Saksilaiset, noin 20,000 miestä, saivat sijansa vastapäätä keisarillisten oikeanpuolista kylkeä; Ruotsin armeija, 13,000 miestä jalkaväkeä, 9,000 hevosväkeä, otti käydäkseen itse Tillyn ja Pappenheimin kimppuun. Suuri eroitus oli näiden molempien sotarinnan osien ulkomuodossa; vaaliruhtinaan joukot olivat verevät kasvoiltaan, uusissa, koreissa vaatteissa; Kustaa Aadolfin urhoilla oli puvut kuluneet, hevoset pienet, laihat; miehet itsekin lyhyenläntäiset, mitättömän näköiset. Yhtä suuri, sen tappelu pian näytti, oli myös eroavaisuus kunnossa, vaikka aivan päinvastoin kuin mitä näöstä olisi voinut päättää. Saksilaiset olivat järjestetyt aivan samaan malliin kuin keisarillisetkin; mutta oman sotarintansa oli Kustaa Aadolf asettanut uuden, oman keksimänsä tavan mukaan. Hänen jalkaväkensä, joka myös oli keskustana, seisoi prikaatittain, pari tuhatta miestä kussakin, jotka paljon nopeammin saattoivat kääntyä ja marssia; ratsuväki oli jaettu lippukuntiin ja lippukuntien lomiin oli aina asetettu pyssymiesparvia. Koko voima oli järjestetty kahteen peräkkäin seisovaan sotarintaan, joista toinen oli varajoukkona. Kaikki oman maan väki oli ensimäisessä sotarinnassa, toisessa ainoastaan pestattua. Oikean kyljen ratsuväkeä, niinkuin Pappenheim oikein oli arvannut, johti kuningas itse. Siellä nähtiin kolme ruotsalaista rykmenttiä, kaksi suomalaista Stålhandsken ja Tottin johtamina. Näillä viimeksimainituilla oli nyt täällä ensi kertaa uusi kunniasijansa. Keskustassa seisoi neljä prikaatia jalkaväkeä, joiden joukossa urhoudestaan kuuluisa sininen prikaati, kuninkaan henkivartijat: niin myös ruotsalaisessa prikaatissa oli muiden muassa Savon rykmentti. Vasemman kyljen komentajana oli Kustaa Horn; hänenkin joukossaan oli, paitsi pari saksalaista, yksi suomalainen ratsumiesrykmentti.
Kun kaikki oli järjestyksessä, ratsasti kuningas sotarintansa keskelle, paljasti toisella kädellä päänsä ja ojensi toisella miekkansa kärjen maahan. Kaikki muutkin noudattivat tätä hänen esimerkkiään. Sitten koroitti Kustaa Aadolf mahtavan äänensä, niin että se kaikui melkein koko sotarinnan yli, ja rukoili: "Armollinen Jumala, Sinun kädessäsi on voitto ja tappio! Kaukaisilta mailta, rauhallisista kodeista olemme me tulleet tänne vapauden, totuuden ja Sinun evankeliumisi puolesta taistelemaan. Suo meille voitto Sinun pyhän nimesi tähden!" Tämä rukous viritti sotureissa tulisen innon ja lujan miehuuden; kaikki vannoivat saattavansa uskonvapauden pyhän asian voitolle tai uhraavansa henkensä sen puolesta.
Vanhan tavan mukaan lähetti nyt kuningas vielä torvensoittajan vihollista taisteluun vaatimaan. "Minä puolestani", vastasi Tilly, "en ole ennenkään koskaan välttänyt tätä taistelua, ja kuningas hyvin tietää, mistä hän minut voi löytää."
Tappelu alkoi molemminpuolisella kovalla tykkitulella, joka Ruotsin väelle teki tuntuvamman vahingon, koska Tillyn kanuunat olivat suuremmat ja seisoivat edullisemmalla paikalla. Myös ajoi tuuli, joka oli vastainen, kaiken ruudinsavun sekä kaikki tomupilvet liittolaisten silmiin. Päästäkseen viimeksimainitusta vastuksesta, rupesi Kustaa Aadolf vetämään sotarintaansa vähän oikealle. Sen huomasi Pappenheim ja pyysi saada lupaa estää sitä. Tuulispäänä hyökkäsivät hänen ratsujoukkonsa Kustaa Aadolfin oikeanpuolista kylkeä vastaan. Mutta likemmäksi tultuansa he havaitsivat ratsuväen lomiin asetetut pyssymiehet, joiden luotien pahoja vaikutuksia he jo ennenkin monessa kahakassa olivat saaneet kokea. Tämä näky pidätti heidät kesken rynnäkköään, ja he tekivät nyt kierroksen, aikoen sivulta ja takaa käydä Kustaa Aadolfin väen kimppuun. Mutta kuningas esti heti neuvokkaasti tämän vaaran. Hänen käskystään kääntyivät varajoukkona olevat saksalaiset ja liiviläiset ratsumiehet, niin että ne joutuivat suoraan kulmaan muuta sotarintaa vastaan. Myös pistettiin muutamia parvia Itägöötin rykmentin pyssymiehiä heidän lomiinsa. Täälläkin siis Pappenheimin huovit päällekaratessaan tapasivat elävän muurin ja tuon pelätyn luotituiskun, ja kilpistyessään siitä syrjään he taas sattuivat Stålhandsken suomalaisten iskujen alle. Seitsemän kertaa vei Pappenheim joukkonsa yhä uudestaan rynnäkölle, hyökäten itse aina etumaisena huolimatta siitä, että hän sai haavan toisensa perästä. Mutta kaikki oli turhaa, ja viimein hänen valloninsa, joiden rivit olivat jo peloittavasti harvenneet, eivät ottaneet enää totellakseen muuten heille niin rakkaan päällikkönsä käskyjä. He eivät sanoneet voivansa mitään noiden Suomen noitien loitsukonsteja vastaan. Hajonnein rivein pakenivat he pois sotatantereelta. Heidän lähdettyään havaitsivat meidän miehet vastassaan vielä yhden jalkamiesparven. Se oli Holsteinin herttuan rykmentti, joka Pappenheimin ratsuväen varajoukkona oli tullut sinne ja nyt jäänyt yksin. Näiden päälle karkasivat Suomen ja Itägöötin ratsumiehet vimmatulla vauhdilla. Meidän miehet, jotka ovat hitaat vihaan, olivat nyt kerran tulistuneet ja himosivat hillitsemättömästi kostoa. Heidän hyökkäystään oli aivan mahdoton vastustaa; mutta jalo Holsteinin rykmentti ei kuitenkaan yrittänytkään pakoa; lujasti he tekivät vastarintaa viimeiseen mieheen saakka, kukin kaatuen sille paikalle, mille hänet oli käsketty seisomaan.
Ihan toisin oli sillä välin käynyt toisella kyljellä. Tilly oli, tehtyänsä yrityksen Ruotsin sotarinnan keskustaa vastaan ja havaittuansa sen tykki- sekä pyssytulen kovin kuumaksi, vetäytynyt syrjemmäksi ja yhdessä oikeanpuolisen kylkensä ratsuväen kanssa käynyt saksilaisten kimppuun. Nämät, tottumattomat kun olivat sotaan, eivät kestäneet hetkistäkään paikoillaan. He hajosivat aivan Tillyn ennustuksen mukaan, "niinkuin akanat tuulessa". Itse vaaliruhtinas oli ensimäisiä karkulaisia eikä uskaltanut seisahtua ennenkuin kahden peninkulman päähän, jolloin hän virvoituksekseen joi suuhunsa pullollisen mielijuomaansa, olutta. Tilly ei sallinut väkensä kovin pitkältä ajaa saksilaisia takaa eikä myöskään ruveta kuormastoa ryöstelemään. "Antakaa saksilaisten juosta omia aikojaan", virkkoi hän; "kääntykäämme me kaikki Ruotsin väkeä vastaan, muuten emme vielä ole mitään voittaneet."
Koko tuo voittoisa voima kävi nyt Hornin ja hänen johtonsa alaisen vasemman kyljen kimppuun, kääntäen saksilaistenkin tykit häntä vastaan. Mutta tässä he saivat heti aivan toista kokea. Ylivoiman alta täytyi tietysti Hornin, koska hän muuten olisi voinut joutua piirityksiin, vetäytyä takaisin; mutta hän peräytyi vain askel askeleelta, itsekin puolestaan yhä tehden uljaita päällekarkauksia. Kustaa Aadolf, saatuaan tiedon hänen vaarastaan, riensi heti avuksi Länsigöötin ratsurykmentin kanssa, niinpä hän myöskin käski varaväen keskustan, yhden saksalaisen ja yhden skotlantilaisen jalkarykmentin esille. Nämät toivat koko joukon nahkakanuunia mukanaan, jotka olivat rivien väliin kätketyt. Yht'äkkiä nyt rivit aukenivat ja nuo tykit syöksivät surman tulta kidoistaan. Samassa myös molemmat rykmentit laukaisivat pyssynsä kaikki samalla kertaa. Tämä hirveä luotituisku kaatoi keisarillisia rivittäin maahan, niinkuin heinä kaatuu lakoon. Mutta Tillyn vanhat vallonit eivät olleet hätäpoikia; he olivat sellaista jo monessa verilöylyssä kokeneet. Kahakka kiihtyi tällä tavoin yhä kauheammaksi. Cronbergin kyrassierit, joita sanottiin "voittamattomiksi", ja Baudisin suomalaiset hakkasivat, mihin vain heidän rynnäkkönsä sattui, ammottavia aukkoja vihollisten riveihin; Hepburnin skotlantilainen ja Witztumin saksalainen prikaati toisella, Tillyn vallonilaiset toisella puolella tuiskuttelivat lakkaamatta luotejaan toisiansa vastaan. Ruudinsavu oli niin sakea, että tuskin saattoi omaa väkeä vihollisista eroittaa.
Nähtyänsä, että pahin vaara oli täällä jo ohitse, riensi Kustaa Aadolf jälleen takaisin oikealle kyljelle. Siellä ei näkynyt enää yhtään ainoaa vihollista pystyssä. Kuningas otti siis ratsuväkensä, suomalaiset etunenässä, ja ajaa karautti niiden kanssa ylös sille harjulle, jossa Tillyn tykit seisoivat. Yks, kaks oli niiden vähäinen suojelusväki hakattu maahan ja tykit valloitetut. Pappenheim, huomattuaan sen, keräsi kokoon niin monta ratsumiestään kuin mahdollista ja yritti vielä kahdeksannen rynnäkön, mutta taasen turhaan. Tämä tykistön valloitus ratkaisi viimein sen päivän tappelun. Nyt kun omienkin kanuunien luodit rupesivat kyntelemään vakoja heidän riveihinsä, ei Tillyn sotamiehiä mikään enää saattanut pidättää. Tillyn täytyi lähteä pakoon, ja vähälläpä hän oli joutua vangiksi. Cronbergin kyrassierit kuitenkin ottivat ukon turviinsa, ratsastivat vielä kerran uhkaylpeinä, hitaasti niinkuin paraatissa, koko Ruotsin sotarintaa pitkin, ampuivat vielä yhden laukauksen ja vetäytyivät sitten pois hyvässä järjestyksessä. "Voittamattomien" kimppuun ei kukaan uskaltanut mennä. Koko muun keisarillisarmeijan jo paettua nähtiin vielä neljän jalkaväen rykmentin seisovan paikallaan erään metsikön reunassa. Voitto oli nyt jo auttamattomasti käsistä mennyt, mutta nämät urheat, vanhat vallonit eivät tahtoneet toki sadassa tasapäässä tappelussa ansaittua kunniatansa jättää tälle sotakentälle. Heidän päällensä hyökkäsi Kustaa Aadolf oikean kyljen ratsuväen kanssa, taaskin Tottin suomalaiset ja niiden rinnalla myös smoolantilaiset etumaisina. Tässä vinhassa kahakassa ei suotu eikä pyydettykään mitään armoa. Vallonilaiset pitivät puoliaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Olipa sellaisia, jotka, sen jälkeen kun heiltä jalat olivat poikki ammutut, vielä koettivat istuallaan laukaista pyssyjänsä. Toiset taas, jotka eivät enää kyenneet nousemaan, yrittivät kumminkin miekoillaan pistää yliratsastavien hevosia vatsaan. Yön pimeys viimein pelasti tämän sankarijoukon tähteet. Todistettuansa taas, ettei valloneja mikään voima voinut saada murretuiksi eikä masennetuiksi, vetäytyivät he pois Leipzigiin päin.
Seuraavana aamuna antoi Kustaa Aadolf väelleen luvan ryöstää keisarillisten leiriä. Järjestyksen ylläpitämisen vuoksi oli kuitenkin jokaiselle rykmentille määrätty osansa, jonka yli ei saatu mennä. Sieltä saatiin ääretön saalis kaikkea lajia kultia ja hopeita, kalleita vaatteita ja jaloja hevosia! Moni sai niin paljon tavaraa, että iäkseen tuli rikkaaksi.
Tantereella makasi noin 14,000 kuollutta, joista yhdeksättä tuhatta keisarillista, 4,000 saksilaista ja ainoastaan 2,000 Ruotsin väkeä. Vielä paljon suuremmaksi tuli sitten keisarillisten mieshukka sen johdosta, että vimmastuneet talonpojat surmasivat pakenijoita, ja että myös suuret joukot rupesivat voittajan palvelukseen. Viikon kuluttua oli siten Kustaa Aadolfin armeija karttunut 5,000 miestä suuremmaksi kuin ennen tappelua! "Kyllä näkyy", valitti vanha Tilly, "että onnikin on nainen, joka enemmän suosii nuoria miehiä kuin vanhuksia."
Sanoma Leipzigin voitosta nosti sanomattoman suuren, yhteisen riemun kaikissa protestanttisissa maissa. Kustaa Aadolfin kuva nähtiin pian joka paikassa, vaskipiirroksissa, muistorahoissa, jopa tapeteissakin. Lukemattomia kiitosrunoja sekä muita ylisteleviä lentokirjoja ilmestyi hänen kunniakseen. Niissä nimitettiin häntä Pohjoismaiden Leijonaksi, Uudeksi Gideoniksi, Pohjantähdeksi y.m. — Katoliset puolestaan olivat syvän surun ja pahan pelon vallassa. Uusia sotajoukkoja koetettiin joka paikassa saada kokoon niin pian kuin mahdollista. Siitä huolimatta oli jo Wienissä paljon puhetta siitä, että keisarin hovin kalleuksineen kaikkineen pitäisi paeta Kärntin vuoristoon. Wienin munkit puolestaan rakensivat hädissään Tonavajoen pohjoisrannalle kappelin Pyhälle Birgitalle siinä toivossa, että hänessä toki olisi julmien kansalaistensa hillitsijää.