Vimmastuneena tästä arvaamattomasta tappiosta marssi nyt Tilly koko armeijansa kanssa Werbeniä vastaan. Voitosta hän oli varma, luottaen osaksi suureen ylivoimaansa, osaksi myös muutamien salapetturien lupaukseen, joiden piti keisarillisten lähestyessä naulita umpeen Ruotsin tykkien sankkireijät ja sytyttää Werbenin kaupunki palamaan. Tämä hanke oli kuitenkin tullut Kustaa Aadolfin tietoon ja hän oli päättänyt kääntää sen vihollisen omaksi turmioksi.
Heinäkuun 27 p. päivällisen aikana ilmaantuivat Tillyn sotajoukot hyvässä järjestyksessä näkyviin. He asettivat eräälle harjulle kolmekymmentäkaksi suurta tykkiä, jotka pian alkoivat kiivaasti syöstä tulta Ruotsin leiriin. Sieltä ei kuulunut muuta kuin joku harva laukaus vastaukseksi. Samassa leimahti useammista paikoista leirissä suuri liekki; kuninkaan käskystä oli näet ajettu kokoon suuria risuläjiä, jotka nyt sytytettiin. Tästä päätti Tilly tietysti, että petturit olivat täyttäneet lupauksensa. Huoletonna ja riemuhuudolla juoksivat siis keisarilliset rynnäkölle. Mutta kun he olivat joutuneet tarpeeksi likelle, tuiskahti heitä vastaan raehauleja niin taajasti, että kokonaiset rivit kaatuivat kerrassansa maahan ja tähteet säikähtyneinä pötkivät pakoon. Näistäkin kuitenkin saivat vielä suuret joukot surmansa, sillä Baudis ratsumiehiensä kanssa hyökkäsi tuulispäänä heidän niskaansa.
Seuraavana aamuna alkoi etuvartijain välillä pieni kahakka, joka pian kiihtyi suuremmaksi, kun molemmille puolille yhä saapui apua. Viimein ryntäsi kuningas itse ulos leiristä 1,000:n pyssymiehen ja 800:n ratsumiehen kanssa, joista jälkimäisistä puolet olivat suomalaisia. Näiden ryntäystä ei vihollinen voinut kestää, vaan ajettiin kauas pois leirin läheisyydestä. Tilly asetti nyt koko armeijansa sotarintaan ja tarjosi tappelua aukealla tantereella; mutta Kustaa Aadolf ei huolinut siihen ruveta miesluvun kovin suuren epätasaisuuden vuoksi.
Pari viikkoa seisoi sitten Tilly vielä näillä seuduin, odottaen soveliasta tilaisuutta käydäkseen Ruotsin kuninkaan kimppuun; vaan semmoistapa ei tahtonut ilmaantua. Sillä välin nousi häntä vastaan toinen vihollinen, joka oli vielä hävittävämpi kuin Ruotsin väen luodit. Muona, joka oli kaukaa tuotava, pilaantui usein matkalla kesäisessä paahteessa tai joutui rohkeitten ruotsalaisten partiokuntien käsiin. Täten saatiin nähdä yhä enemmän nälkää keisarillisten leirissä. Eipä ollutkaan Tillyllä viimein muuta neuvoa kuin peräytyä Magdeburgiin asti. Hän oli tällä turhalla retkellä menettänyt 6,000 miestä ja sen lisäksi — mikä vielä pahempi — sotamiestensä sekä omankin luottamuksensa.
Mutta Kustaa Aadolfin maine sitä vastoin oli tästä taitavasta puolustuksesta kahta vertaa voimallisempaa vihollista vastaan karttunut vieläkin suuremmaksi. Niin myös olivat hänen soturinsa taas saaneet uuden tilaisuuden osoittaa uljasta miehuuttaan ja hyvää sotakuriansa. Erittäinkin oli suomalainen ratsuväki nyt tullut kuuluisaksi, varsinkin tuon sukkelasti toimeenpannun Burgstallin päällekarkauksen sekä myös Werbenin leirin edustalla tapahtuneen kahakan kautta. Kustaa Aadolf luotti tästä lähtien heihin paremmin kuin mihinkään muuhun väkensä osastoon. Kaikissa tappeluissa, niin kauan kuin kuningas eli, saivat he nyt aina seisoa sotarinnan oikean kyljen äärimäisenä joukkona. Sen ajan taistelutavan mukaan asetettiin näet jalkaväki tykistön kanssa sotarinnan keskustaan, ratsuväki kyljille. Tämä ratsuväki oli paljon vaikuttavampi kuin huonopyssyinen, hidasliikkeinen jalkaväki, ja tavallisesti pääsi se armeija voitolle, jonka oikea kylki sai vastassa olevan vihollisen vasemman kyljen hajoitetuksi ja saattoi sitten täydellä voimalla hyökätä keskustan kimppuun. Suomalaisille määrätty paikka oli siis suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus, joskin se samalla toi myös sitä suuremman vaaran mukanansa.
5. Leipzigin eli Breitenfeldin tappelu.
Werbenistä palatessaan kohtasi Tilly hänelle avuksi lähetetyn suuren sotajoukon, niin että hänen armeijansa karttui nyt 40,000:ksi mieheksi. Samassa saapui hänelle myös keisarilta se käsky, että hänen piti kääntää aseet Saksin vaaliruhtinasta vastaan. Tämä herra näet, vaikka hän keisarille mieliksi oli estänyt Kustaa Aadolfin Magdeburgia auttamasta, oli kuitenkin samassa osoittanut Ferdinandille uppiniskaisuutta siten, ettei ollut pannut toimeen julistusta katolisen kirkonomaisuuden takaisinannosta. Tilly marssi nyt siis pelättyjen joukkojensa kanssa Saksin rajan yli. Merseburgin, Jenan ja Weissenfelsin kaupungit ryöstettiin; enemmän kuin kaksisataa kylää leimahti yhtenä ja samana päivänä tuleen. "Minun vallonilaiseni", virkkoi Tilly, kun hänelle näistä julmuuksista valitettiin, "eivät ole taivaan lintuja, että he voisivat ravita itseään paljaalla ilmalla." Hädissään pyysi nyt vaaliruhtinas apua Kustaa Aadolfilta ja solmi lujan liiton hänen kanssansa.
Tilly seisoi ylen vahvassa leirissä likellä Leipzigin kaupunkia; siellä hän aikoi odottaa liittolaisten päällekarkausta tai myös heidän sotavoimansa hajoamista muonan puutteen tähden. Mutta tätä viisasta neuvoa vastustivat kaikki nuoremmat everstit, tulinen Pappenheim etupäässä. Tämä sanoi sitä pelkuriudeksi, jos nyt päästettiin käsistä tilaisuus hävittää vihollinen, joka viimeinkin oli uskaltanut ulos aukealle tantereelle. Ja häntä vastaan oli välttämättömästi mentävä, jos tappelua toivottiin, sillä tämän vahvan leirin kimppuun hän ei suinkaan uskaltaisi rynnätä. Tuo moite pelkuriudesta loukkasi ja liikutti vanhaa Tillyä kovasti; harmi voitti viisauden ja hän päätti lähteä ulos leiristä.
Varhain aamulla syyskuun 7 p. 1631 marssi siis keisarillinen sotavoima liittolaisia lähemmäksi ja seisahtui Breitenfeldin kylän tienoille, missä sillä oli matala harju takanaan ja lieterantainen pieni joki jonkun matkan päässä edessänsä. Tykistö asetettiin harjulle, niin että se oman väen yli saattoi lennättää luotejansa lähenevän vihollisen riveihin. Koko armeija oli vanhan tavan mukaan jaettu suuriin, syviin, monta tuhatta miestä käsittäviin neliskulmiin (tertsioihin), jotka olivat sangen kömpelöt liikunnoissaan. Jalkaväki oli keskustassa, ratsuväki molemmin puolin kyljillä, kaikki yhtenä sotarintana ilman mitään varajoukkoa; niin varmat oltiin voitosta. Keskustaa johti Tilly itse; vasemman kyljen oli Pappenheim omasta pyynnöstään saanut, sillä hän varmaan luuli Kustaa Aadolfin itse komentavan oikeaa kylkeänsä. Hänen suvussaan näet kulki vanhastaan se ennustus, että eräs kreivi Pappenheim, ratsastaen valkoisen orhin selässä, oli voittava mainion ja mahtavan kuninkaan. Tämän ennustuksen Pappenheim lujasti uskoi tarkoittavan häntä itseään ja Ruotsin kuningasta; siksi hän aina ratsasti valkoisella orhilla ja koetti päästä kahakkaan Kustaa Aadolfin kanssa. Enin osa Tillyn armeijaa oli kookasta, vahvaa, jo monasti tulta kokenutta, kaikkiin sotatemppuihin tarkoin harjaantunutta väkeä. Täysi luottamus voitosta siis täytti heidän sydämensä, ja heidän rohkeutensa yltyi vielä siitä puheesta, jonka nyt Tilly heille piti. "Viimeinkin", lausui vanha sotaherra, "on meidän vihollisemme piiloloukeroistaan ja ketunluolistaan pujahtanut ulos aukealle tantereelle. Täällä me nyt saamme käydä hänen kimppuunsa rinta rintaa, miekka miekkaa vasten. Kukahan voitosta voisi epäilläkään? Eihän vääräuskoiset ole vielä koskaan voittaneet katolilaisia aukealla tantereella. Katsokaapa vain noita koreita saksilaisia, tuota nuorta, vastapestattua väkeä, joka ensi rynnäköllä heti lentää kaikille haaroille niinkuin akanat tuulessa. Katsokaa myös noita repaleisia, nälistyneitä, uupuneita Ruotsin joukkoja, joiden hevoset ovat huonommat kuin teidän kuormastokoninne! Hyökätkää vain täyttä vauhtia heidän päälleen, niin saatte nähdä, että ratsut miehineen päivineen keikahtavat nurin niskoin jo yksistään teidän tulisten oriittenne kavioiden iskusta!" — Tunnussanaksi määrättiin "Jeesus Maaria!" — tunnusmerkiksi valkoinen nauha hattuun — aivankuin Magdeburgin rynnäkössä.
Varhain samana aamuna läksivät myös liittolaisarmeijat liikkeelle. Kiireesti he kulkivat kapeaa siltaa myöten tuon lieterantaisen joen poikki ja ihmeteltävän kiireesti he sitten toisella rannalla järjestäytyivät sotarintaan. Tilly ei ollut tahtonut estää heidän ylimenoansa, sillä hän tahtoi täten saada heidät ikäänkuin satimeen, josta ei heidän, tappiolle jäädessään, enää olisi mahdollista päästä pakoon. Mutta kun hän nyt näki heidän nopeat liikkeensä ja heidän hyvän järjestyksensä, kuuluu hän vaalenneen ja tulleen aivan sanattomaksi. Taisipa silloin synkkä aavistus iskeä hänen mieleensä.