Hamaan Bodenjärvelle saakka, Saksan keisarikunnan ja Sveitsin väliselle rajalle asti, loittonivat tässä sodassa uljaimmat partioparvet. Siellä sanotaan suomalaisten ratsumiesten kysyneen, vieläkö oli pitkältä Rooman kaupunkiin. Kunhan vielä olisi valloitettu tuo "röyhkeä Ruomi" ja karkoitettu paavi, Antikristus, joista heidän virsikirjansa tiesi, silloinhan jälleen astuisi koko maailmassa voimaan jouluevankeliumin sanat: "rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto".
9. Nälkäsota Nürnbergissä.
Baijerin kukistuksen jälkeen aikoi Kustaa Aadolf tunkeutua Itävaltaan, jonne uskonsa tähden vainotut protestanttiset talonpojat häntä hartaasti toivoivat valmiina joka mies häntä auttamaan. Näin olisi meidän sankarikuningas, pakoittamalla keisaria rauhaan hänen omassa pääkaupungissaan, saanut suuren vapautustyönsä täydellisesti lopetetuksi. Mutta toisin hän oli päättänyt, toisin ihmiskunnan ylin johtaja säätänyt.
Hädissään oli keisari nyt jälleen kääntynyt Wallensteinin puoleen, jonka hän, niinkuin kerrottu, oli Saksan ruhtinasten kehoituksesta eroittanut virasta juuri vähää ennen Kustaa Aadolfin tuloa. Nyt Ferdinand ei säästänyt rukouksia eikä lupauksia, sillä Wallenstein, sen jokainen näki, oli ainoa, joka kenties vielä voisi hillitä tuon hirmuisen Pohjanmaiden leijonan voittoa. Kauan aikaa Wallenstein vastasi kieltävästi, rangaistakseen keisaria hänelle tehdystä häväistyksestä, ja kun hän vihdoin viimein suostui, olivat ehdot niin ankarat, niin nöyryyttävät, ettei mikään kruunupää hallitsija maailmassa ikänä ole saanut kuulla semmoisia alamaiseltaan. Ferdinand ei saanut antaa mitään käskyjä armeijalle, ja Wallensteinin tuli palkinnokseen saada yksi keisarin omista perintömaista sekä lääniherran valta kaikissa Saksalle takaisin valloitetuissa maissa. Kun Ferdinand pakosta oli suostunut näihin ehtoihin, oli Wallenstein heti lähettänyt pestaajansa liikkeelle; mainion sotaherran nimi oli kutsunut hänen entisiä sotureitaan sekä myös nuoria talonpoikia joukoittain hänen lippujensa alle, ja kolmen kuukauden kuluttua oli hänellä 30,000 miestä hyvin harjoitettua, hyvin varustettua väkeä komennossansa. Tällä voimalla ajoi hän pian saksilaiset pois Bööminmaasta ja marssi sitten Baijerin vaaliruhtinaan avuksi.
Kustaa Aadolfin luoksi saapui nyt kiireellisesti sanansaattajia Nürnbergistä. He kertoivat, että keisarin ja Baijerin voimat, yhteensä noin 45,000 miestä, lähenivät tätä väkirikasta, varakasta, taidokasta, protestanttista vapaakaupunkia, uhaten sille samaa kohtaloa, mikä onnettoman Magdeburgin osaksi oli tullut. Tätä ei Kustaa Aadolf millään lailla voinut sallia, vaikka hänellä tosin ei silloin ollut enempää kuin 10,000 jalkasoturia ja 8,000 ratsumiestä saapuvilla. "Nürnberg on minun silmäteräni", vastasi hän lähettiläille, "ja niin kauan kuin minussa on henki, koetan Jumalan avulla estää, ettei Wallenstein saa nähdä teidän muurienne sisäpuolta." Pitkää aikaa ei kulunutkaan näiden jalojen sanojen ja niiden täytännön välillä. Kesäkuun 22 p. 1632 hän oli Nürnbergissä, jossa hänet vastaanotettiin suurella riemulla ja kiitollisuudella. Kaupungin omia valleja ei kuningas katsonut puolustukseen riittäviksi; sitä paitsi ei niiden sisässä olisi ollut tarpeeksi väljältä tilaa hänen sotureilleen. Siksi hän oli käskenyt rakentaa suuren vallitetun leirin kaupungin muurien ympäri. Tämän käskyn olivatkin nürnbergiläiset niin hartaalla halulla täyttäneet, että koko leirin vallitus, vaikka se kaikkine kulmineen, mutkineen oli noin puolitoista peninkulmaa ympärimitaten, oli jo Kustaa Aadolfin tullessa melkein valmis. Myös he hankkivat omilla varoillansa näille valleille asetettavat tykit ja olivat koonneet pitkäksi ajaksi muonaa auttajiensa tarpeeksi. Näin osoittivat he kiitollisuuttaan teoillakin, eikä ainoastaan sanoilla.
Wallenstein oli sillä välin vain jatkanut marssiansa Nürnbergiin päin. Hän oli tosin saanut sanoman kuninkaan saapumisesta kaupungin avuksi, mutta samassa myös tiedon apuvoiman vähyydestä. Sitä parempi, arveli hän mielessänsä, sitten on minulla yksi tie, kaksi asiaa — ensin kukistan Kustaa Aadolfin ja sitten valloitan Nürnbergin. Lähemmäksi tultuaan heinäkuun alkupäivinä, huomasi hän kuitenkin, ettei tässä ylivoimallakaan ollut Ruotsin väen kimppuun menemistä. Tilly olisi tämmöisessä tilaisuudessa lähtenyt pois muuanne; mutta Wallenstein oli nerokkaampi, neuvokkaampi; hän päätti taistella kuningasta vastaan samoilla aseilla. Hän vei siis väkensä Nürnbergin länsipuolella virtaavan Regnitzjoen yli ja rakensi sen rannalle itselleen myöskin vahvasti varustetun leirin. Tämä hänen majapaikkansa, joka oli vielä laajempi kuin Ruotsin leiri, oli varsin taitavasti valittu; hän saattoi siinä estää Kustaa Aadolfin muonanhankkijoita, kun hän itse sitä vastoin esteettömästi ja helposti sai muonaa Baijerista. Myös saattoi hän yksitellen hävittää kaikki lisäjoukot, jotka luultavasti tulisivat Kustaa Aadolfin avuksi.
Näin kului muutamia viikkoja joutilaisuudessa; kumpikin armeija lepäsi leirissänsä, paikaltaan liikahtamatta. Ainoastaan pientä sissisotaa kesti lakkaamatta molemminpuolisten ruoanhankinnassa käyvien partioiden välillä. Näissä olivat wallensteiniläiset tavallisesti voitolla, sillä heillä oli paljon enemmän kevyttä ratsuväkeä; etenkin teki sukkela Isolani kroateineen paljon vahinkoa. Viimein eivät Ruotsin muonanhankkijat enää uskaltaneet pistää nenäänsäkään ulos leirin piiristä. Seuraus siitä oli se, että ruokavarat kaupungissa alkoivat huveta; täytyi vähentää jokapäiväisiä määriä puoleen. Puute synnytti kulkutauteja, joihin paljon sotamiehiä sekä myös kaupunkilaisia kuoli. Eipä kuitenkaan Wallensteininkään leirissä asian laita ollut paljoa parempi; siellä tosin saatiin leipää ja lihaa mielinmäärin, mutta ei ollut muuta kuin huonoa, haisevaa vettä juotavana. Paitsi sitä armeijassa vallitseva irstas elämä, joka tässä joutilaisuudessa oli yltynyt entistään inhottavammaksi, vaikutti myös pahasti sotamiesten terveyteen. Täälläkin mullattiin joka päivä joukoittain ruumiita maahan.
Sillä välin oli monelta haaralta rientänyt apujoukkoja Kustaa Aadolfia pelastamaan. Viisaasti kyllä ne eivät olleet yrittäneet yksitellen päästä hänen luokseen. He kokoontuivat vähitellen kaikki yhteen joukkoon Oxenstjernan johdon alle, jonka kuningas käski koettaa välityökseen estää Wallensteinin muonanhankkijoita. "Hän on", kirjoitti kuningas leikillään, "niitä pahoja henkiä, joita ei muulla kuin paastoomisella saa karkoitetuiksi." Kun näin vihdoin oli 30,000 miestä tullut kokoon, läksi Oxenstjerna marssimaan Nürnbergiin päin, ja Kustaa Aadolf, saatuansa tiedon heidän lähenemisestään, tuli leiristä heitä vastaan. Yhdistynyt sotavoima, noin 45,000 miestä, saapui rauhallisesti, estämättä leiriin Nürnbergin ulkopuolelle; Wallenstein, jonka väki jo oli 30,000:ksi sulanut, ei ollut uskaltanut heitä häiritä.
Kustaa Aadolf, nähdessään ympärillään tämän armeijan, suurimman, harjaantuneimman ja urhoollisimman kaikista, mitä kolmekymmenvuotinen sota on nähnyt, päätti nyt uljaasti ja viipymättä käydä vihollisen kimppuun, "tarttua härkää sarviin", käyttääksemme hänen omia, voimakkaita sanojensa. Itäpuolelta oli rynnäkkö ihan mahdoton, sillä kuinka olisi voitu vallien tykkitulen alaisena päästä joen poikki. Kustaa Aadolf päätti siis yrittää pohjoispuolelta, vaikka sielläkin näytti kovin vaikealta. Siellä oli näet muutamia kukkuloita, joista yhdellä jo vanhastaan seisoi vanha linna "Alte Veste", ja muut olivat nyt Wallensteinin käskystä tulleet valleilla sekä murroksilla varustetuiksi. Kukkulain vietteet olivat jyrkät ja metsäiset, ettei juuri muu kuin jalkaväki voinut päästä rynnäkölle. Kuningas toivoi kuitenkin vähitellen kaupunkia piirittäessä voivansa vastavallituksien sekä piiritys-ojien avulla lähetä kukkuloita, ja valloitettuaan ne ampua mäsäksi niiden takana leviävän leirin.
Elok. 23 p. ruvettiin siis tämän tuuman mukaan luomaan kokoon ensimäisiä vastavallituksia, ja seuraavana aamuna tuli sanomia, jotka näkyivät ilmoittavan, että jo yksistään tämä hanke oli saattanut Wallensteinin pelästyksiin. Vakoojat kertoivat Wallensteinin leirissä näyttävän olevan suuren liikkeen, ikäänkuin armeija valmistautuisi lähtöön. Tämän kuultuansa päätti Kustaa Aadolf viipymättä pitemmittä varustuksitta, käydä rynnäkölle. Siinä yrityksessään hän toivoi myös paljon apua siitä, että kaksi hänen miestänsä olivat karkureina muka menneet vihollisen leiriin ja luvanneet sytyttää ruutivaunut.