Liettualaiset, joiden rajoja sota nyt lähinnä uhkasi, olisivat tämän tappelun jälkeen olleet sangen taipuvaiset rauhaan. Mutta varsinaiset puolalaiset ja heidän kanssaan myös itse kuningas Sigismund eivät vielä tahtoneet kuulla sanaakaan sovinnosta. Siksi päätti Kustaa Aadolf mennä heitä vielä likemmältä ahdistamaan ja purjehti alkukesällä 1626 melkoisen sotavoiman kanssa Preussinmaalle. Tämä rantamaakunta, vaikka sen asukkaat suurimmaksi osaksi olivatkin saksalaisia siirtolaisia, kuului siihen aikaan vielä Puolan vallan alle ja oli näille varsin tärkeä, koska heidän parhaan kauppaväylänsä, Veikseljoen, suu juuri oli siellä. Sitäpä tahtoikin nyt Kustaa Aadolf heiltä tukkia, jotta he saisivat oikein havaita, miltä sota tuntui. Kesäk. 27 p. laskettiin maalle likellä Pillaun kaupunkia, ja kuukautta myöhemmin olivat jo Braunsberg, Frauenburg, Elbing, Marienburg, Dirschau sekä useat muut Länsi-Preussin[1] pienemmät kaupungit valloitetut. Sigismund oli tapansa mukaan taas kauan vitkastellut, ennenkuin hän pääsi liikkeelle, eikä hänessä ollut sittemminkään menetettyjen paikkojen takaisinottajaa.
Seuraavana vuonna teki Kustaa Aadolf yrityksen Danzigia, Länsi-Preussin suurta ja vahvaa pääkaupunkia vastaan. Yöllä oli määrä lotjilla viedä väkeä Veikseljoen yli kaupungin muurien edustalle ja sitten äkki arvaamatta rynnätä esiin. Mutta sotamiehet olivat tottumattomat kulkemaan veneissä; lotjat joutuivat epäjärjestykseen, useat törmäsivät yhteen. Täten syntyi melua, joka herätti kaupungin vartijain huomiota, ja pian alkoi lentää suhista luoteja valleilta, tehden tuntuvaa vahinkoa. Pyyhkäisipä yksi pyssyn luoti vatsaan itse kuningasta, joka tavallisuuden mukaan oli pienessä veneessä etummaisten keskellä, niin että vain lihavuus varjeli hänet kuolemasta. Kuitenkin Kustaa Aadolf vaipui veneen pohjalle ja tämä näkö masensi vallan sotamiesten rohkeuden. Tyhjin toimin soudettiin jälleen takaisin menetettyä melkoisesti väkeä. — Yhtä onnettomasti kävi myös v. 1628, kun Kustaa Aadolf säännöllisellä piirityksellä koetti saada Danzigia valtaansa. Loppumattomat sateet paisuttivat silloin Veikselvirtaa siihen määrään, että piirittäjien täytyi paeta pois leiripaikoiltaan. Jäivätpä muutamat joukot tulvan äkkiä noustessa sulkeuksiin ikäänkuin saariin, joista heitä täytyi veneillä käydä noutamassa.
Parempi menestys sitä vastoin oli ylimalkaan aukealla tantereella. Puolalaiset voitettiin melkein joka ainoassa tappelussa, ja Ruotsin joukot, joiden johtajina usein mainitaan suomalaiset ratsumiehet Aake Tott ja Klaus Kristerinpoika Horn, etenivät yhä syvemmälle varsinaiseen Puolaan. Kävivätpä lentävät partioparvet Masoviassakin asti, vieläpä itse Varsovankin likiseuduilla, missä sataan vuoteen ei oltu enää vihollista nähty.
Kustaa Aadolf oli kaikissa otteluissa aina etumaisena, näyttäen sotureilleen urhouden ja uljauden esimerkkiä. Tietysti joutui hän täten montakin kertaa ankariin vaaroihin. Kerrankin esim. oli hän joutunut ihan keskelle vihollisjoukkoa, missä ei näyttänyt olevan muuta kuin surmaa tai vankeutta tarjona. Eräs hänen ratsumiehistään sen kuitenkin hyvissä ajoin huomasi. "Tulkaa", huusi tämä muutamille kumppaneilleen, "autetaanpa veikkoa, joka tuolla on pulassa!" Olipa se sangen sukkelaa, ettei hän maininnut kuningasta edes nimeltä, sillä sen kuultuansa olisivat tietysti viholliset vielä kiivaammin koettaneet saada häntä valtaansa. Ratsumiehet saivat nyt äkillisellä rynnäköllä Kustaa Aadolfin vapautetuksi. Hetken kuluttua huomasi kuningas, että tuo samainen ratsumies oli joutumaisillaan vangiksi. Nyt hän vuorostaan keräsi parven miehiänsä, ajoi pois puolalaiset ja huusi iloisesti: "Kas nyt on kuitti, veli veikkoseni!" — Toisen kerran taas oli Kustaa Aadolf kahden kesken erään henkivartijansa kanssa ratsastanut ylös harjulle, mistä hän kaukoputkella katsasteli vihollisten leiriä. Sen huomattuaan hiipi kaksi puolalaista hiljaa heidän taakseen. Henkivartija näki heidät vasta, kun he jo olivat ihan likellä. Hänen hätähuutonsa kuultuaan kerkesi kuningas vain käännähtää, tempaista miekkansa tupesta ja kohottaa sen suojuksen vihollisen sapelia vastaan. Ensimäinen sivallus katkaisi kuninkaan miekan kädensuojuksen, toinen leikkasi pois palan hänen hattunsa reunasta. Mutta ennenkuin kolmas sivallus iski, pistikin Kustaa Aadolf, joka oli taitava miekkailija, vihollisensa kuoliaaksi. Toisen oli jo sillä välin henkivartijan pistoolinluoti kaatanut. — Vielä kolmannessa tilaisuudessa sattui luoti kuninkaan olkapäähän, niin lähelle kurkkua, että sitä oli mahdoton poistaa. "Anna sen sitten olla", virkkoi Kustaa Aadolf välskärille, "olkoon vain siellä muistona!" Ja sinne se jäikin hänen kuolinpäiväänsä saakka, tehden kuitenkin sen verran haittaa, ettei hänen enää ollut mukava käyttää rautahaarniskaa, vaan sai hän enimmäkseen tyytyä nahkapaitaan. — Sotamiehet olivat näistä monista kuninkaansa urhouden osoituksista suuresti iloissaan ja innoissaan. Mutta päälliköt pelkäsivät usein, he kun paremmin käsittivät, minkä korvaamattoman vahingon Kustaa Aadolfin kuolema tuottaisi isänmaalle. Mutta turhat olivat kaikki heidän kehoituksensa varovaisuuteen. "Ei ole vielä koskaan yksikään kuningas saanut sotatantereella surmaansa", oli Kustaa Aadolfin vastaus.
Alinomaiset tappiot olisivat muuten nyt jo pakoittaneet puolalaisia rauhansovintoon; mutta heillä oli vielä yksi toivo jäljellä, se nimittäin, että Espanja ja Itävalta lupauksensa mukaan lähettäisivät heille apua. V. 1629 saapuikin viimein 10,000 miestä keisarin väkeä. Silloin oli juuri protestanttien koko vastarinta Saksanmaalla tullut kukistetuksi ja keisarin ylipäällikkö Wallenstein saattoi antaa pois osan liioista sotajoukoistansa. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestansa oli suuresti enentänyt voimaansa ja saavuttanut edelleenkin voittoja. Täten tuli nyt vihdoin vuodeksi välirauha toimeen. Ehdot olivat Ruotsille sangen edulliset. Sigismund sai tosin pitää hänelle rakkaan, joskin tyhjän Ruotsin perintökuninkaan nimen, mutta Kustaa Aadolfille jäi Riika ja Liivinmaan ynnä useimmat Preussissä valloitetuista kaupungeista.[2]
SAKSAN SOTA.
1. Syyt Kustaa Aadolfiin osanottoon.
Samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf temmelteli Liivin- ja Preussinmaalla puolalaisten kanssa, oli Saksassakin pauhannut suuri taistelu. Pitkällinen viha protestanttien ja katolilaisten välillä oli vihdoinkin leimahtanut julkisodaksi. Voitto yhä enemmän kallistui jälkimäisten puolelle, joiden johtajana oli itse Saksan keisari Ferdinand. Hädissään olivat protestantit jo kerran kutsuneet avukseen muukalaisen, Tanskan kuninkaan Kristian IV:nnen; mutta hänkin voitettiin ja pakoitettiin lupaamaan, ettei hän enää sekaantuisi Saksan asioihin. Nyt näytti perikato uhkaavan puhdistetun opin uskolaisia Saksanmaalla. Keisarin väki sorti ja raasti armottomasti ja esteettömästi onnetonta kansaa protestanttisissa seuduissa. Itse keisarikin antoi v. 1629 n.s. peruutusjulistuksen, jolla hän määräsi, että kaikki katoliselta kirkolta uskonpuhdistuksen aikana pois joutuneet maatilat piti sille jälleen annettaman takaisin. Ne olivat jo nyt sata vuotta perinnön ja oston kautta kulkeneet kädestä käteen; arvaahan siis, miten suurta vääryyttä se julistus tuotti niiden silloisille omistajille. Uskonvapauden poistamisesta ei tosin vielä ollut puhetta; mutta kuka saattoi siinäkään suhteessa enää mitään toivoa, kun näki, millä säälimättömällä kovuudella Ferdinand omissa perintömaissansa, missä hänellä oli täysi valta, pakotti protestanttisia alamaisiansa katolisen kirkon yhteyteen.
Kustaa Aadolf oli hyvin harras protestantti; samalla oli myös hengenvapaus hänestä ihmisen kallein tavara. Syvimmällä surkuttelulla hän katseli siis, miten hänen uskolaisparkojansa Saksassa sorrettiin, ja suuresti häntä ahdisti se pelko, että protestanttinen usko voisi tulla sieltä peräti hävitetyksi. Hänessä paloi kiivas halu noita hädänalaisia uskonveljiä auttamaan; sillä hänen mielestänsä samoinkuin yksityinen ihminen on kansansa jäsen ja velvollinen sen hyväksi itsensä uhraamaan, samoin myös jokainen yksityinen kansa on ihmiskunnan jäsenenä velvollinen yhteisen edun vuoksi panemaan itsensä alttiiksi ja rientämään sorrettujen veljiensä avuksi. Tätä hänen jaloa auttamishaluansa vastusti kauan aikaa kuitenkin se pelko, etteivät hänen voimansa siihen riittäisi ja että hänen oma kansansa, josta hänen velvollisuutensa ennen kaikkea oli pitää huolta, voisi tällaisen vaarallisen ja suuren hankkeen johdosta joutua turmion omaksi. Vähitellen haihtuivat kuitenkin nämät epäilykset. Puolan sodassa Kustaa Aadolf oppi luottamaan omaan sotataitoonsa ja myös soturiensa urhoollisuuteen ja voimaan. Saman sodan loppupuolella hän paitsi sitä huomasi yhä selvemmin, että taistelu Saksan keisaria vastaan kaikissa tapauksissa tulisi välttämättömäksi. Ferdinand, niinkuin ennen on kerrottu, lähetti suuren sotajoukon puolalaisten avuksi. Kirjeissään hän ei koskaan tahtonut suoda Kustaa Aadolfille kuninkaan arvonimeä, osoittaen siten selvästi, että hän puolusti Sigismundin oikeutta Ruotsin kruunuun. Ylimmäinen keisarillinen sotapäällikkö, Wallenstein, päästyänsä Saksan pohjoisrannoille asti, jossa hän piiritti protestanttisena pysynyttä Stralsundin kaupunkia, otti itselleen valtioamiraalin nimen ja rupesi hankiskelemaan sotalaivastoa Itämerelle. Silminnähtävästi oli aikomus lähteä kukistamaan Ruotsia Sigismundin vallan sekä paavin ikeen alle.
Asiain näin ollen Kustaa Aadolf päätti kun päättikin itse lähteä vihollista vastaan. Hänen mielestänsä oli paljoa edullisempaa Ruotsille, jos sotatantereeksi tulisi vieras maa, ja paitsi sitä olisi kunniakin paljoa suurempi, jos samalla myös onnistuisi pelastaa nuo onnettomat uskonveljet sorron alta.