2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan.
Valtaneuvoskunta huolestui ensin suuresti, kun sille ilmoitettiin kuninkaan tuumat; sillä vähäisen Ruotsin taistelu kristikunnan mahtavinta hallitsijaa vastaan näytti kovin vaaralliselta, miltei mahdottomalta. Mutta toiselta puolen ei kukaan myöskään voinut todistaa perättömiksi esiintuotuja syitä. Vielä enemmän vaikutti Kustaa Aadolfin into asian ratkaisuun. "Kuningasta", niin sanoi viisas Oxenstjerna, "innostaa voimallinen henki, jota ei mikään saata vastustaa."
Neuvoskunnan taivuttua kutsuttiin v. 1630 säädyt Tukholmaan kokoon ja esitettiin heillekin tämä asia. Kaikki näkivät aivan selvään, miten suuria uhrauksia, miten paljon varoja ja verenvuodatusta Ruotsin valtakunnalta tällainen suuri yritys vaatisi; mutta sittenkään ei ainoakaan ääni noussut vastaan. Ihmeteltävällä mielenjaloudella päätti koko kansa uhrata itsensä pyhän asian hyväksi. Toukok. 20 p. kokoontuivat sitten säädyt yhteiseen kokoukseen valtasaliin, johon myös Kustaa Aadolf saapui, taluttaen nelivuotista tytärtään. Tälle pienelle kruununperilliselle vannottiin nyt uskollisuudenvala, ja hyväksyttiin ehdoitus hallituksen järjestämisestä kuninkaan poissaollessa. Sen jälkeen piti Kustaa Aadolf liikuttavan ja jalon jäähyväispuheen alamaisilleen. "Minä lähden", lausui hän muun muassa, "nyt taisteluun, joka on paljoa vaikeampi ja vaarallisempi kaikkia edellisiä. En tee sitä kevytmielisyydestä enkä myöskään — sen Jumala voi todistaa! — minkään yksityisen edun tai turhan sodanhimon tähden. Vaan keisari on minut monella tavalla pakoittanut tähän. Hän on häväissyt minua, auttanut vihollisiamme ja sortanut uskolaisiamme, jotka, sekä hengellisessä että maallisessa orjuudessa kituen, huoaten ikävöivät pelastusta, eivätkä heidän huokauksensa, jos vain Jumala apunsa suopi, tarvitse olla turhat. — Mitä minuun tulee, niin tiedän vallan hyvin, mikä minun kohtalokseni voipi tulla. Monessa paikassa olen jo Ruotsin valtakunnan puolustukseksi vuodattanut vertani ja saanenpa vielä vihdoin antaa henkenikin, sillä ruukku käy kaivolla siksi, kunnes se särkyy." Kyyneleet puhkesivat puheen lopussa kuninkaan omistakin silmistä esiin, eikä kuulunut salissa pitkään aikaan muuta kuin läsnäolevien hiljaisia, väkisin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sitten Kustaa Aadolf luki ääneensä vielä lyhyen rukouksen ja läksi pois salista.
Vielä kerta oli kuitenkin valtiopäivämiesten suotu olla rakkaan kuninkaansa seurassa; heidät kutsuttiin näet sinä päivänä palatsiin päivällisille. Kustaa Aadolf kulki pöydästä pöytään ja puhutteli melkein jokaista erikseen. Hän oli tässä tilaisuudessa vielä tavallistakin lempeämpi ja herttaisempi. Vakavan sekainen iloisuus vallitsi koko juhlatilaisuudessa. Tuntuipa siltä kuin kaikki läsnäolijat olisivat aavistaneet, että kuningas ja hänen kansansa olivat tässä nyt viimeistä kertaa yhdessä, ja kuin olisi tästä eronhetkestä vielä oikein tahdottu nauttia.
Laivasto seisoi jo sillä välin odottamassa Elfsnabbissa; sotaväki majaili aluksissa, ja kaikki lähtövarustukset olivat päättyneet. Kuninkaan tultua nostettiin heti ankkurit ja kuljettiin myötäisellä, kohtuullisella tuulella joutuisasti meren poikki.
Juhannuspäivänä 1630 läheni Ruotsin laivasto Pommerin rantaa. Se päivä oli jo ennestään merkillinen protestanttien historiassa; sillä juuri sata vuotta sitten oli heidän uskontunnustuksensa ensi kertaa astunut julkisesti valtiollisella alalla esiin, kun se Augsburgin valtiopäivillä tuotiin keisarin nähtäväksi.
Aikomus oli ensin ollut laskea Rügen-saarta kohti ja vapauttaa se keisarillisten sotajoukkojen vallasta, mutta kun tuli tiedoksi, että ruotsalainen apujoukko, joka jo vuotta ennen oli lähetetty Stralsundin avuksi, nyt oli koko saaren valloittanut, purjehdittiin suoraan Usedom-saarelle.
Kustaa Aadolf itse oli ensimäisiä, jotka astuivat jalallaan Saksan rannan hiekalle. Hän laskeusi siellä heti toiselle polvelleen ja rukoili ääneensä. Noustuaan jälleen pystyyn huomasi hän kyyneleitä ympärillä seisovien herrojen silmissä. "Älkää itkekö", lausui hän silloin, "vaan rukoilkaa Jumalaa sydämen pohjasta! Harras rukous on jo puoli voittoa." Sitten hän tarttui lapioon ja alotti omin käsin vallituksen, joka nyt luotiin leirin ympärille. Sotaväen tuontia maalle jatkettiin yötä myöten, ettei paraillaan oleva edullinen tyyni ilma menisi hukkaan. Valaistuksena tässä yöllisessä toimessa olivat ylt'ympärillä palavien kylien liekit. Pakoon lähtevät kroatit[3] olivat täten vielä tahtoneet käyttää valtansa viimeistä hetkeä.
Keisarin hovissa ja ylimalkaan Saksan katolisissa osissa ei oltu Ruotsin armeijan tulosta paljon millänsäkään. Äskeiset voitot sekä protestanttien ja heidän auttajansa, Tanskan kuninkaan, kukistus olivat paisuttaneet heidän ylpeyttänsä. "Onpa taas pikkiriikkinen vihollinen meidän kimppuumme tipahtanut!" näillä sanoilla Ferdinand Regensburgin valtiopäivillä ilmoitti asian muutamille Saksan ruhtinaille. Wienissä laskettiin pilkkaa siitä, että muka Ruotsinkin kuningas vaati itselleen majesteetin arvonimeä. "Mokoma majesteetti", arveltiin, "pian sulaa, kunhan vain joutuu meidän eteläisen auringon paahteeseen!" Seurauksena tästä ylenkatseesta oli se, että sotavarustukset kävivät huolettomasti ja laimeasti. Vaativatpa Saksan ruhtinaat juuri tällä hetkellä keisarin taitavan ja voittoisan ylipäällikön Wallensteinin eroittamista virasta sen johdosta, että hän oli menetellyt kovin röyhkeästi ja väkivaltaisesti. Conti, joka peri hänen paikkansa, ylenkatsoi myöskin niin perinjuurin Ruotsin sotavoimaa, ettei hän edes yrittänytkään estää Kustaa Aadolfin maallepääsöä. Hänen mielestään olikin parasta antaa heidän tulla, jotta heidät sitten saisi yhdellä iskulla kerrassaan hävitetyiksi.
Ilman mitään vastarintaa levisi siis Kustaa Aadolfin sotavoima kaikkien Oderjoen suussa olevien saarten yli, jopa he ottivat mannermaallakin useampia läheisiä kaupunkeja haltuunsa. Joka paikassa tervehti kansa heitä, niinkuin pelastajia ainakin; sillä Kustaa Aadolf oli opettanut miehensä ankaraan kuriin. He eivät ryöstäneet halvintakaan kalua, eivät tehneet vähintäkään väkivaltaa. Päinvastoin he usein omista vähistä ruokamääristään jakoivat ryöstetyille, nälkää näkeville asukkaille. "Emme käy sotaa", oli kuninkaalla tapana sanoa, "yksinään oman hyötymme vuoksi, vaan myös tämän onnettoman Saksan kansan tähden; emme ole tulleet heitä sortamaan, vaan päinvastoin tuomaan heille rauhaa ja vapautta, sekä hengellistä että maallistakin."