b. Würzburgin valloitus.
Leipzigin voiton jälkeen oli Kustaa Aadolfilla kaksi eri tietä edessänsä. Joko hän saattoi Böömin kautta mennä Wieniin, keisaria rauhaan pakoittamaan; tai myöskin hän saattoi lähteä läntiseen Saksaan estääkseen, ettei Tilly jälleen saisi uutta sotavoimaa kerätyksi. Kuningas valitsi jälkimäisen ehdon, antaen saksilaisten koettaa onneansa Böömissä. Edellisellä tiellä tosin ei tällä hetkellä suinkaan olisi tehty suurta vastarintaa. Mutta sangen luultavaa oli, ettei lujamielistä Ferdinandia hänen pääkaupunkinsa valloittamisellakaan olisi saatu taipumaan protestanteille edullisiin rauhanehtoihin. Ja sillä välin olisi Tillylle taas karttunut voimia, joilla hän olisi saattanut Ruotsin sotajoukoilta sulkea paluumatkan. "Vanhaa kopraalia" — tällä liikanimellä usein Tillyä nimitettiin — "lähden ajamaan takaa vaikka maailman ääreen saakka", virkkoi Kustaa Aadolf. Suurena lisävaikuttimena oli hänellä sitä paitsi sekin, että hän tahtoi omin käsin vapauttaa monilukuiset, sorronalaiset uskolaisensa Lounais-Saksassa.
Aivan suoraan Tillyn jälkiä ei nyt kuitenkaan lähdetty; sillä hän oli vetäytynyt luoteiseen Saksaan (aliseen Saksin piirikuntaan), joita seutuja Kustaa Aadolf, jos mahdollista, tahtoi säästää sodan rasituksilta, koska kansa siellä enimmäksi osaksi oli protestanttinen. Hän päätti kulkea vähän eteläisempää tietä, Main-jokea pitkin, rikkaitten ja tähän asti vielä sodan hävityksiltä säilyneiden, umpikatolisten Bambergin, Würzburgin sekä Mainzin hiippakuntien kautta. Tätä tietä tavallisesti nimitettiin siihen aikaan pappien tieksi, koska mainitut seudut kaikki olivat hengellisten herrojen hallituksen alla.
Näin tultiin Würzburgin edustalle. Sen hallitsija, arkkipiispa, oli paennut pois, mutta oli jättänyt Keller nimisen päällikön 1,500 sotamiehen kanssa suojelusväeksi. Kaupunkia nämät eivät ruvenneet puolustamaan, vaan vetäytyivät heti itse linnaan; mutta siinä he sitten istuivatkin turvallisina ja ylpeinä, antaen jäykästi kieltäviä vastauksia kaikkiin antautumisvaatimuksiin. Hätäkö heidän olikin siellä ylvästellä! Linnan väkivaltainen valloitus näytti milt'ei mahdottomalta. Se törrötti jyrkän kallion kukkulalla, oli jokseenkin vahvasti vallitettu ja koko vuoden ajaksi varustettu muonalla. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestaan oli yhtä itsepäinen. Hän näki, kuinka tärkeä hänelle tämmöisen vahvan turvapaikan omistaminen keskellä vihollista, katolista maakuntaa voisi olla, ja hän päätti, maksoi mitä maksoi, saada sen valtoihinsa.
Kaikkein ensimäinen vaikeus oli jo siinä, miten päästä Mainjoen yli. Keller oli näet hakkauttanut palasiksi tai vienyt omalle puolelleen kaikki veneet, ja räjähdyttänyt ilmaan kaksi sillan kaarta. Ensin yritettiin päästä yli sillan jäännösten poikki asetettuja lautoja myöten. Mutta skotlantilaiset, joille tämä tehtävä määrättiin, käännähtivät kesken tietä takaisin. Linnasta lentelevistä luodeista eivät nämä uljaat urhot olleet millänsäkään; niihin he olivat tottuneet pienestä pojasta. Mutta tuo kapea porras, joka kulki kaksikymmentäneljä kyynärää joen pinnan yläpuolella, pyörrytti heidän päätänsä. — Viimein löydettiin kuitenkin jostakin muutamia veneitä, joissa Suomesta edellisenä kesänä lisäksi tullut Pohjanmaan jalkarykmentti saatettiin yli, ja joka kiireesti loi pienen varustuksen suojakseen. Siitä rohkaistuneina rupesivat nyt skotlantilaisetkin juoksemaan lautoja pitkin, ja pian keräytyi näin melkoinen sotavoima toiselle rannalle.
Kaksipäiväisen tykkitulen jälkeen käskettiin Aksel Lilje pohjalaisineen sekä Jaakko Ramsay ja Juhana Hamilton Skotlannin väen kanssa rynnäkölle. Heidän tuli valloittaa linnan portin edessä oleva, puolikuunmuotoinen etuvarustus. Tämä tehtävä se vasta kysyi uljuutta ja lujaa miehuutta! Viholliset tekivät itsepintaisesti vastarintaa, ampuen pyssyillä ja pistellen peitsillä, ja ryntääjien tuli ensin kömpiä jyrkkää kalliota ylös, sitten uida kaivannon poikki ja viimein taas kavuta ylös vallille. Mutta kaikista näistä esteistä huolimatta riensivät kuitenkin Skotlannin ja Pohjanmaan urhot, keskenään kilvaten, vastustamattomalla vauhdilla eteenpäin, eikä aikaakaan, niin oli etuvarustus heidän käsissänsä. Kustaa Aadolf, joen rannalla seisoen, katseli miestensä urheata yritystä, ja siellä hän oli taas kerran varsin likellä surman suuta. Linnasta lentävä tykinluoti näet iski maahan aivan kuninkaan sekä kreivi Pietari Brahen lähelle, ja ajoi molempien herrojen päälle viljalta tomua sekä soraa.
Seuraavaksi yöksi määrättiin nyt päärynnäkkö itse linnaa vastaan. Siihen vaaralliseen työhön valitsi kuningas taas pohjalaiset sekä vielä sinisen ja keltaisen prikaatin. Skotlantilaiset eivät siis tällä kertaa saaneet vuoroa, jonka Hamilton katsoi niin suureksi häväistykseksi kansalaisilleen, että hän heti paikalla otti eron Ruotsin palveluksesta.
Aamulla, vähää ennen päivän koittoa, lähetettiin eräs luutnantti seitsemän pohjalaisen sotamiehen kanssa edeltä linnan porttia tiedustelemaan. Nämät näkivät ihmeeksensä, että laskusilta oli laskettu alas; linnanväki näet juuri aikoi karata piirittäjiä vastaan. Sisimmällä sillan korvalla seisoi 200 keisarillista. Näiden kysymykseen, kuka hän oli, vastasi luutnantti suoraan: "Ruotsin mies!" ja hyppäsi seuralaisinensa rohkeasti sillalle, huutaen samassa etuvarustukselle päin: "Joutukaa, pojat, linna on meidän käsissämme!" Hänen onnistui pimeässä pitää paikkansa sillalla hämmästyneitä keisarillisia vastaan, jotka tietysti eivät voineet aavistaakaan uhkauljasten päällekarkaajien tuiki vähäistä lukua. Pian saapuikin näille apua, ja samassa myös kiipesi toisia joukkoja eri kohdista tikapuitten avulla muureille. Linna oli valloitettu.
Päivän valjettua kuningas, joka itsekin oli tullut linnaan, huomasi, että monella pihassa makaavalla ruumiilla oli vielä hyvinkin verevät posket. "Nouskaa vaan", virkkoi hän silloin naurahtaen, sillä hän älysi kohta asian, "ei teille mitään pahaa tehdä." Ja koko joukko kuolleita, jotka rynnäkön aikana olivat peloissaan heittäytyneet pitkällensä, kavahti iloisesti ylös, kiittäen armollista kuningasta.
Saalista saatiin tästä Würzburgin linnasta äärettömin määrin. Kustaa Aadolf salli soturiensa tunnin ajan ryöstellä, ja sitten jakoa tehtäessä nähtiin kolikoita vain kypärittäin mittaeltavan. Itse oli kuningas ottanut osakseen asehuoneen, missä oli täydet aseet 7,000 jalka-, ja 4,000 ratsumiestä varten, tykistön, tallillisen jaloja ratsuja, avaran kellarin täynnä vanhaa viiniä sekä suuren kirjaston, jonka hän antoi Upsalan yliopiston omaksi. Keller pakoitettiin viimein vielä antamaan ilmi arkkipiispan salaisen aarreaitan, joka oli syvälle kallioon hakatussa holvissa. Sieltä tuotiin äärettömän paljon arkkuja, täpötäynnään kultarahoja. Yhdestä arkusta lohkesi pihan poikki kannettaessa pohja ja kilisevät kolikot vierähtivät ympäri pihaa. Sotamiehet riensivät niitä poimimaan, toivat muutamia kuninkaalle, mutta pistivät enimmän osan omiin taskuihinsa. "Älkää huoliko, pojat", naurahti Kustaa Aadolf, "pitäkää vaan kaikki, koska ne kerran ovat joutuneet teidän kynsiinne!"