3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä.

Saksan sotaan käsketty suomalainen väki ei ollut saapunut yhdessä kuninkaan kanssa, vaan tuli perille vasta vähää myöhemmin, heinäkuun alassa. Turussa ei sattunut olemaan tarpeeksi laivoja sillä kertaa; siitä syystä ei voitu lähettää enempää kuin Savon ja Porin jalkarykmentit sekä seitsemän ratsumieslippukuntaa, jotka viimeksimainitut, samoinkuin myös seuraavana vuonna lisäksi tulleet viisi lippukuntaa, olivat Uudenmaan ja Hämeen läänistä sekä Turun puolelta kotoisin. Meidän miesten luku ei ollut siis ensi alussa suinkaan suuren suuri, mutta eipä ollut ennättänyt edes kuukauttakaan kulua, ennenkuin he saivat jo tilaisuuden näyttää, että "miehuudella sotia käydään, eikä miesluvulla".

Kustaa Aadolfin nopeat valloitukset olivat nyt vihdoin herättäneet Contin suruttomuuden unesta. Hänen ylenkatseensa oli nyt muuttunut peloksi. Hän ei enää toivonutkaan suoralla, rehellisellä taistelulla voivansa vastustaa tuota voittoisaa vihollista, vaan rupesi, niinkuin hänen aikaisillaan viekkailla italialaisilla oli tapana, koettamaan kaikellaisia häijyjä salakeinoja. Hänen kehoituksestaan läksi toinen italialainen, everstiluutnantti Del Ponte, Ruotsin leiriin, valehdellen olevansa tyytymätön karkulainen, joka halusi päästä kuninkaan armeijan palvelukseen. Hänen oikea tarkoituksensa oli kuitenkin väijyä Kustaa Aadolfia ja odottaa sopivaa hetkeä, jolloin hän saisi hänet murhatuksi tai vielä mielemmin elävältä saatetuksi keisarillisten käsiin.

Alussa elokuuta läksi Kustaa Aadolf eräänä päivänä itse tiedustelemaan vihollisten asemaa Demminin kaupungin luona Pommerissa, vieden kanssansa ainoastaan seitsemänkymmentä suomalaista ratsumiestä. Sen nähtyänsä riensi Del Ponte heti salaa ruotsalaisten leiristä Contin luoksi, otti häneltä 1,500 neapelilaista kyrassieriä ja asettausi väijyksiin kahdenpuolen erästä rotkotietä, josta tiesi kuninkaan matkan käyvän. Sinne saapuikin pian Kustaa Aadolf pienen parven kanssa, aavistamatta tätä ilkeää petosta. Yht'äkkiä karkasivat neapelilaiset esille, sulkien tien sekä edestä että takaa ja vaatien antautumista. Mutta Suomen pojat, vaikka heitä oli vain yksi kahtakymmentä vastaan, kävivät piiriin kuninkaansa ympärille ja alkoivat aika miesten tavalla hakata päälle kaikille haaroille. Kerta toisensa jälkeen onnistuikin heidän torjua viholliset päältänsä. Heillä näet oli se suuri etu, että he saivat vapaasti käyttää kaikkia aseitansa, kun sitä vastoin Del Ponte oli ankarasti kieltänyt väkeänsä pistooleilla ampumasta. Hän tahtoi, jos mahdollista, saada kuninkaan elävältä vangiksi; myös pelkäsi hän, että alinomainen pauke saattaisi herättää jonkun ehkä lähiseuduilla kuljeskelevan ruotsalaisen partiojoukon huomiota. Jonkun ajan perästä suuttuivat kuitenkin neapelilaiset tähän epätasaiseen taistelutapaan, joka heiltä jo oli vienyt sangen monta uljasta kumppania. Hekin tempasivat vihdoin pistoolinsa esille, joiden luodit nyt rupesivat tiheästi lentelemään suomalaisten keskelle. Täten alkoivat pian heidän urhojensa rivit harveta peloittavalla tavalla. Kuninkaankin alta ammuttiin hevonen, eikä yksikään hänen miehistään päässyt tuossa kauheassa käsikähmässä niin likelle, että olisi voinut antaa hänelle toisen hevosen. Kustaa Aadolfin oli siis pakko antautua vangiksi eräälle neapelilaiselle kyrassierille. Mutta samassa kajahtikin melkein jo kuulumattomaksi heikontunut huuto "Hakkaa päälle" taas uudella, monenkertaisella, kiihtyneellä voimalla ja sitä seuraavat suomalaisten sivallukset näyttivät hämmästyneelle viholliselle, että sotaonni, samoinkuin muukin onni, on sangen liukas luiskahtamaan. Del Ponten lähdettyä olivat näet muutamat varovaiset ruotsalaiset päälliköt lähettäneet vielä kolme lippukuntaa ratsumiehiä sekä yhden komppanian jalkaväkeä kuninkaan jälkeen. Niillä oli käsky hiljakseen, pysytellen jonkun matkaa jälempänä, seurata häntä, niin että hädän ehkä tullessa olisivat varalla. He olivat kuulleet ampumisen, ja ratsuväki oli edeltä rientäen nyt kerinnyt vielä ajoissa apuun. Tätä vereksen joukon ryntäystä eivät neapelilaiset kestäneet kauan; he kääntyivät pakoon jättäen jälkeensä 400 kaatunutta ja 200 vankia. Kustaa Aadolf, jonka hänen vangitsijansa hädissään päästi irti, kun tämä hyväksi onneksi ei arvannut saaliinsa kallista arvoa, sai tilaisuuden jälleen yhtyä omaan väkeensä ja oli pelastettu. Mutta nuo seitsemänkymmentä Demminin uskollista suomalaista makasivat melkein joka mies maassa kuolleena tai pahasti haavoitettuna. Surullisin silmin kuningas katseli heitä. "Kuinka monta sankarityötä", lausui hän, "olisivat nämät vielä voineet suorittaa, jollei minun varomattomuuteni olisi saattanut heitä ennenaikaiseen kuolemaan!"[4]

4. Kustaa Aadolf Werbenin leirissä.

Syksy kului alinomaisissa pienemmissä taisteluissa keisarillisten kanssa, joissa Ruotsin väki enimmiten oli voitolla. Talvi tuli tavattoman aikaiseen; lokakuussa jo sattui sangen kovia pakkasia. Nyt olisivat keisarilliset mieluimmin keskeyttäneet sodan talven ajaksi, niinkuin näillä mailla enimmiten tähän asti oli ollut tapana. Heidän joukossaan oli paljon italialaisia, jotka eivät olleet tottuneet tämmöiseen kolkkoon ilmaan, ja toisetkin olivat ylellisestä elämästään veltostuneet. He kutsuivat siis Ruotsin väen päälliköt luokseen keskustelemaan ja ehdoittivat välirauhaa kevääseen asti. "Aika olisi jo", sanoivat he, "ajatella mukavaa talvikortteria; sillä eihän toki soturille ole miksikään kunniaksi taistella lunta ja jäätä vastaan." — Mutta vanhin läsnäolevista Ruotsin eversteistä vastasi, ettei heidän kuninkaansa suinkaan tahtoisi lakkauttaa sotaa talven tähden. "Hän on", niin kehui vanhus, "väsymätön ja kärsii iloisella mielellä kaikki vastukset, nälkää ja janoa samoin kuin pakkastakin, maaten yönsä lumihangella ikäänkuin se olisi pehmein vuode. Tietystikään ei kukaan meistä alapäälliköistä eikä sotamiehistä kehtaa olla arempi. Me Ruotsin miehet olemmekin sotureja kesät, talvet; me emme ole pääskysiä, jotka eivät uskalla tulla näkyviin, ennenkuin lumet ovat maasta sulaneet." Kustaa Aadolf, saatuaan tästä tiedon, hyväksyi kaikin puolin vanhan everstin puheen. Hän oli varustanut väelleen lämpimiä turkkiröijyjä; hän oli hankkinut talvista retkeä varten riittävästi muonaa. Myös karttui hänelle karttumistaan lisäväkeä, osaksi kotimaasta lähetettyä, osaksi Saksassa pestattua. Contin armeija sitä vastoin hupeni päivä päivältä tautien sekä karkaamisten kautta. "Nyt talviaikana", virkkoi kuningas, "aion saada vielä enemmän toimeen kuin menneenä suvena." Tämä ylpeä lupaus alkoikin sangen pian toteutua, sillä vuoden lopussa olivat myös lopussa Contin sotajoukot, joita lukemattomissa kahakoissa yhä uudestaan teloitettiin ja hajoitettiin.

Nytpä läheni Kustaa Aadolfia viimeinkin toinen, pelättävämpi ja enemmän hänen vertaisensa vihollinen. Wallensteinin saatua eron virasta, määrättiin Baijerin armeijan päällikkö koko Saksan katolisen sotavoiman ylimmäiseksi johtajaksi. Tämä oli vanha, viisas Tilly, jolla oli tapana kehua, ettei hän "koskaan ollut maistanut viiniä, nauttinut naisen rakkautta eikä jäänyt taistelussa tappiolle". Mutta vaikka hän tähän asti oli ollut niin voittoisa, niin ei hän kuitenkaan ollut yhtään ylpeä; hän ei kertaakaan yhtynyt muiden kera pilkkaamaan Ruotsin kuningasta, vaan arvosteli alusta alkain oikein Kustaa Aadolfin tavatonta taitoa ja kykyä.

Sen erehdyksen oli hänkin kuitenkin nyt tehnyt, ettei hän ollut heti koko voimallaan rientänyt Ruotsin armeijaa vastaan. Hän näet toivoi Contin yksinkin jaksavan seisoa sitä vastaan, kunnes hän olisi kukistanut ja valloittanut rikkaan ja mahtavan Magdeburgin kaupungin, jota ei hän uskaltanut jättää selkänsä taakse. Paljon ei puuttunutkaan, että nämät molemmat suuret sotaherrat olisivat saaneet ensi kertaa koettaa voimiansa Magdeburgin edustalla; sillä Kustaa Aadolfin mieli paloi auttamaan tätä urhoollista kaupunkia, protestanttisen uskon vahvinta suojelusmuuria niillä seuduin. Esteenä olevan Contin armeijan oli hän nyt jo musertanut mitättömiin; Pommerin herttuan sekä Brandenburgin vaaliruhtinaan, jotka keisaria peläten kauan aikaa horjuivat kahden vaiheella, oli hän pakoittanut liittolaisikseen. Ei ollut enää muuta kuin lyhyt matka Magdeburgiin jäljellä; mutta se matka kävi Saksin vaaliruhtinaan alustan läpi, ja tämä herra, vaikka hänkin oli luterilainen, oli yksityisten etujen vuoksi halukas kallistumaan keisarin puolelle. Hän ei sallinut Kustaa Aadolfin vapaasti marssia maansa läpi. Näin sai Tilly esteettömästi ahdistaa Magdeburgia ja viimein väkirynnäköllä valloittaa tämän onnettoman kaupungin, jossa tilaisuudessa tapahtuneen julmuuden sekä verenvuodatuksen vertaista Tillyn omien sanojen mukaan ei ole nähty aina Jerusalemin hävityksestä saakka.

Kustaa Aadolf, kun hän ei ollut saanut pelastaa Magdeburgia, otti nyt osan armeijaansa ja asettausi sen kanssa vahvaan leiriin Werbeniin, Elbe- ja Havel-jokien yhtymäpaikkaan. Sopivampaa asemaa tuskin olisi voinut keksiä. Kolmella taholla olivat syvät joet leirin suojana; neljännelle oli rakennettu korkeita, paksuja vallituksia, joilla seisoi 150 tykkiä, uhkaavat kidat ammollaan. Takana oli liittolaismaat Brandenburg, Pommeri ja Meklenburg, jotka näin olivat hyvin varjeltuna samalla kun ne myös puolestansa olivat Ruotsin väen apuna siten, että niistä oli helppo saada muonavaroja. Vihollisen sitä vastoin oli, ennenkuin se pääsi Werbeniin, kulkeminen pitkät matkat aivan tyhjiksi ryöstettyjen seutujen läpi. Tässä saattoi siis Kustaa Aadolf hyvässä turvassa odottaa keisarillisten tuloa, vaikka hänellä olikin vain noin 15,000 miestä, Tillyllä 24,000.

Aivan ristissä käsin odottaminen ei ollut kuitenkaan Ruotsin kuninkaan eikä hänen urhojensa mielen mukaista. Eräänä päivänä läksi Kustaa Aadolf leiristään liikkeelle uljaalle partioretkelle noin 3,000 ratsumiehen kanssa. Hän oli saanut tietää Tillyn etujoukkona olevan ratsuväen (neljän rykmentin) jo ehtineen parin, kolmen peninkulman päähän Werbenistä. Tämän etujoukon hän aikoi nyt hävittää äkillisellä päällekarkauksella. Keisarilliset olivat majoittuneet kolmeen eri kylään; siksi kuningaskin jakoi väkensä kolmeen joukkoon. Baudis suomalaisten kanssa lähetettiin Burgstallin kylää vastaan, joka oli läntisin; Kustaa Aadolf itse otti keskimäisen, reinkreivi itäisimmän osaksensa. Yöllä heinäkuun 18:tta päivää vasten 1631 saapui jokainen määräpaikalleen. Kylien asukkaat, vaikka he olivat saaneet vihiä aiotusta rynnäköstä, eivät olleet antaneet siitä tietoa keisarillisille, joita he vihasivat. Tillyn väki, väsyneenä pitkästä marssista ja aavistamatta, että miesluvultaan niin paljoa pienempi Ruotsin armeija uskaltaisi lähteä vallitustensa suojasta, oli laiminlyönyt vartioimista. Baudis hyökätessään suomalaisineen rajuilman tavoin, tapasi vihollisen syvimmästä unesta; sitä paitsi oli heidän everstinsäkin vieraisilla toisessa kylässä, niin ettei heillä ollut johtajaa. Hämmästyneet, pyöräpäiset keisarilliset hakattiin siis enimmäksi osaksi maahan; ainoastaan harva pelasti itsensä pakenemalla. Toisissa kylissä menestys ei ollut yhtä täydellinen. Niihin saapuneet joukot eivät olleet yhtä joutuisia kuin suomalaiset; heidän perille tullessaan oli jo vihollinen herännyt Burgstallin kahakan pauhuun ja seisoi järjestetyssä sotarinnassa. Vihollinen tosin täälläkin jonkun vastustuksen perästä voitettiin ja hajoitettiin, mutta voitto ei ollut kuitenkaan kummassakaan paikassa niin täydellinen kuin Burgstallissa.