Kustaa Aadolf, lähtiessänsä keväällä 1632 uudestaan liikkeelle, aikoi kulkea pitkin Reinjokea alaspäin; siellä olisivat vielä olleet katoliset Kölnin ja Trierin arkkipiispat kukistettavat. Mutta yht'äkkiä kääntyikin hänen retkensä aivan toiseen suuntaan. Tilly näet oli nyt jo sen verran rohkaissut masentunutta mieltänsä, että hän uskalsi karata sen pienen sotajoukon kimppuun, jonka kuningas oli jättänyt Mainin rantaseutujen suojaksi Hornin johdon alla. Tämä äkkiarvaamaton hyökkäys saattoi Hornille sangen tuntuvan vahingon. Mutta itse voittajalle tuli siitä voitosta vieläkin suurempi vahinko, sillä nyt riensi Kustaa Aadolf sotavoimansa kanssa kostamaan. Säikähtynyt Baijerin vaaliruhtinas käski Tillyn, maksoi mitä maksoi, puolustaa hänen maitansa. Vanha, varovainen herra ei kuitenkaan nytkään tohtinut koettaa sotaonneaan aukealla tantereella, vaan vetäytyi taitavasti valittuun asemaan Tonava- ja Lechjokien kulmaan. Näiden vesivallien suojassa hän toivoi voivansa estää Ruotsin väen pääsöä Baijeriin, vaikka hänellä olikin vain 22,000 miestä, joiden joukossa oli paljon äsken pestattua nostoväkeä, kun sitä vastoin Kustaa Aadolfilla oli 33,000 tottunutta soturia.
Kuningas meni ylempänä Tonavan yli ja läheni pian Lechin rantaa. Tässä hän nyt kutsui sotaherransa neuvotteluun. Useimmat, erittäinkin viisas Horn, arvelivat ylimenon tuon lieterantaisen joen poikki kovin vaaralliseksi näin lukuisan vihollisen silmien edessä. Vaikka hyvinkin kävisi, niin maksaisi se sittenkin paljon väkeä; vaan jos tappiolle jouduttaisiin, niin saattaisi helposti perihäviö olla tarjona. Mutta Kustaa Aadolf luotti miestensä monasti koeteltuun urhouteen ja suurempaan sotataitoon. "Mitä?" huudahti hän säihkyvin silmin; "olemmehan päässeet Oderin, Elben ja Reinin virtojen poikki, olemmepa itse Itämerenkin yli kulkeneet, meitäkö tämä tämmöinen oja nyt peloittaisi?"
Itse läksi nyt kuningas pienen rakuunaparven kanssa tiedustelemaan sopivinta ylimenopaikkaa. He ratsastivat kauan pitkin rantaa, huolimatta vihollisen tykin luodeista, joita yhä tulla vingahteli joen poikki. Vihdoin arveli Kustaa Aadolf löytäneensä etsittävänsä. "Kuulkaas, pojat", huusi hän saattojoukollensa, "50 riksiä sille, joka tuopi minulle varman tiedon siitä, miten syvä joki on tuossa mutkassa!" Yksi rakuunista astui esiin ja lupasi lähteä tuolle vaaralliselle tiedusteluretkelle. Kuningas muiden miestensä kanssa vetäytyi nyt syrjemmäksi piilopaikkaan, jossa hän kuitenkin hyvin saattoi nähdä, mitä rannalla tapahtui. Rakuuna riensi läheiseen kylään ja ilmestyi sieltä pian talonpojaksi puettuna, pitkä riuku olalla. Hän meni alas rantaan ja rupesi kaalaamaan jokea, yhä koetellen eteensä riuvulla. Kun vesi alkoi jo nousta vyötäisiä myöten, seisahtui hän ja pudisti päätänsä. Tuonpuolisella rannalla seisoi muutamia Baijerin sotamiehiä katsellen hänen hankettansa. "Osaatko uida?" huusivat he nyt hänelle nauraen. — "Enkä", vastasi toinen. — "No, oletko sitten hullu, kun yrität kaalata joen poikki, joka on 22 jalkaa syvä!" — "Mistä te sen niin varmaan tiedätte?" kysyi talonpoika. — "Eilen vasta meidän upseerit pohjan mittasivat", vastasivat baijerilaiset. — "Voi", sanoi taasen valetalonpoika, "pitäisipä minun välttämättömästi päästä yli — eiköhän joku teistä, veikkoset, tahtoisi kaalata minulle vastaan ja sitten tämän riuvun avulla vetää minua toiselle puolelle? Kultakolikon antaisin vaivasta!" — Yksi baijerilaisista riisui vaatteet päältään ja rupesi kaalaamaan, josta rakuuna näki, minkälainen pohjan viete oli toisella rannalla. Nyt hän tekeytyi pelkuriksi, ikäänkuin hän ei riuvunkaan nojassa olisi uskaltanut uida yli. Sen sijaan hän meni kuninkaalle viemään saamiansa tietoja ja sai niistä 100 riksiä sekä aliupseerinpaikan palkinnoksi.
Nyt Kustaa Aadolf asetti kaikki tykkinsä — 72 luvultansa, mikä siihen aikaan oli tavaton määrä — pattereihin rantaäyräälle vastapäätä Tillyn leiriä. Nämät tulikidat rupesivat lakkaamatta paukahtelemaan, lennättäen luotejansa aina siihen metsään saakka, jossa Baijerin valtavoima seisoi. Omin käsin kuuluu kuningas tässä tähdänneen ja laukaisseen tykkejä kuusikymmentä kertaa. Samaan paikkaan koottiin koko armeija ja järjestettiin sotarintaan, niinkuin tappelua varten ainakin. Tuotiinpa jo rannallekin kaikellaisia rakennuspuita sillan laittamista varten.
Kaikki nämä temput olivat kuitenkin vain silmänkääntäjäkonsteja, joilla petettiin Tillyä. Oikeaksi ylimenopaikaksi olikin valittu toinen kohta vähän matkaa etelämpänä, missä oli luoto joessa, ja jonka vain matala kapea oja eroitti rannasta. Todellista siltaa varustettiin salaa, kauempana joesta; siellä sitä varten sahattiin joen erisyvyyden mukaan sovitettuja pitempi- ja lyhyempijalkaisia alushepoja; näiden aineet samoinkuin myös päälle ladottavat laudat otettiin läheisen kylän puretuista tuvista. Enimmäkseen tehtiin työtä öisin, ja päivällä poltettiin suuria olkiläjiä, jotta niiden paksu savu yhdessä patterien ruudinsavun kanssa peittäisi koko seudun ja estäisi vihollisen näkemästä, mitä oli tekeillä.
Kolmannen päivän aamuna, huhtik. 5 p. 1632, lähetettiin 300 miestä Savon jalkarykmenttiä aina Tonavajoen rannoilta maantietä myöten tuotetuilla veneillä Lechin yli mainittuun luotoon. Rivakasti ja ilolla — kuningas oli luvannut 10 riksiä mieheen — riensivät uljaat Suomen pojat vaaralliseen toimeensa, pääsivät onnellisesti yli ja rupesivat kiireesti luomaan rintavarustusta aiotun sillan suojaksi. Nyt aukenivat viimein baijerilaisten lumotut silmät ja suuri ylivoima hyökkäsi heti savolaisten päälle. Mutta nämät osoittivat taas, etteivät he olleet hätäpoikia! Toinen osa torjui pyssyillään ja piikeillään pois vihollista, toinen osa jatkoi vallitustyötänsä. Niinpä tämän pienen parven verrattoman urhouden kautta saatiin tilaisuutta asettaa alushevot jokeen ja laittaa silta valmiiksi. Sitä myöten riensi nyt Kustaa Aadolf itse joen yli kahden kokonaisen jalkaväkiprikaatin kanssa. Tämä apu tuli juuri otolliseen aikaan; sillä samassa saapui toiselta puolelta Tillykin rannalle, tuoden kaksi tertsiaa mukanansa, jotka silmänräpäyksessä olisivat musertaneet Savon joukon. Nyt alkoi tässä tulinen tappelu, osaksi maalla, osaksi vedessäkin, jolloin sotamiehet kahlasivat kainaloita myöten matalassa jokihaarassa luodon ja mantereen välillä. Turhaan ryntäilivät baijerilaiset luotoa vastaan; turhaan myös yritti Ruotsin väki saada jalansijaa tuonpuolisella rannalla.
Mutta rupesipa pitkä odotus ja joutilaanaolo tuntumaan kovin ikävältä Weimarin Bernhard herttuasta, jonka johdossa oli osa kuninkaan ratsuväkeä. Tämä uljas herra koetti jokea useammista paikoista, kunnes löysi ennen tietymättömän kaalamon. Siitä hän nyt ajaa karautti yli, niin että vesi roiskahti korkealle. Eipä aikaakaan, niin hän jo yhdeksän lippukunnan kanssa — niiden joukossa myös Suomen ratsumiehet — iski vihollisen vasempaan kylkeen. Tulisen kahakan perästä pakeni baijerilainen hevosväki jokirannasta metsään.
Sillä välin oli Tilly tuonut taisteluun vieläkin neljä tertsiaa jalkaväkeä lisäksi. Mutta ei hän näilläkään saanut luotoa valloitetuksi; siihen oli varsinkin syynä Ruotsin patterien hirmuinen tuli, joka oman väen päitten yli lakaisi koko toista rantaa. Maa järisi tykkien lakkaamattomasta paukkeesta, ja ampuminen kuului monen peninkulman päähän. Luodit osaksi iskivät keskelle eteenpäin ryntääviä joukkoja, kyntäen niihin leveitä vakoja; osaksi ne myös lentelivät metsään taittaen oksia, repäisten irti pirstaleita, jopa kaataen suuria honkiakin maahan. Täten ei ollut metsä miksikään suojaksi baijerilaisille, vaan päinvastoin tuli täällä vahinko vieläkin suuremmaksi kuin lakealla maalla, missä vain kuulat yksinään saattoivat sattua.
Vimmastuneena suuresta mieshukastansa sekä toistamiseen uhkaavasta tappiosta vei nyt Tilly illan tullen viimeisen varaväkensä rynnäkölle. Itse hän astui etupäässä, temmattuaan lipun käteensä. Mutta hän ei ehtinytkään kauas, ennenkuin pyssynluoti sattui hänen polveensa, niin että hän pyörtyneenä kaatui maahan. Tämä oli nyt Tillyn viimeinen taistelu, sillä kaksiviikkoisten tuskien jälkeen vanha sotaherra heitti henkensä. Hänen kaatumisensa ratkaisi samassa myös voiton. Baijerin vaaliruhtinas pakeni yön pimeydessä pois tantereelta, jättäen ihan ilmaiseksi lujat varustuksensa, joiden valloittaminen väkirynnäköllä olisi epäilemättä maksanut paljon verta.
Ruotsin sotajoukot levisivät nyt yli koko Baijerin. Huhtik. 14 p. ratsasti Kustaa Aadolf riemuitsevien porvarijoukkojen keskitse Augsburgin kaupunkiin, missä Lutherin usko ensikerta oli julkisesti julistettu. Toukok. 7 p. hän jo seisoi vaaliruhtinaan palatsissa Münchenissä. Tätä vihollisensa pääkaupunkia, samoinkuin myös muitakin katolisia kaupunkeja, kohteli hän leppeästi, ottaen ainoastaan polttoveroa. Mutta maaseudut sitä vastoin saivat perinjuurin kokea sodan kaikkia kauhuja. Umpiuskoiset talonpojat olivat näet pappiensa yllytyksestä joka paikassa ruvenneet sissisotaan. Jos heidän onnistui saada joku pieni parvi kynsiinsä, niin he surmasivat sotamiehet mitä kauheimmalla tavalla, puhkasivat ensiksi heiltä silmät, silpoivat pois korvat, hakkasivat poikki kädet sekä jalat. Tämän johdosta taas Ruotsin väki kosti armottomasti, teloittaen ase kädessä sadoittain talonpoikia ja polttaen kylät, hävittäen pellot. Itse Kustaa Aadolfkaan ei hillinnyt täällä heidän raivoansa, niin vimmastunut hän oli baijerilaisten julmuuksista.