Nyt kiihtyi ruotsalaisten tuli vielä entistä kiivaammaksi ja teki päivä päivältä yhä enemmän vahinkoa sitä myöten kuin piirityskaivannot lähenivät. Kuningas oli aina etupäässä mitään vaaroja pelkäämättä. Kerta lensi tykin luoti aivan hänen telttansa läpi, vaan hän ei sallinut siirtää majaansa toiseen paikkaan. Tämä pelottomuus oli myös sotureille hyvänä esimerkkinä. Muutamat uivat eräänä yönä valliojan yli ja sitoivat nuoria hakuliin (pölkkyaitaan), joiden päälle pantiin verkkoja, ja niitä myöten kapusi uljas rynnäkköjoukko yli. Eikä aikaakaan, niin oli vallinkulma heidän käsissänsä, vaikka kaupunkilaiset tekivätkin lujaa vastarintaa. Jonkun aikaa sen perästä onnistui myös rynnäkkö Hiekkaporttia vastaan, jonka ruotsalaiset saivat valtaansa.
Nyt jo pidettiin kaupungin valloitusta niin varmana, että Oxenstjerna kerran päivällispöydässä leikillään kumarsi kuninkaalle ja joi Riian uuden arkkipiispan maljan. Kustaa Aadolf vastasi nauraen sillä, että hän joi uuden Vendenin piispan terveydeksi, ja myöhemmin hän antoikin koko sen hiippakunnan maat Oxenstjernalle lääniksi.
Koko viikon kesti kuitenkin vielä, ennenkuin kaupunki antautui. Vihdoin viimein varusti Kustaa Aadolf kaikki lopullista rynnäkköä varten, jonka piti tapahtua syysk. 12 p:nä. Vähää ennen lähetti hän kuitenkin torvensoittajan kaupunkiin kirjettä viemään, jossa hän kehoitti Riian porvareita luopumaan vastarinnasta, josta ei voinut enää olla mitään apua, vaan ainoastaan turhaa verenvuodatusta ja kaikellaista julmuutta, niinkuin väkirynnäköllä valloitetuissa kaupungeissa ainakin. Nyt viimeinkin taipuivat riikalaiset ja avasivat porttinsa.
Tämä oli ensimäinen suuri sankarityö, jolla Kustaa Aadolf käänsi puoleensa maailman silmät. Sillä valloitettu kaupunki oli yli koko Euroopan kuuluisa rikkaudestaan ja vahvuudestaan, ja sen valloittaminen oli vaatinut erinomaista piiritystaitoa, erinomaista lujuutta ja miehuutta.
2. Wallhofin tappelu.
Riian valloituksen jälkeen jatkui sotaa muutamia vuosia laimeammalla tavalla, ja vähä väliä sitä yritettiin lopettaa rauhanhieromisilla. Mutta v. 1625 tuli Kustaa Aadolf taas Liivinmaalle suuremman sotavoiman kanssa ja läksi uudelle, pitemmälle valloitusretkelle. Hän itse ruotsalaisen väen kanssa kulki Väinäjoen rantoja myöten ja otti valtaansa siellä olevat pienet linnat; tunkeusipa hän sitten sieltä vielä Kuurinmaallekin ja valloitti sen pääkaupungin Miittavan sekä useampia muita pienempiä. Sillä välin Jaakko De la Gardie ja Kustaa Horn suomalaisineen pakoittivat Tarton kaupungin antautumaan sekä myös vähitellen kaikki muutkin Liivinmaalla puolalaisten vallassa olevat vahvat paikat.
Syksyn tullen hajosi armeija senaikuisen tavan mukaan talvimajoihinsa; Ruotsin sotavoima otti asuntonsa pitkin Väinäjoen rantakyliä. Siellä rupesivat kuitenkin pian ankarat taudit sitä ahdistamaan, kun oli asunnoista puutetta ja seudut olivat matalat, rämeiset. Moni kuninkaan likeisimmistäkin seuralaisista sairastui ja kuoli. "Minun täytyy", kirjoitti Kustaa Aadolf kotiin ystävälleen Aksel Oxenstjernalle, "nyt itse olla omana kamreerinani ja käsikirjurinani, ja jos uuninlämmittäjäkin nyt vielä sairastuisi, saisin olla omnia tria (kaikkena kolmena)".
Tämä huolettava kivulloisuus armeijassa ei kuitenkaan masentanut kuninkaan eikä hänen soturiensa miehuutta. Uuden vuoden aikana 1626 tuli leiriin sanoma, että eräs puolalaisten parhaista päälliköistä, Sapieha, kokoili melkoisia sotajoukkoja Wallhofin kartanon tienoille Liivinmaan etelärajalle. Hänen kimppuunsa päätti nyt Kustaa Aadolf äkkiä karata, ennenkuin puolalaiset olisivat karttuneet liian lukuisiksi. Voidakseen sen sitä arvaamattomammin tehdä, otti hän mukaan ainoastaan 1,000 valittua jalkasoturia sekä parituhatta ratsumiestä, ja riensi niiden kanssa Väinäjoen yli. Perille tultua tammik. 6 p. havaittiin kuitenkin, että hanke jollakin lailla oli tullut vihollisen tietoon; puolalaiset olivat varuillansa, sotarintaan asetettuina. Tämä sotarinta ei ollut kuitenkaan oikein huolellisesti ja tarkasti järjestetty. Puolalaisia oli vähintänsä 5,000; heillä oli siis suuri ylivoima. Paitsi sitä oltiin nyt aukealla tantereella, jolla heidän ratsuväkensä tähän asti aina oli ollut meidän miehiä etevämpi. Puolalaiset eivät koskaan puhuneet muuten kuin nauraen ja ylenkatsoen noista pikkaraisista Suomen hevoskoneista sekä niiden selässä istuvista lyhytlylleröisistä miehentyngistä. Mitä hätää nytkään muka niistä olisi voinut olla! Mutta Kustaa Aadolfin ratsujoukko, joka tässä tilaisuudessa melkein kokonaan oli suomalainen, törmäsi kohta itse kuninkaan sekä Kustaa Hornin johdolla hurjalla vauhdilla vihollista vastaan. Heidän tavallinen sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" kajahti aivan Sapiehan omien rivien keskellä, ennenkuin puolalaiset kerkesivätkään ihmettelystään tointua. Eipä aikaakaan, niin kääntyi hänen hevosväkensä pakoon, ja vähäisen vastarinnan jälkeen seurasivat jalkamiehetkin samaa esimerkkiä. Vihollisia makasi 5-600 tantereella, lukuunottamattakaan niitä, jotka sitten paetessaan metsiin saivat surmansa. Viisi lippua, kolme tykkiä, koko kuormaston sekä 150 vankia, niiden joukossa myös taitavan päällikön Gonsievskin, saivat voittajat saaliiksensa.
Riian valloitus oli ollut ensimäinen suuri piiritys, joka oli tehnyt nuoren Ruotsin kuninkaan nimen länsimailla tutuksi. Wallhofin voitto oli nyt ensimäinen, jonka hän oli saanut aukealla kedolla, ja se lisäsi taas hänen mainettansa. Ja ylpeydellä voimme me suomalaiset kehua, että kunnia sinä päivänä tuli melkein yksinomaan meidän poikien osaksi, sillä muu väki, niinkuin tästä tappelusta sepitetty latinalainen ylistysruno vakuuttaa, ei kerinnytkään avuksi, ennenkuin kaikki jo oli loppuun suoritettu.
3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.