Koko Frankin maakunta nyt joutui kuninkaan vallan alle, ja katolisten pelko asettui pian, sillä Kustaa Aadolf ei millään lailla sallinut häiritä heidän jumalanpalvelustansa. "Olen tullut", lausui hän, "ihmisveljiäni vapauttamaan, en siteillä rasittamaan. Uusi kenkä, vaikka olisikin parempi, aina ensi alussa tuntuu ahdistavalta."
7. Kustaa Aadolf Reinjoen seuduilla.
Kustaa Aadolf jatkoi nyt marssiansa eteenpäin pitkin Mainjoen rantaa; hänen suuret piiritystykkinsä seurasivat hänen rinnallaan aluksissa itse virtaa myöten. Kauan aikaa saivat kuitenkin nämät tulikidat nyt jouten ammotella, sillä vahvan Würzburgin valloitus oli saattanut katoliset semmoiseen pelkoon, etteivät he näillä seuduin yrittäneetkään enää vastarintaa. Aschaffenburg esim. avasi porttinsa levälleen heti kuninkaan tultua. Täällä katseli Kustaa Aadolf ihmesilmin Würzburgin arkkipiispan komeata, taiteellisesti rakennettua palatsia. "Yksi ainoa vika vain tässä palatsissa on", virkkoi hän viimein leikkiä laskien, "se nimittäin, ettei sitä sovi nostaa teloille ja vierittää pois Tukholmaan." — Suuri ja kaupasta rikas Frankfurtin kaupunki, johon nyt ensiksi tultiin ja jonka asukkaat enimmäksi osaksi olivat protestantteja, otti kuninkaan suurella riemulla vastaan. Kustaa Aadolf söi päivällistä siinä samassa salissa, missä Saksan keisareilla oli tapana kruunauksensa jälkeen pitää juhlapitojansa.
Jouluk. 6 p. seisoi Ruotsin sotavoima Reinjoen varrella, Oppenheimin kohdalla, vähän eteläpuolella Mainzia. Täällä olisi pitänyt mennä yli toiselle rannalle, mutta se yritys näytti jokseenkin arveluttavalta; sillä toiselta puolelta tuleva luotituisku lakaisi yhä rantaa, ja kaikki alukset oli vihollinen vienyt kanssansa tai upottanut. Viimein näytti kuitenkin palkintoa toivova kalastaja paikan, mihin pari lotjaa oli upotettu, ja kello 6 seuraavana aamuna meni niillä 300 miestä Niilo Brahen johtamina yli. He olivat, toiselle rannalle päästyään, juuri ehtineet luoda pienen multavallin suojaksensa, kun jo vihollisen ratsuväki tuulispäänä ryöpsähti heidän päällensä. Brahe piti puoliansa lujasti, mutta hän olisi kuitenkin sortunut suuren ylivoiman alle, jolleivät uudestaan yli tulevat lotjat juuri hyvään aikaan olisi tuoneet apua. Tässä tilaisuudessa olivat nyt Ruotsin soturit ensi kertaa saaneet mittailla miekkojaan espanjalaisten, sen ajan mainioimpien soturien kanssa. Se sotajoukko, joka ylipääsöä oli yrittänyt estää, kuului näet mainittuun kansaan ja oli Belgian maaherran käskystä tullut Mainzin piispan avuksi. Näin oli ihmeellinen sattumus saattanut vastakkain Euroopan äärimäisen lounaispään ja äärimäisen koilliskulman pojat. Kustaa Aadolf pystyttikin tämän merkillisen tapauksen muistoksi korkean patsaan Reinjoen rannalle.
Kohta tämän jälkeen valloitettiin vahva ja tärkeä Mainzin kaupunki. Sen varustusväkeä komentava De Sylva oli tosin ylpeästi uhannut pitää puoliaan vaikkapa kolmeakin tuommoista Ruotsin kuningasta vastaan. Mutta kolme-luku olikin ainoa hänen sanoistansa, josta hän toden todella piti kiinni; sillä kolmantena päivänä hän jo antoi linnan avaimet kuninkaalle.
Nyt keskeytti Kustaa Aadolf sotaretkensä pariksi kuukaudeksi. Vähäinen levähdys olikin kyllä tarpeen tälle päällikölle ja hänen miehilleen, jotka puolitoista vuotta yhtä mittaa olivat rientäneet tappelusta tappeluun. Se oli ollut pitkä ja loistava voittoretki Itämeren rannoilta hamaan Reinjoen keskijuoksulle saakka! Enin osa Saksaa totteli nyt Ruotsin kuninkaan käskyjä; protestantit olivat hänen liittolaisiaan, katolisista olivat jo useimmat kukistetut.
Frankfurtiin, jossa Kustaa Aadolf tämän loma-aikansa vietti, kokoontui mainion sotasankarimme ympärille loistoisa seura. Viisi itsenäistä Saksan keisarikunnan ruhtinasta saapui sinne — niiden joukossa tuo onneton, maistaan karkoitettu Böömin kuningas Fredrik, ynnä myös koko joukko vähemmän mahtavia, vaan kuitenkin alueillansa itsenäisiä valtion-kreivejä ja valtion-vapaaherroja, kaikki suurien, komeitten saattoparvien kanssa. Vielä nähtiin siellä toistakymmentä lähettilästä muilta mailta, jotka tuhlaavaisessa ylellisyydessä kilpailivat keskenänsä. Siellä olivat myös ulkomuodoltaan vähemmän loistokkaat, mutta maineeltaan sekä töiltään sitä mainehikkaammat Ruotsin aatelisherrat, viisas Oxenstjerna etupäässä. Saapuipa tänne myös pian kuninkaan puolisokin, Maria Eleonora, joka ei enää ollut saanut ikäväänsä hillityksi, vaan oli itkenyt ja rukoillut, kunnes hänen sallittiin rientää epäjumalan tavoin rakastetun sankarinsa luokse. "Nyt viimeinkin", riemahti hän, punoen käsivartensa kuninkaan kaulaan, "on toki ikivoittoisa Kustaa Aadolfkin joutunut vangiksi!" Että tästä lähtien ilo vasta oikein iloksi kiihtyi, että tästä lähtien vasta oikein alkoi lakkaamaton juhlien ja pitojen jakso, tarvinnee tuskin sanoa.
Vielä suurempaa mahtavuutta, vielä komeampaa loistoa ennustavia puheita alkoi näihin aikoihin kuulua. Toistettiin se vanha sananparsi, että "kellä koko vuoden on Frankfurt vallassaan, sillä on sitten myös koko Saksan keisarikunta kädessänsä". — Myöskin huomautettiin, että Kustaa Aadolfilla nyt oli hallussaan niin hyvin Nürnbergin kaupunki, missä Saksan keisarikruunua tallennettiin, kuin myös Frankfurt, missä kruunaus aina tapahtui. Eräs kohtelias hoviherra kerta itse kuninkaan kuullen vertasi Kustaa Aadolfia Aleksanteri Suureen, mitä voittojen nopeuteen ja paljouteen tuli; lisäsipä hän vielä sen toiveen, että he myös perustamansa valtakunnan suhteen tulisivat toistensa vertaisiksi. Kuningas hymyili: "En niin kunnianhimoinen toki ole", vastasi hän. "Tyydyn kun tyydynkin siihen kaistaleeseen, joka on Itämeren ja Reinjoen välillä." Se oli puoleksi leikkiä, mutta puoleksi myös totta. Muutamat seikat osoittavat, että Kustaa Aadolfilla oli mielessään kokonaan muuttaa Saksan valtiolliset olot. Useammissa valloittamissaan paikoissa hän antoi asukkaiden vannoa uskollisuuden valan itselleen sekä perillisilleen. Samankaltaisia määräyksiä oli myös useasti liittokirjoissa Saksan protestanttien kanssa. Eräässä rauhansovinnon ehdoituksessa, joka lähetettiin Wieniin, vaati kuningas muun muassa, että hänet määrättäisiin keisarin kruununperilliseksi. Habsburgin suvun ylivaltaa, joka sorti protestantteja, hän silminnähtävästi ei aikonut edelleen sallia; hämärää vaan on — ja niin oli luultavasti hänelle itselleenkin vielä — pitikö hänen pyrkiä koko keisarikunnan hallitsijaksi, vai ainoastaan yhdistää Pohjois-Saksan protestantit eri valtakunnaksi sukunsa alle.
Näissä loistavissa toivoissa ja komeissa pidoissa ei ollut tietysti alhaisilla sotamiehillä mitään osaa; mutta elivätpä kuitenkin hekin täällä Etelä-Saksassa herroiksi. Ylimalkaan oli tosin Kustaa Aadolf ankara sotakurissaan eikä sallinut porvarien ja talonpoikien ryöstelemistä. Mutta näissä rikkaissa katolismaissa ei näy kuitenkaan pidetyn aivan tarkkaa lukua siitä, vaikka luostarien täyteen ahdetut aitat ja täydet kellarit tulivatkin hiukan tyhjemmiksi. Erittäinkin Würzburgista saivat Ruotsin soturit runsaasti saalista; sen jälkeen nähtiin heillä kaikilla uudet vaatteet ja taskut täynnä taalarikolikoita. Samoin esim. mainitaan eräästä luostarista Speijerissä Reinjoen seuduilla, että sinne majoitetut ratsumiehet olivat viinitynnyrien sekä viljahinkaloiden suhteen "menetelleet niinkuin tapana on", ennenkuin kuningas oli kerinnyt ottaa ne omaan korjuuseensa. "Meidän Suomen pojat", kertoikin tähän aikaan eräs päällikkö kirjeessään kotimaahan, "tottuvat nyt täällä viinimaiden elämään, eikä tehne heidän mielensä kovinkaan pian takaisin Savon saloille. Liivinmaan sodissa heillä oli usein vain homeista leipää purtavana, selkeää vettä särpimenä. Vaan nytpä lusikoidaan kypäristä viinisoppaa ja kastellaan siihen vehnäleipää."
8. Meno Lechjoen yli.