Pian sen jälkeen, kun hän oli Ruotsiin palannut, tuli hänen osakseen taas suuri kunnianosoitus. Venetsian tasavalta näet pyysi häntä koko sotavoimansa ylipäälliköksi sodassa Turkkia vastaan. Tähän tarjoumukseen Horn antoi kuitenkin kieltävän vastauksen, sanoen velvollisuutensa vaativan, että hän varaisi miekkansa oman maansa palvelusta varten.
Hänen miekkaansa tarvitsikin kotimaa sangen pian Tanskan sodassa, joka, niinkuin tiedämme, nyt syttyi, ja jossa Horn sai toimekseen Skoonen valloituksen. Suurta sotavoimaa ei hänelle annettu mukaan, ainoastaan 8,000 miestä. Mutta eipä tanskalaisillakaan siinä maakunnassa ollut paljon sotaväkeä; melkein kaikki soturit olivat Juutin mantereella Torstensonia vastustelemassa. Sangen vähällä vaivalla sai täten sotamarski koko maakunnan, lukuunottamatta vahvaa Malmötä, valtoihinsa. Mainitussa kaupungissa oli 3,000 miestä oikeata sotaväkeä ja meren puolelta oli aina tilaisuus tuoda apujoukkoja, ampumavaroja sekä muonaa ehtimiseen lisään, sillä Ruotsin laivasto ei uskaltanut ylivoimaisen Tanskan laivaston vuoksi tulla Malmötä siltä puolelta saartamaan. Turhat olivat siis kaikki Hornin yritykset maan puolelta. — Innokkaasti osaa tähän sotaan ottivat myös Skoonen talonpojat; he olivat miehissä tarttuneet aseisiin ja koettivat kaikin tavoin häiritä läpi maan marssivia ruotsalaisia. Näitä ammuskeltiin yhä väijymäpaikoilta, ja partiolle lähetetyt pienet parvet hävisivät usein jäljettömiin. Horn koetti ensin laupeudella taivutella talonpoikaista kansaa rauhaan; mutta kun siitä ei tullut apua, täytyi hänen ryhtyä kovempiin keinoihin. Pitkin maanteitä hakattiin ja poltettiin molemmin puolin metsä pyssyn kantaman leveydeltä, sissijoukot lyötiin armotta, missä ikänä heitä tavattiin, sadoittain maahan, ja kapinaan osallisten kylät tasoitettiin tantereeksi. Täten oli tämä sota kaikkein hävittävimpiä ja julmimpia, mistä Skoonen aikakirjat tietävät kertoa, ja vielä sata vuotta myöhemmin oli "Hornin sota" niillä seuduin, samoinkuin Iso Viha meillä, ajanlaskun rajapylväänä, jota myöten kansa määritteli ennen tai jälkeenpäin tapahtuneita merkillisiä seikkoja.
Juuri tähän aikaan tuli Kustaa Aadolfin tytär lailliseen ikään ja otti hallitusohjat omiin käsiinsä. Hänkään ei voinut olla kunnioittamatta Hornia, vaikkei tämä koskaan päässytkään hänen suosioonsa. Siksi oli Horn mielenlaadultaan ja tavoiltaan liian vakava, ja sitä paitsi hän valtaneuvoskunnassa piti aina lujasti Kristiinalle vastahakoisen Aksel Oxenstjernan puolta. Luonnollista siis tavallansa oli, että muuten niin auliskätinen kuningatar ei pitkään aikaan suosionosoituksilla muistanut Hornia. Kipeästi kuuluu koskeneen kuuluisan, ansiokkaan sotamarskin sydämeen, kun Torstenson pääsi kreiviksi, eikä hänelle kuulunut vielä mitään palkintoa. Viimein tuli kuitenkin myös Hornin vuoro; v. 1651 hänkin koroitettiin kreivinarvoon, ja v. 1653, vanhan asekumppalinsa De la Gardien kuoltua, hän peri valtamarskin viran.
Kaarle X Kustaa oli hänelle suosiollisempi, vaikka kyllä hänellä olisi ollut syytä vihastua; sillä Horn, niinkuin muutkin valtakunnan etevimmät miehet, oli kovasti vastustellut Kristiinan luopumista kruunusta. Kun sota jälleen syttyi, uskottiin valtamarskille koko Ruotsin puolustus. Tarpeellisten varain hankkimiseksi kutsui Horn kuninkaan nimessä säädyt kokoon Skaran kaupunkiin. Matkalla sinne alkoi hän jo tuntea pahoinvointia; perille tultuaan hän vaipui sairasvuoteelle, ja toukok. 10 p. 1657 hän hiljaa ja rauhallisesti heitti henkensä. Kahdesti hän oli ollut naimisissa. Hänen ensimäinen puolisonsa oli Aksel Oxensjernan kaunis tytär Kristiina, joka kuitenkin jo kolmivuotisen avioliiton jälkeen kuoli; sitten hän nai Siiri Bjelken. Lapsista oli isän kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa. Kreivillinen Hornin suvun haara sammui siis heti perustajansa kanssa jälleen.
Hornit olivat jo alkuansa rikasta sukua, ja tämä rikkaus tietysti karttui vielä moninkertaiseksi Kustaa Hornin suurien ansioitten johdosta suotujen palkintojen kautta. Kustaa Aadolf oli antanut hänelle läänityksenä erään aateliskartanon uudessa voittomaassaan Liivissä; Oxenstjerna oli Saksassa antanut hänelle Mergentheimin abottikunnan sekä Saksanritariston suurmestarin viran, josta oli suuret tulot; Kristiina nyt viimein soi Porin kreivikunnan, johon paitsi Porin ja Koiviston kartanoita kuului 119 taloa Ulvilassa, 37 Kokemäellä ja 216 Huittisissa, kaikkiansa 230 manttaalia.
Hornin maine sotapäällikkönä, niinkuin olemme nähneet, oli loistavimpia. Hänen taidostaan tässä suhteessa antaa eräs nykyaikuinen sotahistoriankirjoittaja[9] sen arvostelun, että "hänen neuvonsa olivat aina viisaimmat, hänen sotasäännöksensä sekä taistelujärjestyksensä tavallisesti niin mestarilliset, että ne kaikkina aikoina voisivat kelvata esikuviksi". Varovaisen, miettiväisen luonteensa tähden, josta johtui, ettei hän koskaan tahtonut jättää mitään sattuman nojaan, hän oli kuitenkin soveliaampi johtamaan puolustusta kuin panemaan toimeen rohkeaa hyökkäystä. Tämän hänen luonteensa käsitti Kustaa Aadolf vallan hyvin ja jätti, niinkuin on kerrottu, "oikean kätensä" hyvin usein jälkeensä jotain vaarallista paikkaa suojelemaan, sillä aikaa kun hän itse rohkeasti marssi eteenpäin. Juuri saman luonteensa vuoksi olisi Horn kuninkaan kuoleman jälkeen ollut soveliain ylipäällikkö, koska silloin pääasiana oli ennen saatujen voittojen säilyttäminen ja suojaaminen.
Sotamiehet ja alapäälliköt, niinkuin jo on kerrottu, eivät rakastaneet eivätkä oikein totelleetkaan Hornia ylipäällikkönä. Ollen itse vakava tavoiltansa, tarkka velvollisuuksiensa täyttämisessä, hän vaati myös ankarasti samaa komennettaviltansa, ja näytti joka tilaisuudessa peittämättä, niin moitteilla kuin rangaistuksillakin, miten soturien yhä yltyvä vallattomuus, irstaisuus ja julmuus häntä inhotti. Kansa niissä maissa, joiden läpi hän marssi, sitä vastoin suosi häntä juuri samasta syystä ja nimitti häntä "laupiaaksi Horniksi".
Seurustelussa muitten ihmisten kanssa hän oli hyvin hauska. Hänen suuri oppinsa ja monilla matkoilla laajentuneet kokemuksensa olivat loppumattomana vaihtelevien puheenaiheitten lähteenä. Samalla hänen käytöksensä ilmaisi hovimiehen ja sivistyneen ihmisen hienoa kohteliaisuutta, johon vielä lisäksi tuli kaikesta röyhkeydestä ja kiivaudesta vapaa, nöyrä ja tasainen mieli. Näiden miellyttävien avujen vaikutusta heikonsi kuitenkin viimeisinä vuosina yhä yltyvä mielensynkkyys, joka peloitti monta ihmistä häntä likemmälle lähestymästä.
Uskonnossaan oli Horn totinen ja harras, luotettava rehellisyydessään ja ystävyydessään, siveydeltään puhdas ja moitteeton, vaaran hetkenä miehuullinen, luja ja hätäilemätön. Me näemme hänessä siten sankarin kuvan, joka kaikkien hänestä kirjoittaneitten yksimielisen todistuksen mukaan oli jaloimpia ja tahrattomasti kirkkaimpia kaikista tämän aikuisista ruotsalaisista mainioista miehistä. "Hänessä", lausuu eräs hänen elämänkirjoittajansa,[10] "oli yhdistyneinä hänen aikansa aateliston kaikki suuret avut, vaan ei juuri tuntuvasti sen pahoja puolia". Samassa sopisi myöskin lyhyesti kuvata hänen luonnettansa siten, että sanoisimme hänen olleen "tosisuomalaisen", sillä hän omisti kaikki tähän nimeen kuuluvat hyvät avut, vaan ainoastaan vähässä määrässä sen pahoja; sillä hänen parhaat avunsa, varovaisuus, miettiväisyys (joskus liialliset kumpikin), vakavuus, lujuus, tasaisuus ja vaatimaton nöyryys ovat juuri meidän kansamme luonteelle kuvaavimmat.
14. Torsti Stålhandske.