa Luoteis-Saksassa. Stålhandske oli jo tappelun alussa saanut haavan, vaan hän ei malttanut sittenkään jäädä pois leikistä, ennenkuin voitto oli saatu.
Pian sen jälkeen lähetti Ruotsin hallitus osan täten jouten jääneistä sotajoukoistaan Hollannille avuksi. Stålhandske sai ylipäällikkönä kuljettaa sinne muutamia ruotsalaisia ja suomalaisia ratsurykmenttejä. Hänen uljaat poikansa herättivät siellä yleistä ihmetystä ja ihastusta rivakalla soturinryhdillänsä sekä siveydellään ja jumalisuudellaan. Mutta he puolestansa eivät viihtyneet yhtä hyvin uudella sotatantereellansa. Siellä käytiin sotaa ihan toisella tavalla, kuin mihin he olivat tottuneet, varovasti, hitaasti, vetelehtien, oikein poroporvariseen tapaan. Kerran käski kuitenkin hollantilainen kenraali heidän laittaa aseensa kuntoon, koska nyt muka pian oli tuleva tilaisuus niitä käyttää. Tuostapa meidän ruudinkärventämät urhot vasta oikein suuttuivat. "Neuvokoon herra kenraali", tiuskasivat he vastaukseksi, "omia rekryyttejään! Me olemme kuningas Kustaa Aadolfin opissa olleet ja pidämme aseemme aina kunnossa!" Muutamien kuukausien kuluttua saivatkin he jälleen palata Saksanmaalle.
Tuona turmiollisena vuonna 1634 kuului Stålhandske Banérin osastoon, joka itsekseen retkeili Schlesiassa ja Bööminmaalla. Täten hän säästyi siitä häpeästä, että olisi ollut mukana Nördlingenin surkeassa paossa. Vähäistä aikaisemmin hän oli muuten saanut kenraalimajurin arvon ynnä myös ylikomentoonsa kaiken Saksassa olevan ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen.